Avomies vastaa – 33 kysymystä ja faktaa minusta

Blogeissa kiertää mielestäni hauska tapa saada tietoa bloggaajasta – mistä muusta kuin otsikon jo paljastamasta –  uudesta näkökulmasta, eli tämän partnerin suusta! Mietin jo aikamoista sotasuunnitelmaa sille, miten lahjoisin avomieheni tähän leikkiin mukaan, mutta sepä kävi yllättävänkin helposti – kunhan vain hän saisi vastata mahdollisimman lyhyesti 😀 Tämähän sopi minulle ja tarjouduin vieläpä kirjuriksi, enkä lähtenyt vänkäämään vastaukset saatuani (no ehkä vähän jossain kohtaa.. Oli PAKKO vähän ihmetellä ääneen vastauksia ja tarkistaa, josko hän todella halusi lukita ne :D). Suluissa joko avaan hieman vastausta tai sen taustoja – ja jossain ehkä hiiiieman kyseenalaistan mieheni näkökulmaa 😀 haha! Tästä kyselystä saimme samalla aika hauskan keskustelunkin aikaan, eli suosittelen lämpimästi huijaamaan omat partnerit vastaamaan näihin. Itse ainakin sain, noh, uutta näkökulmaa itseeni (ja mietin tunteeko tuo mies minut todella vai ei..) 🙂

20180625_123751

1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitreffeillämme?

”Onpa nätti!” (nähtiin ekaa kertaa töissä kun mies toi ambulanssilla potilaita ja minä sairaanhoitajana otin niitä terveysaseman päivystyksessä vastaan)

2. Nauranko vitseille, joita en oikeasti tajua?

Et (hmm, ehkä kohteliaisuussyistä joskus.. mutta todella harvoin!)

3. Pidänkö halailusta?

Mielestäni pidät (tykkään! <3)

4. Haluanko pienet vai isot häät?

Öööh.. pienet (kaikki on suhteellista – 100 ihmisen häät ovat mielestäni ihan passelit, mutta sen isommista en kyllä haaveile. Eihän siinä ehtisi edes moikkaamaan kaikkia!)

5. Olenko koskaan rikkonut lakia?

Todennäköisesti, varmaan ajanut ylinopeutta tai jättänyt parkkimaksun maksamatta. (haha voi miten puhdaspulmusena hän minua pitää 😀 no eikä! Olen kyllä käyttäytynyt aina siivosti ja hyvin, eikä minulla suurempia luurankoja kaapissa lymyä)

6. Millainen on voileipäni?

Ruisleipä, voilla ja juustolla (ja runsailla rehuilla)

7. Millaista musiikkia kuuntelen mieluiten?

Hm.. et oo poppari, etkä rokkari. Hmm. Younghearted! (haha tälle nauroin! 😀 Enimmäkseen kuuntelen radiota, mutta kyllä juu Younghearted ja esim. Jenni Vartiainen on usein Spotifyissä soimassa <3)

8. Mitä pelkään?

Lintuja ja villejä eläimiä. Pelkäät jonkun satuttavan meidän poikaa. (Tässä oli pakko kysyä että kuunteleeko mies minua lain kun olen kertonut nyt pojan hulinoidessa ja unteni huonontuessa nähneeni painajaisia murtovarkaista ja juuri siitä että joku vahingoittaisi poikaa. Oli se kuulemma kuunnellut – ei vain luokitellut näitä peloiksi)

9. Kestänkö stressiä?

Et kyllä (no kestää minä mutta sopivissa määrin. Liika paine on kyllä tuliselle sielulleni liikaa)

10. Oudoin tapani?

No näitä teidän perheen vanhoja uskomuksia tyyliin ettei saa antaa tavaraa kynnyksen yli koska se merkkaa että tulee erimielisyyksiä antajan kanssa (hahaa! Nää on näitä famon peruja eli vanhoja vanhoja uskomuksia ja kansan taikoja joita edelleen meillä (huumorilla) noudatetaan :D)

11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

Poliisiksi, koska ne näkee niin paljon kaikkea ja olet herkkä (pitää paikkansa!)

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävä, kuolleen tai ihan kenen kanssa tahansa. Kuka se olisi?

Maria Veitola ja Maaret Kallio (vau! Mies keksi kaksi todella inspiroivaa ja fiksua naista joiden kummankin kanssa lähtisin oitis keskusteluun <3)

13. Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?

Ostaisit omakotitalon (jep!)

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?

Punainen, koska se on temperamenttinen – kuten sinäkin (haha! :D)

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Saamattomuus (haha tässäkin! Taisi mies tunnistaa itsensä kun minä pihisen ja puhisen kuin höyryjuna hänen lorviessaan :,D)

16. Mikä on suosikki roskaruokani?

Ei sulla oo. Ehkä pizza? (Kotitekoinen ja napolilais- tai roomalaistyyppinen pizza on jees mutta perinteiset mäkkärit ja kebaberiat kyllä kierrän kaukaa)

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

Se sun one jump.. mikälie onepiece (eli mun aikuisten potkupukuni – just ihanan lämmin näin talvella :D)

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle?

”Tuotko myös kanelia?” (Leivoin pipareita ja kaneli loppui kesken)

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan vai olenko mieluummin yksin
kunnes paranen?

No et ainakaan halua että sinua säälitään (tässä kohtaa oli pakko kysyä että oletko koskaan muruseni miettinyt miten kivalta tuntuu kun minä huomioin sinua kun olet kipeä – tykkäisinkö minäkin siitä? Kotiin laskeutui syvä hiljaisuus. Ei ollut T tainnut ajatella asiaa..)

20. Kun riitelemme, miten käyttäydyn?

Et ainakaan säästele sanojasi (no en! Aliaksessa ja sanaharkoissa pesen tuon kaksilahkeisen kuusnolla)

21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

Hampparia ja vaihdat ranut salaattiin (vakio!)

