Otettu olo & flunssaa

Hei hitsit miten kivaa että tuli palautetta, jonka mukaan blogin pariin paluuta olisi jopa odotettu – jee kivaa! Musta olisi ihanaa kirjoitella enemmänkin mutta ainakin nyt tämän uuden arjen kanssa on niin paljon opettelemista – sairasteluista nyt puhumattakaan, jotka imevät KAIKKI mehut – ettei iltaisin pojan mentyä nukkumaan enää jaksa muuta kuin maata sohva selässä ja swaippailla.

Joo, mutta kuten otsikko paljastaakin niin meillä on tauti. TAAS. Benjamin on ollut dagiksessa peräti 3 viikkoa (?) ja nyt on jo toinen flunssa menossa – edelsihän niitä edes vatsatauti. Väsymys on laskenut meikäläisen vastustuskykyä ja saanut jopa minutkin flunssan kouriin, vaikken yleensä sairasta juuri koskaan *kopkop*. Yöt ovat levottomia koska poika on niin räkäinen ja tarvitsee läheisyyttä – MUTTA hitsit vie viime yönä kun nappasin hänet kainalooni sänkyyn, joka on juuri näitä hetkiä varten jätetty hänen huoneeseensa, sain todeta ettei hän kyllä ainakaan nyt ole mikään kainalossa nukkuja. Poika nimittäin alkoi seurustelemaan siinä mun kanssani, möyri ja kieri, konttaili ja istui juttelemaan reilun tunnin ajan (hiphei siinä 2-3 välisenä aikana :D) niin että laitoin hänet lopuksi takaisin pinnikseen – jonne hän sitten nukahtikin ja nukkui kunnes menin herättämään vähän klo 8 jälkeen. Eli rakkautta näköjään tarvitaan vain silityksen verran (sopii periaatteessa mulle, koska nukun TOSI huonosti poika vieressäni koska möngertely, ääntely jne). Aamulla kun soitin esimiehelle, että jään flunssaisen pojan kanssa kotiin juteltiin miltä musta töihin paluu on tuntunut ja täytyy myöntää, mitä hänellekin sanoin, että vaikka prioriteettini elämässä ovat muuttuneet, harmittaa mua aivan suunnattomasti se etten ole se yhtä tehokas ja energinen Jossu kuin ennen lapsen saamista: mulla ei vaan energiat ja rahkeet yllä enää samaan! Toki töissä on muutenkin paljon ollut mullistuksia ja muuttuvia tekijöitä, joiden takia työ ei aina ole sujuvaa kuin vettä vaan mutta silti harmittaa, etten yllä samalle tasolle kuin jolla minut on tunnettu: tehokkaana, nopeana likkana. Esimies rauhoitteli, että hei ihmisiä täällä ollaan eikä työnteon todellakaan tarvitse aina olla tehokasta koska siinä polttaa itsensä ihan loppuun, mutta silti se tuntuu pahalta. Etenkin kun tiedän miten hitaasti tunnun tekevän töitä ja miten hitaalla aivoni käyvät niinä päivinä, jolloin edeltävän yön olen viettänyt ainakin jonkin verran valveilla (pojan takia). Huh. Tiesin, että dagiksen alku toisi mukanaan paljon uutta ja m.m. sairastelua, mutta että tässä määrin – siihen en osannut varautua. Onneksi tämä(kin) on ohimenevä vaihe.

Joo mitäs muuta? Viime viikolla teimme vihdoin talopaperit, myimme sielumme pankille ja ostimme lapsudenkotini omaksemme ❤ Siinäkin on uusi elämänvaihe edessä ja toki sekin vähän jännittää: iso talo tuo mukanaan isot kulut (onneksi pankki on tarkkaan huolehtinyu meidän kanssamme, että tulot ja menot ovat sopivassa suhteessa) ja etenkin tälläinen iso ja VANHA (yli satavuotias!) talo vaatii jatkuvaa ylläpitoa ja ennaltaehkäisevää pikkutouhua, johon emme mieheni kanssa vielä ole tottuneet. Onneksi minun vanhempani ovat luvanneet olla apuna ja tukena ja auttamassa meitä ”tajuamaan” ja näkemään mitä kaikkea pitäisi tehdä.

