Ethän laihduta?

Eilen lauantaina 6.5 vietettiin #älälaihduta-päivää, joka oli osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta-kampanjaa, jonka tarkoitus on herättää keskustelua ja kyseenalaistaa kehonihannetta ja kehoon ja painoon liittyviä pakkomielteitä. Painonhallinta on osa lähes kaikkien elämää – valitettavasti. Niin yli- kuin alipainokin on pahasta mutta niissäkään ei pitäisi tuijottaa pelkkiä numeroita ja tilastoja, jotka kertovat m.m. sairastumisriskin kohonneisuudesta, vaan pikemminkin kuunnella omaa oloa. Ajattelin kirjoittaa painonhallinnasta hieman omasta näkökulmastani.

Timmi vartalo peilikuvassa, mutta surullinen mieli sen sisällä. Sekö on tervettä?

Itse olen yrittänyt hallita painoani surullisen ison osan elämääni. Totta puhuakseni en muista tarkalleen koska mietin ensimmäistä kertaa, mitä tai kuinka paljon syön, mutta ensimmäisen kielto-listan tein kaverini kanssa ala-asteella. Kiellettyjen ruokien listalle päätyivät perinteiset noutoruoat kuten pizzat ja hampparit, sekä karkit, jätskit ja keksit. Kaverini oli hoikka ja minä astetta pyöreämpi, mutten missään nimessä lihava ja painoindeksinikin oli normaalin ylärajoissa. Mikä sai normaalikokoisiksi luokiteltavat alle teini-ikäiset tytöt edes miettimään tälläistä? En tiedä. Kummankin kotona meidät hyväksyttiin sellaisina kuin olimme, saimme kehuja ja pärjäsimme ratsastuksessakin kivasti, eikä ponien selät taittuneet mutkalle vaikka nousimme selkään. Eikö sen olisi pitänyt riittää hyvän itsetunnon luomiseksi? Hyvän itsetunnon, joka olisi suojellut meitä painon kyttäämisen problematiikalta. Hyvän itsetunnon, jonka avulla olisimme voineet hyväksyä itsemme juuri sellaisina kuin olemme.

Olen koko lapsuuteni ollut kavereitani ja lähisuvun tyttöjä isompi, minkä takia olen kokenut itseni hieman ulkopuoliseksi ja toisia huonommaksi. Lähes koko ikäni kroppani koko on määritellyt ihmisarvoni ja sitä, miten haluttava tai hyvä tyyppi olen, mikä näin 27-vuotiaana tuntuu aika naurettavalta – mutta valitettavan todelta. Ruokien jaottelun aloitin tosiaan ala-asteella, mutta varsinaisen ensimmäisen laihdutusproggikseni tein muistaakseni vasta yläasteella lihottuani reippaasti (jolloin painoindeksi kyllä oli jo yli- ellei jopa lihavuuden puolella) huonon parisuhteen loputtua. Itsetuntoni kohosi saatuani painoni normaalilukemiin ja siitä eteenpäin elin koko lukion onnellisena ruokaa sen kummemmin miettimättä, painoindeksi lähempänä normaalin ylä- kuin alarajaa.

 

Somessa usein hehkutetaan hyvää oloa liikunnan jälkeisissä kuvissa, mutta mikä on todellinen olo? Kuori ei aina kerro todellisuutta

Opiskelemaan lähdettyäni keksin laihduttamisen jälleen alettuani käymään salilla, mutten osaa tänäkään päivänä sanoa miksi. Toki kehoihanteeni muuttui radikaalisti gymille lähdettyäni, koska aiemmin en kyllä pahemmin edes miettinyt miltä halusin näyttää tai en – söin nälkääni ja liikuin tavalla, johon energia riitti ja tuntui hyvältä. Juuri niin kuin pitäisikin. Elämässäni oli tuolloinkin läsnä rakastava perhe ja hyvä parisuhde, joiden olisi pitänyt suojella minua tuolta laihdutuksen möröltä.

Elämäni huonoin vaihe ja vika tikki oli muutto kauas kotoa ja tukiverkon luota, jolloin aiemmin hieman heiveröisen itsetunnon jalkojen alta vetäistiin matto. Kaaduin pyllylleni, etsin itseäni ja yritin kovempaa kuin koskaan mahtua sellaiseen muottiin, jonka olin gymillä itselleni luonut: lihaksikas, timmi, rasvaton. Kaunis, täydellinen, onnellinen. Rakastettava, hurmaava, haluttava. Kaikeksi täksi uskoin muttuvani, kun vain saavuttaisin kisakireän kunnon. Loppu onkin historiaa.

Törmäsin jokunen viikko sitten Facebook-seinälläni Hesarin artikkeliin Too big to be me-blogia pitävästä Anna Liljeroosista, jossa Anna kertoo avoimesti miten lukijat ovat jopa vihamielisesti lähestyneet häntä – uskokaa tai älkää – hätkähtyneinä ja jopa vihaisina siitä, ettei tämä olekaan laihtunut, vaikka blogi nimenomaan aikojen alussa perustettiin päiväkirjana Annan laihdutusprojektissa. Lukijat ovat pettyneet ja tunteneet itsensä huijatuiksi – koska Anna ei ole lunastanut lupaustaan laihtumisesta. Tässä kohtaa korvistani taisi jo sauhuta: mitä hemmettiä se muiden napaa kaivelee, jos joku on suunnitellut laihtuvansa, muttei pääsekään suunniteltuun tavoitteeseen? Ihmisen terveys ja kroppa on oma ja henkilökohtainen asia, joista tämä on yksin vastuussa – ja josta yksilö vastaa loppupeleissä vain ja ainoastaan itse. Kukaan ei ole tilivelvollinen toisille siitä, miten kehoansa muokkaa tai on jättää muokkaamatta  oli julkista blogia pitävä henkilö tai naapurin Pertti. Artikkelin pääset lukemaan tästä. Anna perusti bloginsa 5 vuotta sitten kun alkoi laihduttaa ja se muuttui hetkessä todella suosituksi. Tuhannet suomalaisnaiset pystyivät samaistumaan Annaan ja lähtivät seuraamaan hänen taivaltaan kohti terveellisempiä elämäntapoja. Annan elämä on luonnollisesti matkan varrella elänyt ja muuttunut m.m opiskelujen myötä ja onhan Anna saanut pari lastakin. Lukijat tuntuvat unohtaneen sen, että bloggaajankin elämä muuttuu siitä 5 vuoden takaisesta, eikä voi olettaa, että lähtökohtien ollessa erilaiset, olisivat mahdollisuudet esim. käydä salilla useana iltana viikossa yhtä suuret kuin ennen lapsia. Eikö? Anna on urheasti töissäkäynnin, perheen ja blogin pitämisen ohessa vielä blogannutkin, enkä itse siksi voi käsittää miten ihmiset voivat edes KUVITELLA, että hän ehtisi panostaa itseensä yhtä paljon nyt kuin ennen. Anna vastaa lukijoiden pettymykseen ihmetellen, ettei hänen sallita muuttuvan. Onpa hassua ajatella, että ulkopuolinen pettyy sinuun siksi, että päätät muuttua. Sisimmissä olet sama ihminen, vaikka harrastus, työpaikka tai partneri vaihtuu, eikö? Eikö kehoihanteeseen tai ulkomuotoon pitäisi päteä sama? Tästä kertoo kenties se ajatusmalli jota yhteiskunnassamme noudatetaan kun TV:ssäkin pyörii ”Rakas sinusta on tullut pullukka”, jossa partnerit pohtivat voivatko enää rakastaa kun toinen on kerännyt 10 kg elopainoa. En tarkoita, että perheen perustamisen jälkeen naisella olisi lupa rupsahtaa tai että hänen tulisi unohtaa omasta terveydestään huolehtiminen, mutta vastuun muista kasvaessa takuuvarmasti oman navan tuijottaminen vähenee, eikä tiettyyn vaatekokooon mahtuminen enää ole yhtä tärkeätä. Viimeistään äidiksi tulon jälkeen hyvinvointi ja jaksaminen määrittävät terveyttä vaatekokoja tai vaa-an lukemia enemmän, mikä on mielestäni ihanaa ja ihannoitavaa. Mutta miksei tähän tilaan voisi päästä jo ENNEN äidiksi tuloa? Kaikkihan eivät voi tai halua perustaa perhettä, mutta silti soisin heille saman lähtökohdan hyvälle ololle. Mistä oman kehon hyväksyminen siis lähtee? Itsetunnosta.