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Blogien äärellä, toisten blogeja lukien (onneksi se ei maininnut IGtä..)

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?

Verbaalinen kömpelyys (aivan!! Maiskuttaminen on toinen. Tai kattilan kaapiminen haarukalla.. se metallinen ääni. Ääh!!)

Itse yllätin miehen viikolla laittamalla kuvan lähi-Koosta jonka pakkasessa lymyili hänen kaipaamansa minibenkkujenkut – ja vielä monipakkauksessa!

24. Entäs piristymään?

Spontaanit yllärit (joita tulee äärimmäisen harvoin – hän jatkoi. Jep!)

25. Millainen olen avovaimona?

Huomioiva, potku perseeseen, perhekeskeinen (:D)

26. Kumpi sanoi ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui?

Taisit olla sinä kotisohvalla. Tulit siihen unisena söpöissä pyjamashortseissasi ja tyyny kainalossa. (Naaws! Tätä en itse muistanut ollenkaan!)

27. Mitä teen heti ensimmäisenä aamulla?

Juot vettä (pah! Käyn suihkussa ja hoidan ihon – sitten kullan kolme jättilasillista vettä)

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?

Rentoja (jep collareilla mennään)

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?

Pyykit, etenkin sukkien lajittelua inhoat (toimhuom osaan siis pyykätä mutta en pidä siitä ja siksi T on ihana ja hoitaa <3)

30. Kumpi määrää kaapin paikan?

SINÄ

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

Saat asioita tapahtumaan

Noniin tälläistä faktoja tuli avomiehen suusta kuultua. Aika hyvin tuo T tuntuu minut tuntevan näin lähes 5 vuoden yhteiselon jälkeen. Paljon on vielä opittavaa mutta kun tässä loppuelämä on luvattu pitää yhtä, niin taitaa olla hyvin aikaa vielä opetella meikäläisestä uusia juttuja 🙂 Yllättikö jokin vastaus sinut?

Mainokset

Raskaudesta palautuminen 5kk*

*yhteistyössä Starlinedancewear-kaupan kanssa, sain omat leggarini hieman halvemmalla somenäkyvyyttä vastaan

Huomenta!

Ajattelin tänään kirjoittaa teille vähäsen raskaudesta palautumisesta nyt kun siitä huomenna sunnuntaina synnytyksestä on kulunut jo huimat 5 kuukautta! Iik! Tämähän tarkoittaa myös sitä, että meidän pieni beibi-Benjamin täyttää huomenna jo 5 kuukautta ja on ollut seuranamme ja perheemme keskipisteenä jo 5 kuukauden ajan! Hurjaa! Voin meinaan sanoa, ettei siltä tunnu – hyvällä tavalla: tuntuu siltä kuin hän olisi ollut kanssamme huomattavasti pidempään. Toki välillä tulee mietittyä millaista elämä olisi ilman lasta eli millaista se oli vielä 6 kuukautta sitten, mutten väitä, että niitä voisi millään lailla verrata keskenään. Tämä on meinaan parempaa! ❤

IMG_4021

Mutta nyt aiheeseen: raskaudesta palautuminen.

Henkinen puoli

Koen, että olen palautunut henkisellä puolella raskaudesta mukavasti. Osasin hyvinkin nopeasti synnytyksen jälkeen kun huomasin miten paljon helpompaa liikkumiseni mahan pienennettyä oli. Enää eivät vaivanneet liitoskivut eikä kohdussa tuntunut ikävää painetta ja pistelyä jo parinsadan metrin kävelyn jälkeen. Vaikka raskauteni olikin lähes loppuun rv 33 asti todella helppo ja pääsin liikkumaan noihin viikkoihin asti aika lailla normaalisti, kävi se pojan putkahdettua ulos todella paljon helpommaksi. Nautin raskaudesta ja raskaana olosta – kunnes nuo kivut tulivat. Kun en pääse liikkumaan ja käyttämään kehoani, alkaa se aika nopsaan käymään psyykkeen päälle – enkä nyt väitä tai tarkoita, että kaipaisin aina jotain tehorääkkiä – ehhei! – mutta kehoni voi paremmin kun saan liikuttaa sitä jollain tavalla päivittäin. Hyvä esimerkki oli myös alkuviikosta sairastamani lämmönnousu-nuhaflunssa: hitsit en tiedä kolottiko kroppaa enemmän sohvalla makoilusta tai flunssasta johtuen, mutta kyllä olo koheni kun edes vähäsen kävin pihalla koiran kanssa! Synnytyskin jäi minulla oikein positiiviseksi kokemukseksi, vaikkakin se jouduttiin käynnistämään lääkkein (synnytyskertomukseni löytyy täältä, jos haluat tietää siitä enemmän). Ulkoilen nyt päivittäin ja se tekee mielelleni todella hyvää – etenkin niiden öiden jälkeen kun on enemmän ja vähemmän hulistu ja nukuttu huonosti. Vaikka väsyttääkin, käyn joka päivä ulkoilemassa energioista riippuen joko pirteämmin kävellen tai hissukseen vaunuja työnnellen. Muistan toki myös levätä, mutta itselleni sopii paremmin tuo hissukseen kävely ja puiden katseleminen kuin sängyllä tai sohvalla koko päivä rötväten (harrastan toki etenkin sängyllä hetken lepäämistä jos oikein väsyttää, mutta koska en päikkäreitä osaa nukkua, lataan mieluummin itseäni hetken makaamalla ja sitten hiljaa puuhailemalla sekä sisällä että ulkona, jotta sitten illalla voin käydä ajoissa nukkumaan ja nukahtamaan hyvin. Itse ainakin nukahdan paremmin illalla jos päivällä on tullut käytyä ulkona – entä sinä?). Ulkoilu on siis sekä selän pelastamista jumeilta, että pään hajoamisen ennaltaehkäisyä minulla 😉 Henkisesti voin todeta voivani hyvin nimenomaan kiitos ulkoilun ja raittiin ilman – oli yöllä nukuttu hyvin tai huonosti. Ulkoilu on henkireikäni myös siltä osin, että se tavallaan muistuttaa minua siitä Jossusta joka olin myös ennen lasta. Päätin jo raskauden aikana, etten ala sohvaperunaksi – koska se ei ole minua – ”vain koska äitinä SAA makoilla” vaan aion pitää kiinni hyvinvoinnistani hoitamalla sitä sille ominaisella tavalla, eli ulkoilemalla, laittautumalla kevyesti meikaten ja pukeutumalla kivasti.