Vinkkasin tuolla instankin puolella eilen uusimmasta kosmetiikkalöydöstäni: Mossan yövoiteesta, tarkemmin sanottuna tästä. Yönaamioksikin soveltuva voide on ihanan kevyt ja pehmoinen, mutta imeytyy tosi hyvin iholle, on kivan tuoksuinen ja pehmentää posket samettisiksi ❤ Hinta-laatu-suhde on Mossan tuotteissa aivan huikea ja taidanpa varastojeni tyhjentyessä siirtyä asteittain Mossan pariin aikaisemman ”isosiskonsa” Madaran parista. Mossa on luonnonkosmetiikka-sarja, jota myydään ainakin Sokoksella ja Stockalla sekä monessa verkkokaupassa. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan tätä! Minulla ainakin kosmetologi (Johanna, jolla kävin Porvoossa täällä) kehui mun ihoani kovin ja kun kerroin, että siirryin luonnonkosmetiikan pariin raskauduttuani, hän totesi että niin monelle käy: iho vaan voi paremmin luonnonkosmetiikan kanssa kuin synteettisten tuotteiden (tuskin pätee kaikkeen enkä itsekään ole ehdoton minkään suhteen vaan käytän soljuvasti kaikkea mutta pääosin luonnonkosmetiikkaa) ❤

Joo, sellaisia sekalaisia kuulumisia juuri nyt täältä flunssatuvalta. Olisiko jotain juttutoiveita tänne tai vaikka IG:n puolelle? Kivaa päivää ❤

Pitäisikö kokeilla paluuta? Dagiksen ja töihinpaluun pohdintoja

Hetken mielijohteesta naputtelin koneen hakukenttään: wordpress – ja avasin oman blogini. Hitsi viime kerrasta on PITKÄ aika – vaan monetko kerrat olen tätä(kin kaiken muun lomassa) ajatellut ja pohtinut: pitäisikö vielä yrittää? Nautin edelleen blogien lukemisesta, vaikka aika niiden(kin) pariin löytämiseen on kortilla nyt kun meillä on  alkanut ihan uusi ajanjakso elämässä: dagis- ja työarki. Uraa on takana vaivaiset 2 viikkoa mutta on sitä jo nyt saatu kokeilla miltä märkä tiskirätti vastoin kasvoja tuntuu – ei meinaan mennyt aloitus kuin Strömsössä 😀

IMG_7264

Edelliseen jo viitatakseni: toisaalta, voiko lasten kanssa koskaan varautua ja valmistautua täysin? Ei – ja sehän niissä se jännin osuus onkin. Lapsen tultua elämääni olen joutunut opettelemaan tietämättömyydessä elämistä ja joutunut (ainakin yrittämään) opettelemaan kestämään sitä, etten tiedä kuinka tilanteessa käy – ja hyväksymään sen ja olemaan stressaamatta turhaan etukäteen. Mitä enemmän stressaa ja murehtii etukäteen kuinka moni asia voi mennä pieleen, sitä enemmän pettyy kun jokin juttu ei menekään kuten itse toivoi (nurinkurista, mutta ainakin minulla pettymys ja turhautuminen on moninkertaista jos jo etukäteen olen stressannut sitä miten peffalleen jokin voi mennä ja jos se sitten niin meneekin kuin jos päätän kohauttaa olkia ja katsoa kuinka käy – ja meni sitten syveen tai saveen niin hyväksyn sen :D)

Kaiken kaaoksen keskellä olen huomannut kaipaavani blogeja – omaani ja muiden – ja uskon syyn osittain löytyvän siitä, että blogin ääreen täytyy rauhoittua ja keskittyä siinä missä IG Storieseja ja vaikkapa podcasteja kuunnellessa voi multitaskata ja tehdä muuta. IG feediäkin tulee kelattua 100 km/h ja vaikka se on sellainen ihana hyvän olon tuoja, tulee siitäkin stressitekijä kun kuvia selaa nollasta sataan minuutinkin tauon aikana.

Apua huomaan että ajatuksenjuoksuni on nyt tosi sekavaa koska haluaisin kertoa ja kirjoittaa niin paljon. Mistä aloittaisin?