Timmi vatsa, joka vaati paljon hikeä ja kyyneleitä. Ja terveyden. Aika kallis hinta, eikö? Niin minunkin mielestäni. Enkä ollut yhtään sen onnellisempi tämän näköisenä.

Itse olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi ollessani isokokoisempi kuin muut, mutta itsetuntoni koin hyväksi ja hyväksyin itseni ulkopuolisuuden tunteesta huolimatta aina siihen asti, että iso muutos astui elämääni. Nykypäivänä tiedetään kuinka tärkeätä on tukea ihmistä jo pienestä pitäen ja miten perusta hyvälle itsetunnolla rakentuu jo lapsuudessa. Tänään tiedämme, ettei lasta pidä kehua pelkästään hänen ulkonäkönsä perusteella, vaan pikemminkin hänen ominaisuuksiaan ja tekojaan tulisi nostaa esille ja toisaalta kertoa, että hän on hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin on – mitään tekemättä. Minua kehuttiin jo pienenä juuri näistä edellämainituista, enkä siksi koe, että vanhempani olisivat voineet tehdä mitään toisin välttääkseni (tai pitäisi ehkä kirjoittaa välttääksemme – onhan tämä ongelmani koskettanut koko perhettä vaikka täysikäinen olenkin) heikentyneen itsetunnon tai terveysongelmat liiallisen painonpudotuksen jälkeen. Voin siis kokemuksesta todeta, etteivät vanhempien vuolaatkaan kehut aina pelasta lasta tai nuorta – miksei aikuistakin – sairastumiselta, mutta ennaltaehkäisevänä tekijänä ne toimivat. Uskon vakaasti, että olisin välttänyt tämän painon kanssa leikkimisen lähtökohdillani, ellei elämääni olisi tullut sitä suurta muutosta. Se vain toimi elämässäni tippana, joka sai pikarin valumaan yli.

Menneessä on turha vatvoa, koska sitä ei voi muuttaa ja katse kannattaakin kiinnittää tulevaisuuteen. Menneeseen voi kuitenkin olla hyvä kurkistaa, jotta voi ymmärtää itseään ja jotta voi muuttaa tekemisen malliaan, jottei astu samaan kuoppaan uudestaan. Tuttavani sairasti rankan anoreksian ja hänen haastattelussaan eräässä ruotsinkielisessä lehdessä hän totesi enemmän kuin hyvin, ettei kellekkään painon kanssa kamppailevalle (tässä tilanteessa alipainoiselle) tule tuputtaa ruokaa. Ruoka ei ole yli- eikä alipainoisenkaan ongelma, mutta sen kontrollointi on oire jostain. Ja sen jonkin selvittäminen on ongelman ratkaisu.  Uskon, että ihminen pysyy terveen mitoissa (eli painoindeksi jotakuinkin normaalin rajoissa) jos hän tunnustelee omaa oloaan. Kaikki tietävät miten ikävältä tuntuu kun on tullut herkuteltua niin, että housut alkavat puristaa vyötäröltä tai miten päässä huojuttaa ja heikottaa jos on tullut syötyä liian vähän. Kroppa kyllä kertoo koska sillä on hyvä olla ja sitä kuuntelemalla ei painoa tarvitse hallita – se pysyy itselle sopivana omaa kehoa ja fiilistä kuuntelemalla.

 

Vapaapäivän saldo: röhnöttelyä, liikuntaa, itsensä ylittämistä ja blur-efektiä

”Ai sulla on vapaapäivä? Mitä meinaat tehdä?” Ahdistus iskee. Kehtaanko vastata ”en mitään”? Poliittisen leijuvasti vastaan ”en ole vielä lyönyt mitään suunnitelmia lukkoon” ja mumisen jotakin siivoamisesta tai lepäämisestä. Takaraivossa pulputtaa ajatus sohvalla makaamisesta, lenkillä käymisestä – mahdollisesti siivoamisesta – mutta ei sen kummempaa. Kehtaako nykypäivänä edes paljastaa viettävänsä vapaapäivää kotona tekemättä ”mitään”? Ja mikä sen ”minkään” määrittelee?