IMG_4029
kuva jo peräti pojan ollessa 3kk ikäinen – tästä on meinaan kasvettu! 😉

Fyysinen puoli

Sitten se fyysinen puoli, josta en valitettavasti voi sanoa samaa. Itse olen kokoajan elänyt siinä uskossa, että keho kyllä palautuu itsekseen vaunulenkkien myötä aika lailla entisiin mittoihinsa ja muotoihinsa enkä totta puhuakseni ole paria kyykkyä kummempaa 5 kuukauteen tehnyt. Sanomattakin on selvää, että meidän hieman poikkeuksellinen alkumme vauvataipaleella on verottanut niin paljon voimia vatsakipuineen itkuineen, ettei jumpalle ole riittänyt energiaa tai ajatusta – se täytyy vain hyväksyä (kiitos Karkki kun muistutit minua tästä ❤. Nyt olen vain havahtunut siihen, että pojan kasvaessa ja ajan kuluessa, alkavat lihakseni joita olen vain odotellut kasvavan kuin ihmeen kaupalla takaisin jääneet toisella pysäkillä pois ja lihasten tilalle on alkanut ilmestyä enemmän ja vähemmän jumitiloja. Ihmekös tuo kun päivittäin kantaa ja nostelee reilu 6 kilon painoista poikaa, työntää vaunuja hieman etukenossa asennossa koiraa samalla ohjaillen, että jumeja alkaa ilmestyä! Etenkin kun myöntää ääneen, että kotona tulee sitten enimmäkseen istuttua hölmöissä asennoissa somettaessa joko puhelin tai kone kourassa. Kateellisena olen seurannut m.m. Karkin (täällä) raskaudesta palautumista – myöntämättä itselleni, että nainen toden totta on tehnyt kehonsa ja palautumisensa eteen töitä ja kovaa eikä ole minun tapaani nösvännyt jokaista vapaata minuuttia puhelin kourassa, vaan tehnyt tunnollisesti kotijumppaa. Äitiysfyssarilla (lue täältä Äiti kuntoon: äitiysfysioterapeutilla pt 1 enemmän) kävin kertaalleen ja uusintakäynnille olen menossa, mutta käynti on valitettavasti siirtynyt ja venynyt sairastumisista johtuen, mutta sieltä sain hyviä vinkkejä ja kannustusta Marikalta harjoittaa niitä tunnettuja lantionpohjan lihaksia sekä olemaan itselleni armollinen: kyllä sitä vielä juoksemaan päästäisiin! No nyt käynnistä tuntuu kuluneen sata vuotta, juokseminen on toive jossain hamaassa tulevaisuudessa vain koska huomaan, ettei keskivartalossani ole pitoa LAIN eikä lantio tunnu lainkaan omalta stabiililta itseltään. Tästä en voi syyttää muuta kuin itseäni, koska en tosiaan ole asian eteen tehnyt mitään vaunulenkkejä kummempaa, vaan luottanut johonkin pyhään henkeen tms ja uskotellut itselleni, että viimeistään 6 kk synnytyksestä voisin tuosta noin vaan palata lenkkeilyn pariin. PAH – ei tällä menolla! Tämä jos mikä harmittaa minua – siitä ulkonäöllisestä puolesta nyt puhumattakaan, koska myönnän, ettei tuo totuttua leveämpi ja pehmeämpi ulkomuotokaan keskivartalosta silmiäni hivele. Sama pätee tässäkin: en käistä miten voin kuvitella, että coreni olisi lainkaan tiukempi kuin mitä se nyt on, koska en ole sen tukemisen eteen mitään tehnyt. Sixpäkkiä en missään nimessä itselleni ole kuvitellut, mutten myöskään ollut osannut kuvitella, että maha nahkoineen voisi EDELLEEN 5 kk synnytyksestä olla NÄIN löysä kuin mitä se on. Ihmettelin asiaa ääneen IG:n puolella, jossa pari ihanaa naista muistutti minua olemaan itselleni armollinen ja antamaan keholle aikaa – onhan se kroppa ensin kovilla ja venymässä peräti 9 kuukauden (meillä 8) ajan raskauden aikana! Se miten nopeasti keho palautuu raskauden jälkeen on yksilöllistä ja keholle pitää antaa peräti vuosi (!) aikaa, ennekun voidaan vetää mitään loppupäätöksiä. Itselleni tämä fyysinen hitaus on kova paikka – onhan ulkonäkö minulle tärkeä asia, mutta haluan tuon ulkonäön lisäksi nostaa esille myös sen ulkonäköäkin tärkeämmän puolen: hyvinvoinnin ja terveyden. Kuten yllä totesin, olen alkanut kärsimään alati pahenevista niskajumeista – selästä nyt puhumattakaan – kun tuota 6 kiloista rakkauspakkausta tulee nosteltua ja kanniskeltua monia kertoja päivässä. Ulkonäöstä viis, mutta nyt olisi korkea aika saada coreen tukea ja pitoa, jotta pysyn hyvinvoivana ja terveenä äitinä. Jos maha samalla hieman kiinteytyisi olisi se silkkaa bonusta – terveys on tässä nyt kuitenkin se minua enemmän kiinnostava osuus!