IMG_7321

Menimme elokuussa naimisiin, palasin pari viikkoa sitten töihin kouluterveydenhuoltoon ja Benjamin meni dagikseen samaan aikaan. Muutimme lapsuudenkotiini viikko ennen häitä, mieheni sairastui enterorokkoon päivää ennen häitä ja päätin pistää YAMK-opintoni jäihin. Itkin töihin menoa ja dagiksen alkua kuin hullu ja eilen illalla jätskiä miehen kanssa sohvalla syödessä totesin, että ehkä näin silti oli parempi: päivät alkoivat käydä minulle pitkiksi pojan kanssa kotona ja turhauduin kun en saanut oikein mitään aikaiseksi ja selasin jokaisessa kohdassa puhelinta ikään kuin tuntematonta etsiessäni. Teki paha myöntää, etten ole se pullantuoksuinen ikuisesti leikittävä äiti, vaan omaa aikaa ja aivojen käyttöä kaipaava nainen, joka toki rakastaa lastaan niin että sydän meinaa pakahtua, eikä työnteosta meinaa välillä tulla mitään kun ajattelen pehmeäposkista kaunista poikaani ja sitä, mitä hän juuri nyt touhuaa, ikävöikö hän minua ja onko hän pahoillaan kun hän ei enää saakaan olla kanssani kotona, vaan ”joutuu” dagikseen isoon ryhmään, jossa tuntee olonsa epävarmaksi ja joutuu opettelemaan seisomaan omilla jaloilla ja pärjäämään. Tunteiden vuoristorata on loputon. Voisinpa olla enemmän kotona, tehdä töitä osittain kotoa esim. iltaisin ja viettää aikaa pojan kanssa, mutta saada kuitenkin tehdä jotain omaa. Samalla nautin töihin menosta: saan pukeutua niihin vanhoihin vaatteisiini (hello vaatekriisi aamuisin :D), saan keskittyä ja sulkea oven perässäni ilman, että minun tarvitsee tuntea huonoa omatuntoa ja kuulla, että joku ikävöi minua oven takana (noh, tällä hetkellä vien pojan aamulla dagikseen ja hän jää itkemään perääni – tuntuu jäätävän pahalta, mutta onneksi varmistus-viestini dagikselle ovat vahvistaneet sen, että poika lopettaa itkemisen pian ja lähtee leikkeihin eikä minulla ole syytä huonoon omatuntoon. Vaikka mistäs minä tiedän mitä pojan päässä liikkuu? Kokeeko hän olonsa hylätyksi?)

Kahden viikon dagiksen jälkeen poika muuttui näin:

  • hän nukkuu dagiksessa about 45 min, eli on väsynyt illalla – muttei käy nukkumaan ennen klo 20
  • yöheräilyt tekivät comebackin
  • ..ja usein jompikumpi vanhempi menee jossain vaiheessa yötä pojan huoneeseen hänen viereen sänkyyn nukkumaan (siellä on siis iso parisänky)
  • Mamma ja jobb (työ) ovat latautuneita sanoja, joista tulee herkästi itku
  • poika on kasvanut silmissä ja keksinyt uusia tapoja m.m. ruokapöydässä ovat leikit alkaneet – ja voi syödään leivästä ekana
  • ruoka on dagiksessa onneksi maistunut ❤
  • kotona ateriat istutaan mamman sylissä syöden (90% ajasta hellyttävää mutta toki vähän hankalaa)

Etenkin tuo eroahdistus joka on aiheuttanut parina iltana aivan hullua huutoa on asia, jonka toivon väistyvän pian. On meinaan rankkaa jaksaa itse töihin kun illalla saa olla pojan vierellä jopa tunnin (!) jotta hän nukahtaa, öisin saa rampata huoneessa ja toisinaan sinne täytyy sitten jäädäkin nukkumaan (hankalaa kun aamulla haluaisi nousta itse ensin laittautumaan ja syömään mutta herkkäuninen poika takuuvarmasti herää jos nousee viereisestäkin sängystä ylös..). Ja tuntuu toki pahalta ja omatunto soimaa kun poika selkeästi ikävöi meitä vanhempia niin paljon ja tuntuu, että teemme häntä kohtaan väärin. Yritämme kompensoida ikävää pitämällä häntä mahdollisimman paljon sylissä, lukemalla, hassuttelemalla ja vain olemalla rauhassa kotona.

Palasin töihin tekemään 80% työaikaa, eli käyn 5 päivänä viikossa 6h töissä. Olen hyödyntänyt pojan 7h dagispäivän siten, että käyn itse suoraan työpäivän päätteeksi ulkoilemassa ja haen hänet dagiksesta kun välipalat on siellä syöty. Pieni huono omatunto siitäkin tulee, etten hae poikaa heti pois kun minulla siihen mahdollisuus olisi, mutta koska tunnen itseni ja olen jo tämän lyhyen ajan kokemuksella saanut huomata, tiedän että voin paremmin ja jaksan paremmin kun saan itse haukata happea. 6h istumisen päätteeksi haluan toden totta ulkoilla ja liikuttaa kehoa, enkä suoraan mennä sisälle tai istua nököttää paikallani. Itsekästä – aivan varmasti jonkun mielestä – mutta tämä olkoon meidän perheen tapa toimia, jotta kaikki voivat hyvin: minä saan hetken ”omaa aikaa” ja liikkua ja raitista ilmaa ja poika saa rauhassa syödä välipalan dagiksessa loppuun ja saa levänneen, ulkoilleen äitin häntä hakemaan. Kotiin mennessämme jäämme pihalle vielä juoksuttamaan Ronja-koiraa.