Joo-o. Sinne se eilinen vapaapäivä meni ja vaikkei minulla alkuun ollut muita fiiliksiä kuin ahdistusta kaikkien kysymyksistä 😀 tai suunnitelmia, osoittautui päivä arjesta poikkeavaksi monellakin tavalla. Aamulla tosin nukuin pitkään ja nousin vasta kun mies teki lähtöä töihin 7:30, hoidin aamutoimia koirineen aamupuuroineen – ja makasin sohvalla klo 11 asti vuoroin somea ja uusinta Elleä selaillen. Tekisi mieli laittaa huutomerkki tuohon perään koska minut tunnetaan tättähääränä, joka ei juuri sohvalla iltaa lukuunottamatta viihdy. Eilen tuntui kuitenkin enemmän kuin oikealta vain maata sohvalla röhnötellen vailla huonoa omaatuntoa (joka tosin hiipi pikkuhiljaa mieleeni kellon lähestyessä 11, sillä tiesin, että hetken makoilu tekee hyvää – mutta tuntien makoilu päinvastoin väsyttää ja ärsyttää etenkin kun ulkona paistaa aurinko!) joten tein niin. Sohvalta lähdin lenkille, jossa pyrin kuulostelemaan juoksuasentoani. Minun ongelmani juostessa on ryhdin ylläpitäminen ja lantion koholla pitäminen ja ”istahdan” usein etenkin lenkin loppua kohden. Juoksuvalmennuksesta tuskin olisi haittaa, koska huomaan usein miettiväni lenkillä miten himpskatissa saisin koko paketin toimimaan kevyesti ja niin, ettei yksikään liike tai ruumiinosa haittaisi toista. Tajusitteko? Tarkoitan siis sitä, että jos lantiota ei jaksa pitää yllä, kärsii selkä. Jos keskivartalon pito pettää, pettää lantio ja ryhti lysähtää. Samoin mietin usein miten olkapäät voi käytännössä pitää rentoina ja alhaalla, jos käden tulisi samalla heilahtaa kuitenkaan liikaa vispaamatta tai päinvastoin jäkittämättä paikoillaan. Huh. Teoriassa nämä jutut ovat helppoja, mutta käytännössä eivät niinkään..

Lenkillä kului tosiaan tunti vuoroin asvaltilla, vuoroin pururadalla hölkötellen ja kotiin palasin sateen ja rakeiden kastelemana huomattavasti pirteämpänä ja totesin, että parhaan latauksen keholle saa kun ei valitse JOKO sohvaa tai pururataa vaan valitsee molemmat 😉

Lounastankkauksen jälkeen mies tuli pyörähtämään kotosalla ja juotiin kahvit ennenkun hän lähti uudestaan töihin (välillä tuntuu, ettei hänelllä muuta elämää kuin tuo työ olekaan.. No ei vaines. Huhtikuu on ollut hänellä todella intensiivinen sekä työn että koulun puolesta ja minä olen saanut viettää parisuhteen laatuaikaa yksinäni. Onneksi Toukokuusta pitäisi helpottaa) ja minä yritin ladata itseeni energiaa viedäkseni koiran ulos. Pinnistelen usein juoksijoille tutun probleeman kanssa: miten sovittaa sekä omat, että koiran ulkoilutukset yhteen niinä päivinä kun koira on minun vastuullani ja vuorossa olisi juoksupäivä? Tässä olen alkanut hölläämään: ennen pidin kiven kovaa kiinni suunnittelemistani juoksupäivistä ja vein siis vuoroin koiraa, vuoroin itseäni ulos. Ronjan kanssa olen pari kertaa hölkännyt, mutta hän ei pysy vierellä vaan jää ärsyttävästi fleksinarun verran taakseni juoksemaan eikä kumpikaan meistä sitten loppupeleissä nauti yhdessä juoksemisesta. Nykyään pyydän, että mies ulkoiluttaa koiran niinä päivinä kun hän on kotona illan, jolloin minä voin juosta ja jos mies on illan pois, ”tyydyn” kävelyyn. Olen yrittänyt psyykata itseäni siihen, ettei kävely ole ”pelkkää kävelyä” vaan ihan liikunnaksi laskettava laji (haha, anteeksi kuulostaa järkyttävältä kävelyn dissaukselta mutta kävelystä en vain yksinkertaisesti saa samaa endorfiinikikkiä kuin hölkästä)  ja alkanut tekemään pitempiä kävelylenkkejä Ronjan kanssa. Tämä on osa tätä minun ”opettele sallivammaksi”-projektia, jossa yritän opetella hölläämistä ja voin ylpeänä kertoa, että olen pikkuhiljaa saanut otettua askeleita siihen suuntaan. Olen m.m. huomannut, ettei kehoani kivistä lainkaan pitkänkään kävelyn jälkeen samalla lailla kuin hölkän jälkeen, mikä on motivoinut minua kävelemään enemmän. Siinä missä vielä viime kesänä hölkkäsin 3×10 km, ”tyydyn” nyt pariin kertaan, enkä ole niinkään varma että lenkkini enää yltävät tuohon maagiseen 10 km. Ah tästä täytyykin kirjoittaa oma postauksensa eiliseen hs.fi:ssä lukemaan juttuun viitaten! Pakko yrittää vetää raja näissä aiheissa johonkin, koska muuten on vuorossa sellaista sillisalaatti että omakin ajatus katkeaa ja pää-pointit jäävät pois 😀

Pienen latauksen jälkeen puettiin jälleen goretex-vaatteet ylle ja lähdettiin Ronjan kanssa paikallisen järven lähimaastoon samoilemaan. Vajaan tunnin kuluttua palattiin likaisina, märkinä mutta onnellisen näköisinä kotiin ja oli taas aika rojahtaa hetkeksi nojatuoliin makoilemaan. Takaraivossani pyöri kuitenkin kokoajan ajatus ”pitäisikö?” ja n 20 min asiaa arvottuani päätin, että hittoako tässä miettimään, vaihdoin vaatteet ja suuntasin autonnokan kohti Helsinkiä. En muista koska olisin viimeksi – itse asiassa en KOSKAAN ole! – ajanut yksin ja itse Kruununhakaan (Kamppiin, Töölöön ja Meikkuun sitäkin enemmän..) ja haastoin itseni: tästähän selvitään! Olen se ihminen, joka jännittää aivan naurettavia asioita PALJON ja se, kuka tunnistaa itsestään samanlaisen persoonan voi vain kuvitella sitä ylpeyden määrää kun parkkeerasin autoni Vironkadulle selvittyäni ”muuttuneista tiejärjestelyistä” (ugh, tuo huonon suuntavaiston omaavan suurin pelko!) ja kävelin kohti Mariankatu 26 ja Sara H:ta. Viime käynnillä sain testerit Vital Defense-kasvovoiteesta sekä Gel Nettoyant-putsarista ja 2 viikon testauksen jälkeen tiesin, että halusin nämä osaksi arkeani. Juteltiin Saran kanssa jo viimeksi, että kokeiltaisiin Kjaer Weisin meikkivoidetta seuraavan hoidon yhteydessä mutta enhän minä sinne saakka malttanut 😀 Eli taisi ostoksieni lomasta löytyä korumainen meikkivoiderasiakin.. Hhii! Kjaer Weis on ensimmäinen luonnonkosmetiikka-meikkituotteeni (ellei yläasteella olleita The Body Shopin juttuja lasketa?) joten vertailua muuhun luonnonkosmetiikkaan en voi tehdä. Tämä meikkivoide on pakattu mitä kauneimpaan metalliseen korumaiseen rasiaan, joka voiteen loputtua voidaan täyttää uudella värinapilla (on siis n.s refill-rasia). Sara neuvoi levittämään meikkivoidetta vähän kerrallaan synteettisellä meikkisiveltimellä kasvoille, jolloin sitä voi kerrostaa oman ihon kunnon mukaan. Koostumukseltaan voide on vahamainen, mikä aiheutti minulle alkuun hieman hämmennystä mutta kun kokeilin sitä tänään aamulla, pystyin huokaisemaan helpotuksesta: eihän tämän käyttö vaikeata ollutkaan, vaikka se eroaa täysin nestemäisistä meikkivoiteista! Kasvot tuntuvat pehmeiltä ja kosteutetuilta ja näyttävät hehkuvilta, mutta tasaisen värisiltä – vähän kuin hyvällä IG-filtterillä blurratuilta! 😀 Suosittelen!