IMG_4019

No mitä asialle voi tehdä? TÖITÄ. Menen Marikan luokse ihan lähipäivinä kunhan saamme aikataulut matchaamaan ja pyydän häneltä neuvoa miten voisin harjoittaa ja vahvistaa corea. Teen myös lempeitä coreharjoitteita kotona (suosittelen tässä(kin) tsekkaamaan osaavan Karkin blogin josta löytyy monestakin kohtaa jumppaohjeita ja -vinkkejä synnytyksen jälkeiseen jumppaan!) ja lupaan venyytellä enemmän. Koska tämä kehon palautuminen silti(kin) on hidas prosessi aion jatkaa hyvinvointini – niin fyysisen kuin myös se psyykkisen – tukemista m.m.

  • meikkaamalla aina kun siltä tuntuu: pieni ehostautuminen on itselleni tärkeätä ja saa minut tuntemaan itseni kauniiksi ja paremmaksi – miksen siis tekisi sitä jos mieli uhkaa käydä matalaksi?
  • pukeutumalla kivoihin vaatteisiin. Treenatessakin olo on täysin toinen jos pukeutuu pieruverkkareihin tai hyvältä tuntuviin treenitrikoisiin – ja miksei niihin yhdistäisi samalla mageaa ulkonäköä – omat suosikkini ovat nimittäin NÄMÄ! Kerroin jo aiemmin, että lähdin pieneen yhteistyöhön Starlinedancewearin (täällä) kanssa ja nyt kun olen hetken aikaa jo ehtinyt heidän melonipökiään ulkoiluttaa voin vihdoin kertoa myös kokemuksia niistä: aivan parhaat! Trikoot ovat ihanan pehmeät ja toooooosi joustavat (Nikejä pehmoisemmat eivätkä tunnu sellaisilta karheilta treenitrikoilta) ja ovat mielestäni aikamoinen ilo silmällekin. Vyötärö on näissä mukavan korkea ja vaikka housut ovatkin tooosi joustavat, antavat ne yllättävänkin hyvää tukea myös tälläiselle pehmeällä mama-mahalle, eikä näissä pääse pylly vilkkumaan vaikka joutuisikin kyykistelemään!

Päätettiin Starlinedancewearin kanssa järjestää teille lukijoillekin mahdollisuus päästä kokemaan nämä – for real! – mahtavat leggarit hieman edullisempaan hintaan – eli tästä teille alekoodi! Itse hankkisin nämä treenaavalle naiselle tasostaan ja iästään huolimatta: nämä ilahduttavat kaiken ikäisiä – sekä kantajaansa, että kanssaihmisiä. Haha, täytyy tähän väliin kertoa, että minut itseasiassa on tunnistettu nimenomaan näiden trikoiden avulla 😀 haha! Terkut vaan EK:lle 😉

IMG_4022

Alekood on seuraava – oiva käyttää nyt pukinkonttia kartuttaessasi 😉 Näitä leggareita voi siis hyvin pitää niin kotona (mieltä, partneria ja vauvaa piristämässä ;)), salilla, jumpassa tai lenkkipolulla! Itselläni on koko S, mutta ero koon S ja M välillä on pieni (kokeilin molempia, mutta päädyin S:ään joka on itselleni oikein passeli). Punttien pituus on totuttua pidempi, joten nämä sopivat hieman rypytettyinä niin lyhyemmälle, että suoristettuna pidemmällekin mimmille! Lapsille löytyy oma osastonsa, joten jollet a) kehtaa ostaa itsellesi näin pirteitä leggareita, lahjoa lastasi näillä, b) halua lahjoa VAIN lasta näillä – osta matchaavat teille molemmille! 🙂

JOH20ANNA joka oikeuttaa huimaan 20% alennukseen! (voimassa 2019 loppuun)

Starlinelta löytyy leggareiden lisäksi m.m treenitoppeja, joita sovitin itse myös I love me-messuilla ja niitä voisin enemmän kuin hyvin pitää rauhallisempaa treeniä tehdessä tai himassa (kyllä, olen niitä tukka nutturalle ja bra off-naisia heti kun pääsen kotiin :D)

IMG_4021
Ei auta itku markkinoilla – nyt töitä! 🙂

Todetkaamme siis, että treenit ja työ kohti kestävämpää corea ja terveyttä saavat nyt luvan alkaa ❤ Löytyykö kanssasisaria jotka ovat samassa tilanteessa? Ja hei hyvät vinkit jakoon aina hyvistä treenivinkeistä, käytännön juttuihin, millä mieltä voi kohottaa kun tuntuu että maailma romahtaa koska first world problems.

 

Sekasillisalaatti

Heips! Nyt on heti nostettava kisu pöydälle: postaan aniharvoin siitä syystä, että huomaan pääni pulppuavan postausideoita ja aiheita, joista kirjoittaa löytyisi vaikka joka päivälle, mutta aikani on rajallista. Tai ei, sekin on huono tekosyy. Syy postausten harvaan ilmestymiseen on se, että käytän aikani toisiin (täysin turhiin) asioihin kuin blogin päivittämiseen JA koen, etten saa asioita koskaan kirjoitettua ”täysin valmiiksi” eli en saa asiaani täysin vietyä loppuun enkä sen ollen halua julkistaa mitään sinnepäin-tekstiä. Ajatuksenjuoksuni tosiaan on aikamoista sekameteliä ja ajatusten pomppiessa ees-taas huomaan, että teksteissänikin toistan samaa kaavaa enkä saa sen(kään) takia asioita sanottua loppuun vaan hyppelen aiheesta toiseen. No, nyt aion vain toteuttaa tälläisen sekametelisoppa-sillisalaatti-postauksen ja suoltaa pihalle kaikki ajatukseni ja ideani, mitä viime aikoina on päässä liikkunut ja toivon mukaan saada tämän kamalan kynnyksen, joka estää minua bloggaamasta kumottua ja kuopattua. Olkoot tämä samantyyppinen postaus ”kahvilla kanssani” kuin mitä blogikollegani Karkki blogissaan (kurkkaa täältä) aika ajoin toteuttaa. To be honest tuon tyyppisistä postauksista pidän: lyhyttä, ytimekästä ja ihanan samaistuttavaa arkikuulumista 🙂

Mitä kuuluu?