Arkemme näyttää tällä hetkellä tältä, saa nähdä miltä se jo kuukauden kuluttua näyttää. Time will show. Mutta tällä hetkellä mennään näillä eväillä. Ainiin ja mitä konkreettista olen uuden arjen myötä oppinut?

  • Esivalmistele ruoat valmiiksi (ihanaa kun voi vaan lämmittää ruokaa kun ulkoilut jne on hoidettu! Ehtii halia ja leikkiä vielä hetken kun on tultu kotiin sisälle ennenkun on aika istua pöytään)
  • laita kaikkien vaatteet (ulko- ja sisä) valmiiksi illalla
  • lataa kahvinkeitin
  • hengitä. Mitä ikinä tapahtuu, älä hermostu, vaan hengitä. Jos myöhästyt töistä pari minuuttia, se tuskin kaataa maailmaa. Älä hermostu, koska silloin hermostuu lapsikin ja siitä se ratkiriemu alkaa! (muistuttakaa minua tästä kun pojan uhmaikä alkaa :D)

Juu. Tässä ehkä pähkinänkuoressa (haha meinasin kirjoittaa porkkanan :D) meidän arkiset kuulumiset ja pieni kokeilu, miltä koneen ääreen istuminen tuntuu. Hmm.. hassulta, mutta kivalta toisaalta. Lukeekohan tätä kukaan? Onko blogeille enää kysyntää? Voisinpa tehdä tätä osittain työkseni, jolloin motivaatio kasvaisi uusiin sfääreihin 😀 Suoraan vaan kalifiksi kalifin paikalle – jokaisen pikkulikan toive: päästä suoraan isoihin piireihin ja tienaamaan rahaa bloggaamalla. Jep, kuka uskoisi että täytin lokakuussa 30? 😉

 

 

Yllättävä yhteydenotto kihlasormuksesta ja kysymys kasvisruokavaliosta

Heippahei!

Edellisessä postauksessani (täällä) kerroin kammottavasta asiakaspalvelu-kokemuksestani Porvoolaisessa kultasepänliikkeessä viedessäni hattu kourassa valkokultaista kihlasormustani näytille. En nyt avaa aihetta enää uudestaan, eli jos kaipaat selostusta tälle postauksella – kurkkaa tuo edellinen.

Sain IG:n sekä Facebookin kautta yhteydenottoja ja ihme kyllä samanlaisia kokemuksia samasta liikkeestä – ja jopa myyjästä! Näin ollen sain vahvistuksen sille, ettei nyt ollut kyseessä vain inhimillinen tekijä kuten huono päivä tai henkilökemioiden kohtaamattomuus kun palvelun laatu oli mitä oli (ei olematonta naismyyjän kohdalta – onneksi omistaja oli toista maata). Meinasin peffalleni tipahtaa kun IG:n kautta sain DM:ää – mistäs muualta kuin kihlasormukseni valmistajalta, eli Kohinoorilta! Estelle-kihlani suunnittelija Assi Arnimaa pahoitteli saamaani huonoa asiakaspalvelua (vaikkei heillä minkään maan vastuuta tai osaa ja arpaa siihen ole, mutta todella kaunis ja ihana ele <3) ja kehoitti minua ottamaan heihin Kohinoorilla (tai tarkemmin varmaan Kultakeskuksella) yhteyttä, mikäli porvoolaisliikkeen kanssa ei homma hoituisi. TÄMÄ jos mikä on sitä hyvää asiakaspalvelua – ainakin minun makuuni. Itse asiassa hieman liiankin hyvää, koska itse olisin tyytynyt ja ollut onnellinen ja tyytyväinen jo jos minua kultasepänliikkeessä jonne pennoseni olen 1,5 vuotta sitten kantanut kohdeltu asiallisesti ja otettu huoleni vakavasti – heti kättelyssä. Uskoni kivijalkakauppoihin (etenkin ketjuihin kuulumattomiin) ei ihan pienestä hätkähdä, mutta toki emmin ja harkitsen käytänkö enää sellaisen palveluntuottajan palvelua, josta minulle jää paha mieli ja jonka palveluista muillakin on huonoja kokemuksia. Kotimaiseen osaamiseen ja kädentaitoon luotan vahvasti ja tätä taasen vahvistaa tuo Kohinoorin kaunis ele. Jännityksellä siis odotellaan ensi viikkoa jolloin sormukseni ehkä on palannut sepän luota. Lupaan kertoa miten kävi!