 

Tadaa! Joku ylpeä, joka ajoi yksin Helsinkiin ja joka sai kasvoilleen mitä parasta meikkivoidetta kokeiluun. Tykkäys! 🙂

Kotimatkalla kurvasin vielä äkkiä Plantageniin hakemaan rehevän basilikan (saisinpa sen kasvamaan!) sekä ruusuja – ennenkun suuntasin kotiin Ronjan luo. Illalla istuttiin rauhassa alas syömään yhdessä miehen saavuttua kotiin (vihdoin!). Yhdessä syöminen on minulle todella tärkeätä, koska ruokapöydän ääressä voi sujuvasti vaihtaa kuulumiset ja pohtia asioita huomattavasti helpommin kuin sohvalla TV:n ääressä. Kuinka moni tunnistaa itsestään tilanteen jossa keskustelun molemmat osapuolet katsovat vuoroin kännykkää, vuoroin TV:tä ja yrittävät vielä mukamas ylläpitää keskustelua? Aivan. Ei toimi.

Hihi, pakkohan se oli aamulla heti taas kokeilla uutta meikkivoidetta ja ihailla hehkua, jonka se kasvoille luo 🙂

Uni maittoi hetken lukemisen jälkeen ja aamulla oli ihanaa herätä pirteänä sumuiseen keliin, joka nyt tätä postausta kirjoittaessani on kirkastunut ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta 🙂 Nyt keitän itselleni kupin aamupäiväkahvia ja sitten katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi tänä vapaapäivänä. Kuten ylläolevasta sepustuksesta huomaa, ei vapaapäiväksi välttämättä tarvitse tai kannata tehdä suurempia suunnitelmia – voi se olla toiminnan täyteinen ilmankin!

Pala taivasta ja katsaus kasvojenhoitorutiineihini

Kerroinkin jo, että kävin pari viikkoa sitten torstaina tutustumassa Sara H:n kauneushoitolaan Helsingin Kruununhaassa ja ajattelin nyt kertoa tarkemmin millainen kokemukseni ja hoitoni oli.20170413_185615

Saran hoitola on pieni, mutta sitäkin kauniimmin sisustettu pieni tila, jossa asiakkaita on vain yksi kerrallaan mikä takaa sen, että asiakas on hoidon keskipisteenä ja Sara keskittyy täysillä juuri sinuun. Hoidon aikana vallitsee hiljaisuus ja ainoat äänet jotka kuulin, tulivat viereisestä rappukäytävästä ja ne olivatkin ainoa keino, jolla pystyin pitämään mielessäni oikean olinpaikkani – muuten olisin seilannut Nirvanassa 😀

Ennen hoidon varsinaista aloittamista Sara kyseli ihoni kunnosta ja mahdollisista ongelmista. Meikkien poiston ja ihoni tutkimisen jälkeen päädyimme ihoa kirkastavaan hoitoon, joka tukisi pintakuivan/normaalin ja ohuen ihoni vointia. Kerroin Saralle, että olen aikamoinen jännittäjä, jolloin hän ehdotti, että hoito tehtäisiin mahdollisimman rentouttavaksi. Lämmitetyllä hoitopöydällä minut peiteltiin kuin pieni lapsi, pimentävät verhot vedettiin suuren ikkunan eteen näkösuojaksi, valoja himmennettiin ja hoito saattoi alkaa. Hoidon edetessä huomasin miten kehoni alkoi rentoutua ja painautui yhä syvemmälle petiin ja antauduin huumaavien öljyjen tuoksulle ja kosketukselle.

Alkuun jännitin hiljaisuutta ja hiljaa soivaa taustamusiikkia, mutta oivalsin hoidon aikana, että hiljaisuus oli tärkeä osa koko hoitoa: keskityin täysillä Saran ammattimaisen pehmeisiin, mutta samalla reippaisiin otteisiin yhdistettyinä Yonkan fytoaromaattisiin tuoksuihin. Pari kertaa huomasin hoidon aikana mieleeni pompahtavan erilaisia ajatuksia, mutta työnsin ne lempeästi sivuun ja pyrin pitämään mieleni täysin tyhjänä. Hoidon aikana rentouduin yhä enemmän ja hauskinta oli se, että mieleeni alkoi pulpahdella arkisten juttujen lisäksi myös tunteita: kyllä, luit oikein! Yhdessä vaiheessa oloni oli kuin vastarakastunut ja maailmani oli vaaleanpunainen. Toisessa vaiheessa näin yhtäkkiä edessäni ratkaisun ”ongelmaan”, jota olen jo pitkään mielessäni pohtinut.

20170414_092310
Hoidon jälkeinen aamu kasvojen puhdistuksen jälkeen (Gel Nettoyant + Vital Defense): poskieni iho on todella ohut, mistä pinnalliset verisuonet kielivät – muta katsokaa tuota kuultoa!

 

Hoidon aikana Sara vuoroin hieroi, vuoroin ”hipsutteli” kasvojeni, dekolteeni ja olkapäideni ihoa. Hoito erosi aiemmista kasvohoidoistani täysin, sillä Sara tosiaan käsitteli minua KOKO hoidon aikana. Olen elämäni aikana käynyt aika monessa erilaisessa hoidossa ja usein asiakas jätetään ”hetkeksi yksin rentoutumaan” esim. naamion ajaksi, mutta tämä poikkesi siis edeltäjistään täysin siinä, että kasvojeni ollessa paksun viilentävän naamion peitossa, Sara hieroi niskaani.