Kiitos, täällä parannutaan flunssasta. Ensin sairastui mies viime viikolla töistä tullessaan, sitten oli vuorossa Benjamin, joka raukka oli aivan älyttömän räkäinen (onneksi kuumeeton!) ja nyt olen vuorossa minä. Itselläni nousi jopa lämpö eilen, mutta tänään on olo onneksi parempi – joskin vielä hieman vajaa ja räkäinen. Otetaan siis lungisti vielä, jotta vältyttäisiin pitkittyneiltä taudeilta.

IMG_3223

Benjamin on – hui! – pian jo 5 kuukauden ikäinen ja harjoittelee aktiivisesti niin päivin (kuin myös meidän vanhempien iloksi) öin kääntymistä ja illat sekä yöt ovat levottomia. Heräämme 2-3 tunnin välein syömään ja viime öinä B on myös harrastanut rintaraivareita, eli huutaa eikä suostu tarttumaan tissiin, ei röyhtäise tms kärsi ilmavaivoista eikä ole kuumeinen – mutta tarttuu yhtäkkiä tissiin kun joko nousen istumaan (imetän makuulla koska väsymys) tai vaihdetaan tissiä. Hmm, oisko taas joku kuuluisa vaihe? Poika on aikamoinen aurinko ja hymyilee ja juttelee ja nauraa paljon, mutta on edelleen voimakastahtoinen oma itsensä ja meidän perheen pää ja baby Boss 😉

Aion aloittaa kiinteiden maistelun peräti tällä tai ensi viikolla, mutta aion vielä lukea aiheesta hieman ennen sitä. Liityin Facebookissa Simppeliä sormiruokaa-ryhmään ja luen samannimistä blogia (täällä, paljon vinkkejä ja reseptejä!). Olisi kiva kuulla millä ja koska te olette kiinteät aloittaneet? Itse mietin porkkanaa ja sitten rohkeasti bataattia, perunaa ja parsakaalia parin päivän tahdilla (näin neuvolassa suositeltiin, jotta päästään nopsaan maistamaan mahdollisimman montaa makua). Ylipäätään vinkkejä ja kokemusta tästä kiinteiden aloituksesta olisi kiva kuulla 🙂 Se tuntuu jotenkin hurjalta harppaukselta, vaikka ”annokset” ovat minimini-nokareita imetyksen rinnalla.

IMG_3162

Kiinteistä ja blogista puheen ollen, niin aika montaa noista Simppelin sormiruoan ohjeista voisin hyvin syödä itsekin 😀 haha! Etenkin puurosta tehdyt vohvelit tai nämä simppelit keksit voisivat olla terveellinen herkku iltapäiväkahvin kaveriksi 🙂

Joulu tulla jolkottaa ja koristelin viime viikonloppuna kotia hieman jouluisammaksi. Vaikka kuinka tykkään muiden moderneista joulukoristeluista sinisine sävyineen, miellän itse joulun perinteisen punaiseksi. Kotiamme koristaa tällä hetkellä punaiset verhot keittiössä, olkkarissa on vielä Pentikin ihanat talviset Hiutale-verhot, jotka juuri ennen joulua vaihdan punaisiksi joulun kunniaksi (ja pian jo takaisin ;)) sekä erinäiset valosetit siellä täällä. Jotenkin tämä kaamos ja pimeys houkuttaa lisäämään pieniä valosarjoja jos vaikka ja minne ympäri kämppää meidän isompien iloksi ja pienen pällisteltäväksi ja ihmeteltäväksi 🙂 Ruotsalaisittain: mysigt!

IMG_3106

Ronja on meidän perheestä ainoa, jolla on joulukalenteri. Setäni, joka on huumorimiehiä, soitti minulle noin kuukausi sitten ja tarjoutui hakemaan Jumbosta koiralle joulukalenterin – ihan vaan ettei minun  tarvitsisi lähteä sinne asti 😀 Kalenteri on Best Friend-merkkinen ja namit ovat ISOJA! Piilotamme namin joka päivä ja Ronja saa sitten etsiä sen ja saa naminsa palkaksi; meillä kun ei koskaan ole koiralle annettu nameja ”ilmaiseksi”.