IMG_4783
Hotelliaamupala ❤ lohi päätyi tosin miehenl lautaselle koska se oli makuuni liian suolaista. Puuro taas on pojan – söin tosin siitä osan 😀

Sitten ihan toiseen aiheeseen: ruokaan. Olen jo useita kertoja kertonut miten liha alkoi ällöttää minua raskausaikana ja yhä enemmän pojan syntymän jälkeen. Tällä hetkellä punaista lihaa ei tee mieli lain – enkä osaa sanoa miksi. Onko syynä koostumus, haju vai sosiaalinen ulkopuolelta tuleva paine (ilmastonmuutos, vegaanibuumi) vai mikä, mutta nimenomaan punaista lihaa en oikein mielelläni suuhuni pistä. No haittaako se? Ei, lähinnä ihmetyttää. Tänään aamulla leivälle latelemani broilerileikkele päätyi myös takaisin rasiaansa, koska maku ja koostumus alkoi ällöttää minua kesken aamupalan (ja utelijoille tiedoksi: ei, en ole raskaana). Punaisen lihan pois jättäminen ruokavaliosta ei ole nykypäivänä mikään uutuus eikä mikään synti (päinvastoin), mutta sen korvaaminen – etenkin leikkeleiden – tuntuu hankalalta! Meillä on suvussa korkeita kolesteroleja, eli runsaasti kovaa rasvaa sisältävät elintarvikkeet eivät oikeastaan sopisi meikäläiselle (sanoo se, joka rakastaa juustoja <3). Googlettelin jo hieman mitä muuta juuston ja leikkeleiden sijaan leivälle voisi kinkun ja kananmunan sijaan laittaa (munissa ei mitään muuta vikaa kuin se keltuaisen kova kolesteroli, jota en hurjasti saisi puputtaa) mutta olisi kiva kuulla ihan käytännön kokemuksina sieltä puolen ruutua mitä teidän leiviltänne löytyy, mikäli nuo edellämainitut ovat poissuljettuja! Etsinnässä olisi siis:

  • nopea
  • helppo
  • proteiinipitoinen
  • kasvis- tai vegaaniruokavalioon sopiva leivänpäällinen
  • (mielellään myös suht. helppo löytää kaupasta mikäli valmis tuote eikä ihan hullun kallis)

Kaupoista löytyy jonkinverran vegaaniruokavalioon soveltuvia juustoja, mutta ne ei eivät ole yhtään maitopohjaisia terveellisempiä ja sisältävät usein hurjan paljon suolaa ja kovaa rasvaa, eli juustojen osalta pidättäydyn normiversioissa ja hieman kevyemmissä sitten (niihinkin tottuu – trust me!). Pelkkää kasvista en leivälle viitsi laittaa koska ne eivät pidä nälkää – protskua siis olla pitää!

Jos sinun reseptipankistasi tälläinen löytyy – kerro minulle!