Kuten otsikosta voi päätellä, olin enemmän kuin tyytyväinen kasvohoitooni (jota kyllä täytyy kutsua kokonaisvaltaiseksi hoidoksi, joka käsitteli ihmistä aina kasvojen ihosta sieluun asti) ja hoidon loputtua sain vain sanotuksi ”olen zen” ja hymyilin unenpöpperöisenä ja onnellisena. (ja takuuvarmasti hieman pöhnäisen näköisenä)

Petillä maatessani vielä hetken vettä hörppien, kerroin Saralle oudoista tuntemuksistani, eli niistä tunteista ja vastauksista mitä koin saaneeni hoidon aikana. Sara hymyili ja kertoi, että moni muukin on kertonut vastaavanlaista ja nähnyt jopa värejä! Uskon, että tälläiseen olotilaan pääsee vain ammattimaisen käsittelyn, huumaavantuoksuisten tuotteiden ja totaalisen rentoutumisen avulla. Hoidossa käytettiin Yonkan fytoaromaattisia hoitotuotteita, jotka sisältävät eteerisiä öljyjä, vitamiineja, hedelmähappoja, polyfenoleita, peptidejä ja hivenaineita. Sana fytoaromaattinen kertoo siitä, että tuotteet pohjautuvat kasvien osiin ja öljyihin. Tuoksu oli aika voimakas ja hoidon aikana Sara suihkutteli kasvoilleni ja dekolteelleni niitä, jolloin oli parasta pidättää hetki hengitystä. Hoito ei voimakkaan tuoksunsa ansiosta välttämättä sovi kovin tuoksuherkille ihmisille tai esim. astmaatikoille, mutta yllätyksekseni tuoksut eivät olleet mitenkään pistäviä tai epämiellyttäviä ja ne hälvenivät todella nopeasti! Sara kertoi, että tuoksut ovat terapeuttisia ja peräisin luonnosta (miksi niistä saattoikin tunnistaa m.m. rosmariinin.

 

20170414_091139.jpg
(pahoittelen rumaa taustaa, mutta terassimme on julkisivurempan takia pussitettuna eikä luonnonvaloon ollut pääsyä) Sama kuulto, mutta ulkona auringonsäteiden ollessa suodatettuja pressujen läpi 😀

 

Kotiinviemisiksi sain näytteet kasvovoiteesta Vital Defense sekä puhdistusgeelistä Gel Nettoyant, joita olen nyt käyttänyt lähes päivittäin (lähes, koska halua näiden kestävän mahdollisimman pitkään). Ostinpa myös kotiin kokeiltavaksi kasvojen kuorinnan Gommage 305, joka ei sisällä lainkaan perinteisten kuorinta-aineiden tapaan rakeita, vaan kuorii ihon hellävaraisesti happoihin perustuen.

Gel Nettoyant levitetään kuivalle iholle pyöritellen kunnes se ”imeytyy ihoon” muuttuen valkoisesta läpikuultavaksi, jonka jälkeen se pestään pois. Koostumus on öljyinen ja kevyt ja tuoksu huumaava. Iho on pesun jälkeen puhtaan tuntuinen, muttei putsareille tyypillisen ”natiseva”, mikä on tae sille että tämä ei kuivata tai ”ylipese” ja tällä uskaltaa sujuvasti poistaa myös silmämeikit!

Pesun jälkeen olen pyyhkäissyt kasvot misellivedellä, painellut silmänympärysvoiteen alaluomille ja  sen jälkeen imeyttänyt ihoon Biothermin heleyttävää kasvoöljyn (kuivan ihon pelastus!). Annan öljyn imeytyä hetken ennenkun otan (yllättävän) pienen määrän Vital Defense-kasvovoidetta iholle ja levitän sen koko kasvojen, että kaulan alueelle. Vital Defensessä on sama tuoksu kuin Gel Nettoyantissa, joka on siis samaan aikaan voimakas muttei pistävä ja haihtuu nopeasti. Alkuun pelkäsin millainen tuoksujen viidakko tulisin olemaan voiteineni, mutta pelkoni osoittautui turhaksi. Yleensä vältän tuoksuvien ihovoiteiden käyttöä, koska tykkään arjessakin laittaa mietoa hajuvettä, enkä halua muistuttaa tuoksujen sekamelskaa. En tiedä teistä, mutta itse ainakin nyrpistän nenääni jos joku ihminen tuoksuu todella voimakkaalle – oli tuoksuna sitten hiki tai hajuvesi. Ja jos voimakkaan tuoksu koostuu useasta eri hajusta.. Nounou ja käännös kantapäillä. Tätä riskiä ei siis Yonkan tuotteita käyttäen ole ja miedonkin tuoksuinen hajuvesi erottuu ihosta, koska Yonkan tuotteiden alkutuoksu hälvenee nopeasti.

Ihoa puhdistavaa, kirkastavaa ja kuorivaa Gommage 305-kuorinta-ainetta olen ehtinyt käyttää vain kerran, koska Sara neuvoi minua käyttämään sitä ensimmäisen kerran kasvohoidon jälkeen vasta viikon kuluttua. Voide levitetään kuivalle iholle, jonka jälkeen sen annetaan kuivahtaa ja aletaan sitten ”hipsutella” irti. Naamiota ei siis perinteisesti ”vedetä” maskimaisesti pois iholta vaan se ”rullataan” sormin irti kunnes sitä ei enää irtoa. Ainetta ei myöskään pestä vedellä pois, vaan kuorinta viimeistellään kasvovedellä. Kuorinta kannattaa tehdä illalla, jotta naamion voi kasvovedellä käsittelyn jälkeen antaa imeytyä kasvoille.

Rivien välistä voit jo varmasti lukea, että olin (ja olen edelleen) enemmän kuin tyytyväinen kasvohoitooni ja aion mennä Saran luo uudestaankin. Sara suositteli minulle uusintahoitoa 6-8 viikon kuluttua, eli toukokuun puolella projekti kasvojen ihon kirkastus jatkuu 🙂

Olin yllättynyt siitä miten väärin olin arvioinut ihoni kunnon – minähän luulin, että ihoni oli huomattavasti huonommassa kunnossa kuin se olikaan! – ja miten rentouttava ja kokonaisvaltainen niinkin spesifi hoito kuin kasvohoito voisi olla koko keholle, mielestä nyt puhumattakaan. Ihoni kaivatessa kosteutta olen minä yrittänyt sitä epätoivoisesti kuivattaa pienempiä ihohuokosia toivoen, mutta Saran ja Yonkan myötä tajuan, mitä se oikeasti kaipaa: kosteutta, kosteutta ja kosteutta. Suosittelen lämpimästi ammattilaisen puoleen kääntymistä jos ihossasi on vähänkään hoidettavaa tai jos olet vailla rentoutumista arjen hektisyyden keskelle.

Saran hoitola sijaitsee Helsingin Kruununhaassa osoitteessa Mariankatu 26 ja on auki sopimuksen mukaan ma-la. Ajanvaraukset tehdään joko sähköpostitse (sara@sarah.fi) tai jättämällä yhteydenottopyyntö tästä.