Joulusta puheen ollen olen osoittautunut aikamoiseksi itkupilliksi näin joulun alla: vollotan joululauluja kuunnellessa ja niitä pojalle laulaessani. Kyynelehdin lasten joulukalenteria TV:stä katsellessani. Jotenkin joulu muistuttaa minua siitä miten kiitollinen minun täytyy lapsestani, maailman kauneimmasta vauvasta, olla – hän kun ei mikään itsestäänselvyys meille ole! Meidän pieni tonttu Touhuli

IMG_3233

(tähän väliin huomio: olen keskeyttänyt kirjoittamisen ja käynyt hytkyttämässä ja hieman työntämässä vaunuja jo 4 kertaa tähän mennessä. Kertoo ehkä HIEMAN siitä, miksi ajatuksenkulku ei ole kovin sujuvaa kun näin usein ajatuksensa joutuu katkaisemaan)

Ainiin ja joulusta vielä: ostatteko vanhemmat keskenänne lahjoja ja mites näille vauvoille? Me annamme miehen kanssa – kuten aina – lahjat keskenämme, sekä yhdessä jotain pientä Benjalle. Vauva saa joka tapauksessa AINA mitä tarvitsee, eikä hänelle siksi mielestäni siksi tarvitse mitään kummempaa tarvitse hankkia. Isovanhemmille olen yrittänyt sanoa myös, ettei B vielä mitään pakettivuorta tarvitse, vaan otamme mieluummin vastaan avustuksia tai lahjoja sitten myöhemmin kun on ajankohtaista esim. päivittää turvaistuin autoon tai hankkia uusia isompia vaatteita kuten haalarit. Pienet paketit sieltä kyllä tulee – sen tiedän ja kivaahan se on, että bebellekin tulee paketti pukilta 😉 Vanhempien lahjojen jakaminen sen sijaan on kuulemma (ainakin somen perusteella) epätavallisempaa. Itse olen kai niin naiivi, että haluan edelleen sekä antaa että saada jotain myös enkä pelkästään seurata vierestä kun muut avaavat lahjoja 😀

Bloggaamisesta puheen ollen: meinasin jo ryhtyä katkeraksi kun en millään löytänyt energiaa tai rakoa bloggailulle siinä määrin kun olin kuvitellut löytäväni tässä vauva-arjen alussa ja kadehdin – siis todella KADEHDIN – tunnetumpia ja menestyvämpiä bloggaajia siitä mihin he ovat blogeillaan päässeet: hienoihin yhteistyökamppiksiin, saaneet ”ilmaista” tavaraa jne – kunnes tajusin, että goddamit eivät he sitä ilmaiseksi ole saaneet! Totta puhuakseni kun asiaa tarkemmin tarkastelee niin tuskin kukaan jossakin menestynyt ihminen saa mitään ilmaiseksi – ehhei! Palkan eteen paiskitaan töitä, karsitaan muista menoista ja tekemisistä jotta ehditään panostaa siihen mitä tehdään – oli se sitten urheilua, pörssissä sijoittamista tai bloggaamista. Itse naiivina kai jotenkin kuvittelin, että vauvan syntymän myötä minusta(kin) kuoriutuisi tunnettu mama-bloggaaja, jonka kanssa kaikki maailman lafkat halauisivat lähteä yhteistöihin, pääsisin kivoihin juttuihin mukaan ja saisin sitä tunnettua ”ilmaista” kamaa. Höpöpöpö. Ensinnäkään: KUKAAN vähänkään ”suurempi” bloggaaja ei saa kamaa ilmaiseksi, eivätkä varsinkaan ”julkisuuttaan”. Päinvastoin yhteistyökamppiksia voi joutua pyytämään, tavaroista maksetaan (vähintään) verot ja näkyvyyttä saadaan nimenomaan näkymällä – ei istumalla kotona sohvalla muiden IG-tilejä selaillen (kuten a.k. ehkä on tehnyt viime viikkoina.. krööhöm!). Joudun katsomaan itseäni peiliin ja toteamaan, että vauva-arki vie elämästäni odotettua isomman loven, enkä toisaalta koskaan saa sitä takaisin, minkä takia siihen kannattaakin panostaa blogia enemmän. Fakta on myös se, että blogeja ja muita somekanavia on nykyään niin paljon, että ”tunnetuksi” tulemisen eteen joutuu t-o-d-e-l-l-a paiskimaan duunia ja panostamaan, enkä minä ole valmis sitä tekemään. Täytyy hyväksyä että asia on niin ja sellainen nyt – ehkä joskus toisin. Ja tyytyä ja olla tyytyväinen siihen. Tunteja meillä kaikilla on yhtä monta vuorokaudessa ja voimme kaikki valita miten tuntimme käytämme: blogia päivittäin, maaten, urheillen, somettaen tai vain ollen.

Olemisesta taas päästään sujuvasti seuraavaan karuun faktaan: olen kadehtinut ja ihmetellyt miten muut tuoreet mutsit ovat niin pirun hyvin palautuneet ja kiinteytyneet raskauksistaan ja ihmetellyt miksei omallakin kohdalla ole käynyt – olenhan vaunutellut kuin hullu höyryjuna! Noh, pitihän se vesiselvä syy saada kuulla toisen suusta. Otin yhteyttä entiseen tallikaveriini Lauraan, joka omistaa Seinäjoella T2M-salin (kurkkaa monipuolinen tarjonta ja hienot sivut) ja kyselin häneltä MIKSI näin on – miksi muut mutta minä en?! Vastaus oli lyhyt ja selkeä: kroppa on jo saanut sen minkä se vaunulenkkeilystä irti voi saada, nyt se kaipaisi lisää ja toisenlaista ja nimenomaan lihaskuntojumppaa kiinteytyäkseen. Oloni oli kuin pöntöstä tippuneella tintillä: no tottahan se on, ei lihas kiinteydy ellei sitä harjoita. Hienoahan se on, että vaunuilen keskimäärin 6-9 km päivittäin, mutta jos loput päivästä vietän nokka kiinni iPhonessa tai koneessa ja kulutan peffaa puhki, ei se beba siitä kyllä pyöristy. Selkäkin vihoittelee, mikä ei ole ihme kun alati lisäpainoa keräävä poika kasvaa ja häntä tulee kanniskeltua pitkin päivää. Harmikseni koin tämän ahaa-elämyksen juuri keskellä pahinta flunssan myrskysilmää, mutta kun tästä paranen niin AION aloittaa lihaskuntojumpan! Otin jo hieman selvää missä mahdollisia mamma-ryhmiä olisi, mutta olisi kiva kuulla myös vinkkejä mahdollisiin kotitreeneihin. Miten ja missä sinä olet aloittanut jumppaamisen synnytyksen jälkeen? Verkkovalmennus-suosituksia? Olen maailman laiskin himassa jumppaaja, mutta pakon edessä tekisin sitäkin (osallistuin viime keväänä Eevskun bodycontrol-ohjelmaan ja sitä kyllä noudatin nätisti kun viikottain tuli uusi ohjelma) ja varmaan jos lapsia toivon mukaan suodaan lisää, täytyy opetella jumppaamaan yllä mainitsemani Karkin tavoin himassa – ei meinaan sitten enää niin vaan lähdetä ympäri maailmaa jumppailemaan, etenkään töiden jälkeen! Hyvät vinkit kiitos nyt siis jakoon! 🙂