Asiakaspalvelusta päivää: ei näin ja tee näin

Avauduin eilen InstaStoriesin puolella saamastani asiakaspalvelusta mutta teki mieli vielä tulla tännekin kertomaan saamastani (kaltoin)kohtelusta – mikäli ette siis sitä jo IG:n puolelta kuulleet. IG:ssä päädyin muuten muuttamaan nickiäni joka aiemmin oli AMK:sta tuttu rosenbej (perustuu suknimeen) etunimiini viittaavaan jossuisabella:an. Mitään johtopäätöksiä sukunimen vaihdosta ei kannata tuosta vetää, vaan kyseessä oli ihan puhdas uudistuksen tarve 😉 Sukunimestä emme ole vielä päässeet yhteisymmärrykseen ja koska olemme toistaiseksi mieheni kanssa eri mieltä huomaan, että välttelemme k.o. aihetta keskusteluissamme kokonaan jottemme päätyisi riitoihin 😀 haha! No ei, olemme jo sopineet ettei asiasta riidellä vaan että kumpikin tahollaan miettii vakavissaan mihin sukunimeen – vaihtoon, muunnokseen tai olemassa oleviin pysymiseen – olisi valmis ja yritämme päätyä ratkaisuun, jossa kumpikin osapuoli olisi tyytyväinen. On hassua miten tärkeäksi sukunimi, jolla ei oikeastaan loppupeleissä ole MITÄÄN väliä, voi osoittautua mutta onhan se lähinnä ulkopuolisia ajatellen sellainen ainoa konkreettinen ”todiste” siitä että joku kuuluu yhteen ja muodostaa parin tai perheen. Apua nyt tämä lähtee jo ihan laukalle, mutta kun harvoin päädyn kirjoittamaan huomaan, että juttua sitten piisaa vähän jokaisesta aiheesta 😀 Koittakaa kestää.. Summa summarum meillähän pojan kasteessa päädyttiin siihen, että poika sai minun sukunimeni eli minä ja Benjamin kannamme samaa nimeä ja mies omaansa. Itse olen sukunimeni viimeinen toivo jatkon suhteen, mieheni taas toiseksi viimeinen (mikäli siskonsa pitää omansa). Sovimme, ettei tätä ”sukunimen jatkumo”-korttia saa väläyttää kun sukunimestä päädytään päättämään koska se tuntuu suoraan sanottuna lapselliselta (jatkuuhan suku vaikka nimi loppuisi). Saa siis nähdä mihin ratkaisuun päädytään – onneksi on elokuuhun asti aikaa (paitsi että sukunimi tulee ilmoittaa jo kun esteettömyystodistusta haetaan..)

Nyt takaisin otsikon viittaamaan aiheeseen: asiakaspalveluun. Olen jo 1,5 vuoden ajan (eli heti kihlauksesta) käynyt aika ajoin ihailemassa ja sovittamassa vihkisormuksia ja saanut todeta, että sen OIKEAN löytäminen on yllättävän haastavaa: täydellinen ulkonäkö, istuvuus ja hinta eivät ole se kaikista helpoin yhdistelmä lain. Kuvien perusteella todella moni sormus näytti upealta, mutta sormeen pujottaessa ne olivat.. noh, jotain ihan muuta. Monet halo-sormukset olivat aivan järkyttävän isoja ja yksikivisissä piti olla jäätävän kokoinen (ja hintainen) kivi jotta sormus näyttäisi ”joltain”. Mitä isompi kivi, sitä suurempi tarttumapinta, eli sitä suuremmalla todennäköisyydellä kivi osuisi ja raapisi aina ties mitä (ennenkun siihen tottuu – näin ainakin minua kokeneemmat morsiamet kertoivat). Kihlasormukseksi valitsin siis jo noin 2 vuotta sitten tämä iki-ihana puoliallianssinen Kohinoorin Estelle (tiedot täällä), jota olen rakastanut aina 8.10.2017 lähtien kun sen vasempaan nimettömääni sain (kyllä, kihlan valitsin jo paljon ennen kihlausta. Harakka mikä harakka..) ja alkumutkien kautta se on istunut sormeeni kuin valettu. Alkuhankaluuksilla viittaan siihen, että sovituksesta huolimatta minulle tilattiin liian pieni sormus, jota sitten suurennettiin – epäonneksi liikaa ja sitten taas pienennettiin. Koska kokoa muutettiin pariin otteeseen, luvattiin minulle porvoolaisesta kultasepänliikkeestä, että sormukselle annettaisiin 2 vuoden takuu jos jotain sille kävisi. Mitä enemmän sormusta valun jälkeen muokataan, sitä herkemmäksi se käy esim. mitä kivien istutukseen käy (ymmärtääkseni).

IMG_4879
ihana kihlani ❤ ja upeat maisemat sunnuntailta!