Pääsiäinen munankuoressa

Voi joko on sunnuntaiaamu? Olen ollut lomalla torstaista lähtien ja jo perjantaina olin aivan sekaisin päivistä. Eiköhän se ole merkki siitä, että loma on ansaittu ja hyvin vietetty nollaamisen merkeissä jos näin käy? Niin minunkin mielestäni 😉

Vaikka nollaamisesta puheen ollen mietin tänään aamulla miehen kellon piristessä, että näistä vapaapäivistä on lomailu kyllä ollut kaukana: siinä missä arkeni on hyvinkin rauhallista ja keskittyy pääasiassa kotinurkilla pyörimiseen, olen näiden parin päivän aikana pörrännyt Helsingistä Porvooseen MONTA kertaa enkä kehtaa edes miettiä autossa kulutettuja kilometrejä saati sitten summaa, joka löytyy pankkikortin saldosta miinus-viivan alta. Mutta kadunko jotain niistä jutuista joita olen tehnyt? En. Hetkeäkään!

Teen myöhemmin tarkemman esittelyn torstai-iltana (meinasin kirjoittaa perjantai, mutta kai se oli torstaina?) käymästäni kasvohoidosta ihanan Sara H:n luona, jonka siivittämänä oloni on ollut rauhallisempi ja peiliin on tullut kurkittua normaalia useammin: kasvojen iho ja sielu ovat kiittäneet!

Porvoossa olen käynyt ostoksilla sekä Taidetehtaalla että vanhassa kaupungissa, jossa eilen meinasin hurahtaa täysin ja jouduin ostosten välissä käydä siirtämässä autoa jotta sain lisää parkkiaikaa, jotta ehtisin hipelöidä kaikkia juttuja ja suorittaa rauhassa ostokseni loppuun :’D Naisten ongelma, uskoisin. Vanhan kaupungin pikkukauppojen tarjonta oli vain niin jotain taivaallista, että morjens ja mukaani nappasin huumaavan tuoksuisesta Skafferi-kaupasta älyttömän kauniit Hobstarin juomalasit sekä hempeänvärisestä Vanille Homesta pikkumatot keittiön lattialle, sekä Riviera Maisonin kauniin kerroskulhon karkkeja varten.

Perjantai-iltana kaverini kävi uuden poikaystävästä kanssa meillä istumassa iltaa ja eilen illastimme meillä toisen hyvän ystävän kanssa. Yllätin itseni täysin pääsiäismenyyn kanssa tarjoten meille uunissa paahdettua parsaa, lohkoperunoita ja – hämmästykää – lampaanpaistia – jotka kaikki onnistuivat TÄYDELLISESTI! Pian minun täytyy jo vaihtaa vaatteet ja lähteä uudestaan kohti Porvoota ja brunssipöytää (ja ihailemaan kaverin tyttövauvaa). Sanoisinko, että huh mitä menoa? Näiden välissä olen vielä koittanut pitää kotia siistinä, pessyt pyykkiä, ulkoillut, käynyt kaupassa tsiljoona kertaa.. Huh! Aamun aloitin siksi venyyttelemällä, jotta saisin hetkeksi rauhallisen fiiliksen ja n.s. omaa aikaa – joka päättyi lähes heti alettuaan kun Ronja rojahti makaamaan eteeni.

 

Nyt on pakko rientää! Kasvohoidosta tosiaan tarkempi selostus tulossa. Heippa!

Sinne meni viikko 14

Heipparallaa!

Apua, minneköhän aika kuluu mutta viime viikko tuntui menevän minulta täysin ohi ja silmiäkin sain hieroa kahteen otteeseen tänään aamulla kun tajusin, että on jo 10.4 – eli eletään lähes puoliväliä huhtikuuta! Lifestyle-oppaissa neuvotaan aina elämään joka hetkessä kuin se olisi viimeinen, eikä elämässä kannata empiä tai elää sitku-tyylillä ja ne kannustavat päinvastoin ottamaan härkää sarvista, elämään täysillä ja tekemään niitä asioita, joita oikeasti haluaa. Ajan kuluessa näin nopeasti alan pikkuhiljaa sisäistämään nuo kehoitukset ja niiden tarkoituksen: jos loppuelämä tulee sujumaan yhtä nopeasti kuin tämä alkuvuosi on, on parasta kääriä hihat ja ryhtyä tekemään asioita sen sijaan, että odottaa sopivaa hetkeä. Tällä vauhdilla pelkään, että hetket voivat lipua ohitseni.

Viime viikko meni tosiaan kuin pikakelauksella, mutta se johtunee siitä, että tekemistä ja ajateltavaa oli paljon – niin hyvässä kuin pahassakin.

Maanantaina olin vapaalla, mutten tottapuhuakseni muista lainkaan mitä tein – ellen käynyt kenties lenkillä? Kävin! Ja alkuillasta käytiin miehen ja Ronjan kansa metsässä. Keskiviikkona alkoi alamäki: kävin työhaastattelussa, joka sujui osaltani mielestäni hyvin ja olin 110% varma että paikka olisi minun. Valitettavasti onni ei ollut myötä ja jäin puille paljaille. Otin uutisen todella raskaasti ja se heijastui loppuviikkoon väsymyksenä ja alakuloisuutena: itkua tuli pitkästä aikaa tihrustettua Niilin verran, lenkkeily ei sujunut ollenkaan eikä untakaan meinannut saada kun asiat pyörivät mielessä. Keskiviikkona kävelin kuin horroksessa, torstaina yritin hölkätä mutta univaje ja sen aiheuttama niskajumi ja huimaus pakottivat minut parin kilsan päästä jo tyytymään kävelyyn ja perjantaina hölkkäsin ja kävelin vuoronperään, koska kroppa oli edelleen tukkoisen tuntuinen. Yritin olla itselleni armollinen liikunnan suhteen, mutta kyllä minua perjantaina alkoi jo ripoa kun keho edelleen oli kuin tukki, eikä hölkästä, jonka oli tarkoitus tyhjentää mieltäni. tullut YHTÄÄN mitään. Ulkoilma teki kuitenkin hyvää ja vuorottelin juoksun ja kävelyn välillä ja päätin, että viikonloppuna askel sitten kulkisi.