IMG_3177

Hmm, mitäs vielä? Ehkä tämä on tarpeeksi sekava postaus ja samalla kurkistus arkeemme ja pääni sisälle tällä hetkellä? Sekavaa, katkonaista ja monipuolista 😀 haha! Pitäisikö loppuun vielä heittää jokin kevennys?

Hei joo voisin suositella paria juttua:

  • Breyer delights-protskujätskit (nämä, löytyy sekä S- että K-kaupoista): niiiiin hyvää, kevyempää ja vähäsokruisempaa kuin normijäde muttei lainkaan kumimaista. Tykkään! Oma suosikkini on tämä – namnam!
  • Klementiinit ja persimonit ovat tooooosi hyviä ja makeita juuri NYT ja jos haluat upgreidata niiden makeuden – iske ne jääkaappiin ja nauti sieltä!
  • Gilmoren tytöt Netflixixstä – takuuvarma flunssanselättäjä ja hyvän olon tuoja ❤
  • Homevialauran-blogi joka on täynnä kauniita sisustuskuvia, maanläheistä pohdintaa ja maailman paras joululaulu-kokoelma Spotifyissä!

Siinä kai olennaisimmat. Nyt taidan pukea sadevaatteet ylle ja lähteä työntämään vaunuja – tai sitten odotan, että poika herää ja lähdemme vasta sitten kun seuraavien päikkyjen aika tulee. Hän puklauttelee nyt jonkun verran syödessään (taitaa syödä aika paljon huvikseenkin..) ja pahoin pelkään, että hän saattaa herätä kesken lenkin.

Kuvituksena sekalaisia kuvia viime viikoilta ja päiviltä: kavereilta, kävelyiltä, kotoa ja ostoksilta. Arkea, elämää.

Mitä teille kuuluu? 🙂

 

 

 

 

Vaiettu tabu: äitien yksinäisyys

Avasin jälleen vaiettujen aiheiden lippaan(i) kannen IG Storiessa ja kerroin tunteneeni aika ajoin – useinkin – yksinäisyyttä äidiksi tultuani. Sain roiman määrän viestejä (kiitos vielä jokaikiselle! <3) jossa kerrottiin niin omastakin yksinäisyydestä kuin jaettiin myös vinkkejä mistä niitä mammafrendejä voisi löytää. Koska aihe on tabu, josta harmillisen moni äiti kärsii, halusin avata aihetta vielä tännekin. Miksi? Koska yksinäisyys on syvältä.

IMG_3220

Benjaminin synnyttyä kuukauden liian aikaisin koin, etten ehtinyt valmistautua kunnolla äidiksi tuloon. Moni sanoi, etten olisi ehtinyt sen viimeisen kuukauden aikana valmistautua yhtään enempää kuin mitä ehdin, mutta itse olen toista mieltä: harmittomaksi ajatellusta tsekkauskäynnistä Naistenklinikalla muodostuikin tiskirätti vastoin naamaa-pläjäys: ”et lähde ilman vauvaa kotiin täältä – kuukaudenkin etuajassa!”. HUH. Vatsakivut itkuineen koliikkeineen eivät helpottaneet yllättävä alkuamme ollenkaan, enkä tiennyt miten keskosemme kanssa toimia. Tuskin sillä keskosuudella on niin väliä, koska uskon että KAIKKI tuoreet vanhemmat ovat tismalleen yhtä epävarmoja esikoistensa kanssa, mutta meillä tuo 24/7 jatkuva itku ja huuto muulloin kuin nukkuessa kyllä selvästi rajoitti elämää: en uskaltanut lähteä minnekään lapsen kanssa, koska en uskonut pärjääväni enkä halunnut rikkoa hänen rutiineitaan, jotka osoittautuivat hänelle todella tärkeiksi, jottei elämä ihan pelkkää huutoa olisi ollut. Kukaan muu kuin koliikin kokeneen vanhempi tuskin voi ymmärtää minua tässä tilanteessa, mutta jos voit kuvitella että lapsesi karjuu itkua ja vatsakipua KOKOAJAN kun on hereillä – ellei tissi tai tuttipullo ole suussa – eikä rauhoitu ollenkaan. Siinä ei hurjasti jaksa tai tee mieli lähteä sosialisoimaan – ja tässä kohtaa ei itselläni ainakaan edes käynyt mielessä ”mitä muut ajattelevat”; paskat! Itse olin fyysisesti ja henkisesti niin romuna ja väsynyt, etten jaksanut. Piste. Elettiin kuplassamme ja ulkoilin pojan kanssa pikkuhiljaa, mutta vaunulenkeille en kaivannut seuraa: en voisi puhua, koska poika saattaisi herätä ja jos huuto alkoi, ahdistuin itse ja kiirehdin kotiin. Itkunsa tuntui niin pahalta.