Käytiin mieheni kanssa hmm.. pari-3 viikkoa sitten eräässä toisessa porvoolaisessa kultasepänliikkeessä Sandbergin sormusesittelyssä, jossa siis brändin oma esittelijä kantaa mukanaan koko mallistoa ja esittelee niitä ja kertoo brändistä ja osaa vastata brändiin ja sen koruja koskeviin kysymyksiin muita myyjiä tarkemmin (vähän kuin lääke-esittelijät tuntevat oman firman ja lääkkeet, koruesittelijä on omien korujensa ekspertti). En enää muista miksi kihlani päätyi esittelijän eteen sormestani pois, mutta hän alkoi katsomaan sitä tarkemmin ja kyseli hetken kuluttua jos olin huomannut, että sormukseni oli hieman soikea sekä epäsymmetrinen rungon paksuudelta. Silmäni taisivat kasvaa pingispallon kokoisiksi väsymyksestä huolimatta (tosi huono yö takana) ja pällisteltiin siinä minä, mies ja esittelijä yhdessä sormustani: hitto, niinhän se olikin! Esittelijä neuvoi minua viemään sormukseni siitä ostettuun liikkeeseen tsekattavaksi – ihan jo siksi, että saataisiin varmuus että kivet varmasti olisivat hyvin kiinni rungossa. Muutenkin hän hieman ihmetteli miten minulle oli myyty näinkin hassun muotoinen sormus saati sitten sitä, että sormuksen kokoa oli muokattu liikkeen/sepän puolesta parikin kertaa eikä oltu tarjouduttu tilaamaan minulle uutta sormusta (olihan se toka muutos heidän oma mokansa). Itselleni tuli alkuun petetty ja surullinen olo – enhän minä taviksena ole voinut edes kuvitella että minulle olisi myyty sormus, joka tulee koristamaan vasenta nimetöntäni lopun elämääni ja joka on arvokas niin tunne- kuin hinta-puoleltakin, mutta joka ei olisi priima kuten Kohinoor sen on suunnitellut olevan.

Viime lauantaina kävimme Keravalla uudestaan Sandbergin esittelyssä legendaarisessa, vuonna 1941 perustetussa Kelloliike Soikkelissa (täällä) jossa pyysin Sandbergejä esittelevää, firman toista omistajaa eli Päiviä katsomaan kihlaani jälleen (vaikkei sormus siis heidän olekaan). Päivi pyysi myös liikkeen omistajaa katsomaan kihlaani ja molemmat olivat sitä mieltä että sormus olisi hyvä lähettää jopa Kohinooria edustavalle ja valmistavalle Kultakeskukselle näytettäväksi. Kyseessä saattaisi olla jo valussa syntynyt virhe (rungon eri-paksuus) mutta koska tästä ei voitaisi olla varmoja onko kyseessä siis korjanneen sepän vai valmistajan tekemä virhe, ehdottivat he valmistajaa. Lauantaina löysin vihdoin THE sormuksen ja pistimme sen tilaukseen ❤ thihii! Ja vielä hyvällä synttärialella varustettuna! Todellinen win-win: ihanaa ja hyvää palvelua ja hyvä hinta – jes! 🙂 Ja parasta: täydellinen sormus ❤

Kävin sitten eilen viemässä kihlaani porvoolaiseen kultasepänliikkeeseen Olle Anderssoniin (täällä), jossa olen usein asioinut ja aina ollut tyytyväinen palveluihinsa – joskin eilen saamani asiakaspalvelu on jo saanut minut aiemmin harkitsemaan jaloilla äänestämiseen. Olen kuitenkin halunnut tukea kivijalkaliikettä, joka on perustettu 1960-luvulla ja sinnittelee edelleen suurempien ketjujen rinnalla, ja jonka omistaja-mies on todella symppis ja mukava ❤ Tiskillä selitin ystävällisesti ja nätisti huolenaiheeni ja näytin sormustani, johon tympeä myyjä heti tokaisi että hänenkin sormuksensa ovat soikeita ja että se johtuu siitä, että olen nojannut sormukseeni. Fine, kulta on suhteellisen pehmeä materiaali, mutta tiedän etten ole esim. tehnyt käsillä- tai päälläseisontaa tai kahvakuulaillut tms sormus sormessani, eli en heti halunnut hyväksyä sitä että soikeus johtuisi minusta. Jouduin hetken vääntämään asiasta, jotta myyjä ”suostui” viemään sormukseni takahuoneeseen omistajamiehelle näytettäväksi, jolloin ihmettelin jo suuresti että miksi ihmeessä asiasta täytyi tehdä niin vaikea ja väännettävä: huolestunut, ystävällinen asiakas pyytää yli tonnin arvoista sormusta tarkastettavaksi – what’s the prob?! Hetken kuluttua myyjä palasi omistaja mukanaan ja omistaja selitti, että kyseessä tosiaan saattaisi olla valuvirhe – mutta että seppänsä tottakai voisi tarkastaa sormuksen ja vetosi siihen, että ymmärsi huolenaiheeni ja että halusin vain saada huolen mielestäni pois. Myyjätär alkoi samaan aikaan kun miehen kanssa juttelimme ihan samoissa fiiliksissä ja ajatuksissa tivaamaan minulta jo puhelinnumeroa ja tokaisi moneen kertaan ”mikäs puhelinnumerosi on, tekstari tulee kun sormuksesi on täällä noudettavana” eikä edes kysynyt toivoinko soittoa vai viestiä ilmoituksena (jota mies taas kysyi minulta.. hoh! Hän siis tarjosi vaihtoehtoa – nainen ei). Toivon, ettei korvistani noussut savua kun kuuntelin siinä omistajan kanssa jutellessani toisen tivaamista uhmaikäiseen tyyliin ja pidin pääni, sanoin lauseeni loppuun ja käännyin vasta sitten naisen puoleen luettelemaan numeroni. Jouduin itse vielä kysymään kauanko sormukseni olisi matkoilla, mikä ehkä jonkun mielestä on pieni yksityiskohta mutta joka mielestäni on ihan relevantti tieto – härregyyd kai minua kiinnostaa lähinnä onko kyse päivistä vai viikoista ennenkun timanttini takaisin saan?!