En nyt sen kummempaa tuo työasioita tänne blogiin, mutta suunnitelmani ovat nyt hieman auki ja kontrollifriikkinä se tuntuu todella pelottavalta, jopa ahdistavalta, mikä aiheutti edellämainittuja fiiliksiä. Viikonloppuna pari solmua tuntui aukeavan ja nyt voin maanantaina todeta – vaikkei konkreettisesti yksikään asia ole muuttunut – että mieli on levollisempi ja ajatuksiin on jo hivuttautunut ”asioilla on tapana järjestyä, kyllä mä pärjään”-lause. Ikävä fakta on se, että nykypäivänä vakinaista toimea on (etenkin nuorena) TODELLA vaikea saada koska työkokemusta on vanhempiin kollegoihin verrattuna huomattavasti vähemmän ja pätkäsoppareita tehdessä täytyy yrittää olla välittämättä siitä epävarmuudesta, joka sopparin lähestyessä loppua aina iskee. Asioilla on (kai) tapana järjestyä.

Lauantaina nousin T:n kellon soidessa jo varhain ja tein normaalit aamutoimet ja leivoin sunnuntaisia synttärikahveja varten sirtuunajuustokakun. Aamupäivästä lähdin hölkälle ja vihdoin keho tuntui siltä, että paria kilsaa pidemmästä juoksusta voisi tulla jotain ja annoin askeleen viedä. Valehtelisin jos väittäisin, että juoksu sujui kuin pilvillä, koska jalat olivat jostain kumman syystä tukkoisen tuntuiset, mutta sen sijaan, että olisin fokusoinut siihen miten pahalta liike tuntui, siirsin ajatukseni olkapäihin. ”Pidä olkapäät rentoina alhaalla”, sanoin itselleni metri toisensa jälkeen ja kuvittelin tilaani ”juoksuzeniksi”. Nimikkeestä en nyt ole varma, mutta luin KPK24/7-kanavalta Facebookista jonkun suomalaisen keksimästä juoksumeditaatiosta, jonkun sorttisesta runfullnessistä, jossa idea on siis rentoutusharjoitteiden tavoin keskittää ajatuksensa tiettyyn kehonosaan joka tuntuu jumittavalta ja keskittyä pitämään se rentona tai ajattelemaan kaikkia niitä hyviä, positiivisia tuntemuksia, joita juoksu herättää sen sijaan, että keskittyisi ajattelemaan puuskutusta, kolottavia polvia tai ulkonäköä. Jonkun korvaan voi kuulostaa hoopolta ja turhalta, mutta itselläni tuo toimi! Hölkkäsin reilun tunnin, käväisin suihkussa ja pakkasin itseni ja koiran autoon ja 25 minuutin kuluttua olimme jo vanhempieni mökillä saaressa.

Välillä pitää kyllä nipistää itseään käsivarresta – niin lottovoitolta tuo vanhempieni kesäpaikka etäisyydellään tuntuu! Vaikka välimatka kotoa on tosiaan vaivaiset 25 minuuttia, pääsee sitä kuin uuteen maailmaan kun astuu veneestä kalliolle ja tuijottaa horisonttiin. Mökiltä löytyy mukavuuksina sähkö (ja palju – hah!), mutta muuten eletään puucee-perunat pestään meressä-meiningillä. Mökillä syötiin hyvin, heitin talviturkin mereen (ääk! Naapuri oli mitannut lämpötilaksi +1,2, eli voitte kuvitella, että meressä tosiaan tuli vain käytyä – ei oltua), heiteltiin Ronjalle keppejä ja istuttiin isin kanssa paljussa lämmittelemässä. 5 tuntia tuli siellä yhteensä vietettyä ja alkuillasta kotiinpaluun jälkeen huomasin, miten timanttinen veto mökille lähtö oli: aivot nollaantuivat, jokunen solmu löyhentyi ja ajatus siitä, että meikäläinen pärjää jotenkin alkoi syntyä. Loppuilta meni kotia järjestellessä ja sohvalla röhnätessä.

Eilinen sunnuntai sujui leivonnan, ruoanlaiton ja siivouksen merkeissä meidän viettäessä T:n synttäreitä etuajassa. Olin koko päivän todella väsynyt eikä energiaa tuntunut riittävän mihinkään, mutta vääntäydyin hetki ennen vieraiden tuloa vielä kuntonyrkkeilytunnille (harmittaisi jättää välistä kun kurssista maksaa). Tunnilla tykitettiin täysillä ja ihme kyllä löysin itsestäni vielä paukkuja juosta, punnertaa ja lyödä 10-9-8..-tyylillä. Illalla vieraiden lähdettyä selasin hetken Paulo Coelhon Alkemisti-kirjaa ja nukahdin kuin lapsi toivottamatta miehelle hyvät yöt. Oho.

 

Työpäivä sujui leppoisasti, joten sen jälkeen jaksettiin kävellä koiran kanssa reipas 1h 20 minuutin lenkkikin! Nyt kun istahdin viimeistelemään tätä postausta huomaan toki, että raukeus alkaa jälleen vaivaamaan. Kai tuo viime viikkoinen rupeama pettymyksineen, treeneineen verottaa edelleen voimia, joten loppuillaksi ei nyt taideta keksiä kummempaa ohjelmaa.

 

Paluu arkeen

Voihan aivopieru mitä parin päivän lomailu voi pienelle ihmiselle teettää. Olin lomalla torstai-iltapäivästä aina eiliseen maanantaihin asti ja vaikkei ohjelmistooni kuulunut mitään kummempaa, olin näköjään onnistunut nollaamaan aivoni täysin – olisittepa nähneet millaista menoni on tänään tiistaina ollut 😀 Jälkeenpäin voin vain hymyillä itselleni.

Iltalenkillä koko toilailu hymyilytti, eikä auringonpaiste sitä hymyä ainakaan hyydyttänyt 😉 Ihana aurinko! Ja koira!

Aamulla heräsin jo aamuyöstä aamulehden kolahtamiseen, mikä on minulle enemmän kuin tyypillistä viikonlopun tai loman jälkeisenä ekana töihin paluu päivänä. Uneni on tosi herkkää ja ikään kuin odotan kellon soivan ja herään varuiksi vähintään pari tuntia sitä ennen ja nuokun sitten aina kellon pirinään asti. Niin tänäänkin. Eilen maanantaina kroppa (ja nuppi) selvästi tiesivät, että saan nukkua pitkään eikä töihin ole kiire – ja nukuinkin 7:36 asti! Tämä vain vahvistaa uskoani siitä, ettei kroppa välitä mikä viikonpäivä seuraavana aamuna on, vaan siitä tuleeko kello soimaan vai ei. Jos kello soi, se heräilee itsekseen jo hieman aiemmin ja jos saa vapaasti, on uni raskaampaa ja tulee nukuttua pidempään. En oikein tajua logiikkaa, mutta ehkä kroppa lepää vapaapäivää varten, jotta se jaksaisi tehdä kaikkia kivoja juttuja, joita ei arkena ehdi touhuta? (en suostu uskomaan siihen, että keho olisi rennompi kun se tietää, ettei kello ja arjen aherrus ja stressi koita seuraavana päivänä – se olisi liian ennalta-arvattua ;))