20170621_161839
tässä eräs vihkiehdokas (Kohinoor Estelle tämäkin)

Lähdin liikkeestä päätäni pudistellen ja kuuntelin kotimatkalla autossa Suomipopia, jossa sopivasti oli puhetta tippien antamisesta ravintoloissa ja siitä, ettei meillä Suomessa tippi-kulttuuria ole. En muista olenko koskaan antanut tippiä, mutta sen sijaan lähes joka kerta kun saan hyvää palvelua, saatan siitä ihan erikseen kiittää (eli sanomalla ”kiitos, oli tosi hyvää palvelua” ja toivottaa mukavaa päivää tms) asioin missä vain: kultasepällä, kukkakaupassa, lenkkariostoksilla, ravintolassa.. Mielestäni ostetun palvelun tai tavaran hinta EI saisi määrittää palvelun laatua, mutta kyllä se nyt on selvää että mitä kalliimmasta tuotteesta tai palvelusta on kyse, sitä laadukkaampaa ja laajempaa palvelua ainakin minä asiakkaana (varmasti sinäkin?) odotan. Harmittaa todella paljon, että siinä missä itse yritin olla mukava ja jopa anteeksipyytelevä reilun tonnin arvoisen sormukseni kanssa, sain suoraan sanottuna nirppanokkamaista ja töksähtelevää, aliarvioivaa palvelua vastaani – kuin märän, likaisen tiskirätin naamaani. Olen todella hankalan ääressä: tekisi mieli lopettaa koko liikkeen tukeminen kyseisen naismyyjän takia, mutta mukavan omistajan ja juuri tuon kivijalkaliikkeen tukemisen takia haluaisin jatkaa heillä käymistä. Blaah!

IMG_4810
Tässä eräs todella vahva ehdokas Sandbergiltä. Ehkä päädyinkin tähän? 😉

Jännän äärellä siis ollaan – sormukseni palannee ensi viikolla, jolloin saan sitten kuulla sepän tuomion. Sandbergin esittelijän mukaan minulle olisi pitänyt tilata kokonaan uusi sormus, Päivi Sandberg sanoi että sormus varmasti kestää mutta kivien istutus olisi hyvä tsekata ja Olle Anderssonin omistaja Finn meinasi että kyseessä on valmistusvirhe, joka ei vaikuta sormuksen kestävyyteen. Itselläni on vain surullinen ja epätietoinen – hieman petettykin olo – enkä tiedä kehen uskoa. Selvää on se, että haluan ja vaadin priimakuntoisen kihlan, jota saan ylpeydellä kantaa loppuelämäni vasemmassa nimettömässäni merkkinä minun ja mieheni rakkaudesta ja sitoutumisesta toisiimme. Vaikka kyseessä on ”pelkkä symboli” on sormus kuitenkin raha-arvoltaan arvokas ja vaadin siltä huippuominaisuuksia hintansa perusteella. Haluan uskoa ja luottaa kotimaiseen käsityöhön ja siksi halusin sekä kotimaisen vihkin että kihlan vaikka ne ulkomaisia kalliimpia ovatkin, mutta haluan ja vaadin niiltä rahojani vastaavaa huippuluokkaa.

Olisi kiva kuulla millaisia kokemuksia tai ajatuksia teillä on asiakaspalvelusta – kulkeeko tuotteen tai palvelun hinta ja asiakaspalvelun laatu aina käsi kädessä? Onko teillä kenties vastaavaa kokemusta palvelusta kyseisten liikkeiden tai brändien kohdalta?