Aamulla olin aivan pöpperöinen kun hoipertelin kylppäriin tekemään aamutoimia ennenkun lähdin viemään Ronjaa ulos – eikä se koira mitenkään häävimpi ollut, vaan makoili matolla aina siihen asti, että nappasin remmin käteen ja osoitin, että oli aika lähteä ulos. Vaikkei miestä aikaisempi aamuherätys aina tunnu reilulta saati sitten kivalta, en enää osaa olla ilman aamulenkkiä: kun vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa ja tassuttelee hissukseen koiran kanssa 10-15 minuuttia virkistyy sitä kummasti paremmin kuin jos oleskelisi sisällä koko aamun – kokeiltu on! Aamupuuron valmistaminen onnistuisi varmasti vaikka silmät sidottuina, mikä on hyvä asia, koska vaikka aamulenkki piristikin huomasin lehteä lukiessani, etten tainnut olla täysin hereillä vieläkään: luin samoja lauseita moneen kertaan ymmärtämättä mitä siinä sanottiin. Aamulehti on tästä huolimatta tärkeä ja olennainen osa aamuani ja esim. hotelliaamupalalla, jossa miljöö ja ruoat ovat ihan toista kaliiperia kuin kotosalla, huomaan kaipaavani kahisevaa lehteä, joka kertoo minulle maailman menosta. Lehdestä voin valita mitä haluan tietää ja mitä en, verrattuna TV:hen, joka puhua pälpättää uutisia välittämättä siitä, kiinnostaako juuri kyseinen uutinen tai juttua minua tai ei. Muutenkin boikotoin TV:tä ja kännyköitä aamuisin, koska niitä tulee tuijotettua päivän mittaan ihan tarpeeksi ja ne tuntuvat jollain tasolla jopa hieman stressaavan minua.. Taidan olla henkeen ja vereen niitä tyyppejä, jotka puolustavat sanomalehtiä viimeiseen asti ja toivon ja pidän peukkuja, ettei niitä KOSKAAN lakkautettaisi täysin. Pahoin pelkään vain muuta, jos on guruihin uskominen. Nauttikaamme siis paperisista aamulehdistä niin pitkään kun voimme!

Olin jo illalla päättänyt, että lähtisin hyvissä ajoin töihin jotta ehtisin rauhassa selata loman aikana saapuneita sähköpostia ja orientoitua työntekoon. Vaan kuinkas siinä kävikään? Tulihan mulle hoppu. Meikkipussia kaivellessani tunsin itseni aivan hoopoksi, enkä tiennyt mitä tuotteita käyttäisin ja miten – minä, joka arkisin meikkaan AINA samalla tavalla! Tunsin itseni aivan aloittelijaksi siinä meikkejä pyöritellessäni ja ehostin kasvoni kevyesti ja tiesin, että jokin osa jäi puuttumaan, mutten voinut keksiä mikä (myöhemmin töissä tajusin, että jätin toisen meikkivoiteen kokonaan pois). Päätin napata roskikset matkaan parkkikselle mennessäni ja huomasin siinä samalla, että koiran ruoat oli laittamatta valmiiksi päivää varten (Ronja syö 2 annosta ja turvotamme aina kuivanappulat) ja kun vihdoin istahdin autoon nämä hoidettuani katsahdin kelloa ja totesin, että olin noh, en nyt myöhässä mutta normaalissa aikataulussani. Väänsin autonavainta ja samalla mieleeni juolahti: onko minulla lompakko mukana? Kaivelin äkkiä laukkua läpi ja manasin itseäni – eihän sitä löytynyt. Ei kun takaisin sisälle etsimään – kuin heinä neulasuovasta. Onnekseni aivoni olivat jo pari kertaa raitista ilmaa saaneena sen verta, että pystyin poissulkumetodia käyttäen löytämään lompakkoni sunnuntaisesta treenikassista ja pääsin vihdoin kurvaamaan kohti työpaikkaa.

Huikkasin huomenet kahvilamme tytöille ja pyysin tapani mukaan heitä valmistamaan minulle lounassalaatin – mutta ilman sitä parasta osuutta: juustoa. Kävin viime viikolla verinäytteissä, joissa todettiin kohonnut LDL-kolesteroliarvo. Tätä tuskin kukaan uskoisi minut näkiessäni tai ruokailutottumukseni tuntien, mutta meillä on suvussa todella kova sukurasite kohonneille kolesteroliarvoille ja tämän tiedostaen olen viime aikoina popsinut runsaasti niin täysrasvaisia juustoja, kananmunia kuin Oivariiniakin – ja tässä se lopputulos sitten näkyi. Surkuttelin tytöille, että nyt täytyy kiristää vyötä juustojen suhteen ja syödä niitä hieman harvemmin ja säästää nuo edellämainitut spesiaalihetkiin.

Töissä minulla on tietokoneen vieressä pumppupullollinen käsivoidetta ja käynnistettyäni koneen painoin pumpun pohjaan rasvatakseni käteni – sillä seurauksella, että pumppu ruiskautti rasvaa koko näytön täyteen! Siinä vaiheessa en voinut kuin nauraa ääneen itsekseni koko tilannetta – niin koomiselta tämä kaikki hullunkurisuus tuntui! 😀

Aamusta ja näistä toilailuista otin sitten opikseni, että turha sitä olisi stressata töihinpaluuta ja otin loppupäivän rennommin. Pidin vastaanottoa, vastailin meileihin ja puheluihin pitkin päivää ja lähdin kellon ylittäessä 16 vihdoin kotiin.

Alkuillasta kävimme Ronjan kanssa pitkällä kävelyllä ja saatiin nautiskella mitä ihanimmasta auringonpaisteesta (ja katupölystä..). Selkää ja jalkoja juili viikonloppuisen treenirupeaman (lauantaina reilu tunnin juoksu, sunnuntaina kuntonyrkkeily) jälkeen siihen malliin, että tiesin että olisi aika huoltaakin kehoa hieman ja foamrollasin ja venyyttelin lenkin päätteeksi.

Miksi ottaa pieni keppi kun voi ottaa ison? 😀

Päivä kääntyy jo iltaan ja tässä kohdassa voin vain hymyillä itselleni ja toilailuilleni: onneksi en ottanut turhaa stressiä ja painetta tähän arkeen paluusta 😀 Taidan ottaa opikseni tästä ja laittaa ensi kerraksi pidemmän lomailun jälkeistä arkea ajatellen itselleni muistilistan kaikesta, mitä (ja miten) minun aamuisin kuuluu tehdä 😉

Mites sinun tiistaisi? 🙂