Kun vatsakivut vihdoin jättivät meidät oman onnemme nojaan, jatkoin lenkkeilyä yksin pojan ja usein koiran kanssa.  Pikkuhiljaa alkoivat silmäni aueta sille, että elämää huutokuplan ulkopuolella olisi ja aloin kaihoisin katsein katsella muiden aamupäivällä vastaantulevien tuoreiden äitien menoa: olisipa minullakin mammakaveri, jonka kanssa lenkkeillä. Onnekseni lähipiiristä löytyikin jo yksi äiti, jonka äitiysura oli ollut kaltaisemme. Hänen tyttönsä on B:tä jopa 6 kuukautta vanhempi ja elämä sinällään jo toisessa tilanteessa, mutta hänen kanssaan kun aloimme jutella ja kirjoitella tajusimme, kuinka hitsin paljon yhteistä meillä olikaan – aina lapsista, koiriin ja miehiin 😀

Muistan ihmetelleeni useaankin otteeseen sitä kun pian 5 vuotta sitten muutin takaisin kotipaikkakunnalleni, jossa siis olen lapsuuteni varttunut, etten tunne täältä ketään saman ikäistä. Ala- ja  yläasteella tiiviiksi muodostunut tyttöporukkamme hajosi lukioiden ja amisten alettua ja lukiossa tiukaksi muodostunut tyttötriokin hajosi pikkuhiljaa opiskeluiden ja rakkauden vietyä meitä eri suuntiin. AMK:ssa tapaamani tytöt ovat edelleen todellisia helmiä elämässäni, mutta tapaamme useimmiten porukalla ja heistäkin suurin osa sai lapset minua aiemmin ja koska heidän elämänsä on toisella – toki lähellä olevalla – paikkakunnalla, koen etten halua ängetä heidän porukoihinsa, jotka kadehdittavaa kyllä ovat juuri niitä lapsuudesta jo alkunsa saaneita. Rakastan likkojani – påriktigt! – ja nautin heidän kanssaan olosta ja tapaamisesta, mutta tapaamme tosiaan aina porukassa emmekä kenenkään kanssa ole kaveeranneet tiukemmin. En tiedä onko kuvio teille tuttu, mutta muistan että yläasteella oli sama homma: olimme aina porukassa, mutta kukaan ei treffannut pareittain, koska se olisi (kai?) ollut jengin pettämistä. Omat työpaikkani ovat myös tuoneet mukanaan ihania, ihania kollegoita, mutta koska työpaikkani on vaihdellut jonkin verran en yhdenkään kollegan kanssa ole sen tiukempia kaverisiteitä sitonut eikä heistä yksikään ole samassa elämäntilanteessa juuri nyt. Moni sanoo, ettei työkaverin kanssa pidä kaveerata vapaa-ajalla, mutta tästä olen täysin eri mieltä: kollegan kanssa kun tulee vietettyä se 8h päivässä, alkaa sitä väistämättä kertoa toisilleen yhä enemmän itsestään ja näytettyä kaikki (upeatkin :D) piirteensä toiselle. Sanotaanhan sitä, että työkaverin kanssa suhde saattaa olla partnerin kanssa vietettyä suhdetta tiivimpi 😀 haha! Jännää kyllä, vaikka viime viikolla kuulleeni uutisen mukaan liki 60% aikuisikään yltäneistä muuttavat ja ovat jo muuttaneet lapsuudesta tutulle kotipaikkakunnalle, ei minun tuttavistani juuri kukaan ole sitä tehnyt, eikä heillä ainakaan ole samanikäisiä (sinnepäinkään) lapsia. Niitä vanhoja kaverisuhteita on siis hankala verestää.

lähtisipä noista jompikumpi minunkin kanssa kävelylle – voitaisiin jakaa kuulumisia kakkavaipoista ja huonoista yöunista – myöhemmin toivon mukaan muustakin diipimmästä

Ennen äidiksi tuloani kai oletin, että niitä mammakavereita kyllä sitten löytyy: kaikkihan me kuljemme silmäpusseinemme suurinpiirtein samoihin aikoihin lenkkipoluilla ja kaupoissa vaunuinemme ja lastenvaunut nähdessään voisi olla takuuvarma, että tuon tyypin kanssa mulla on ainakin YKSI yhteinen aihe: lapsi ja vanhemmuus. Vaan miten onkaan päässyt käymään? Vietin ekat 3 kuukautta pojan kanssa tiiviisti pää pensaassa ja keskityin itseeni ja poikaan. Nyt kun pojan vatsavaivat helpottivat ja pää alkaa nähdä puskastaan ulos tajuan, etten ole sosialisoinut ollenkaan uusien, vielä tuntemattomien kanssa ja ettei minulla juuri samanikäisten lasten mammoja olekaan kavereina – enkä tajua mistä niitä oikein saa! Kaihoisin katsein saatan seurata vastaantulevia äitejä jotka juttelevat iloisen näköisinä toisilleen vaunuja lykkiessään ja ajatella ”lähtisipä noista jompikumpi minunkin kanssa kävelylle – voitaisiin jakaa kuulumisia kakkavaipoista ja huonoista yöunista – myöhemmin toivon mukaan muustakin diipimmästä!”. Ehkä saisin hänestä sydänystävän? Täysin yksinäisiä ei täällä sentään olla, mutta kuvittelin kai, että tyyliin kaikki vastaantulevat vaunuilevat mutsit olisivat pian frendejäni 😀 Eikä useammasta vaunukaverista haittaakaan olisi – meinaan koska lasten päiväunet tai kahden perheen aikataulut menevät yhteen? Tässäkin kohtaa toki mietin ja siirrän katseeni peiliin: ehkei vika olekaan muissa, vaan itsessäni ja silkassa viitseliäisyydessä: frendeille pitää jaksaa laittaa viestejä ja ehdottaa treffejä sen sijaan että aina odottaisi, että toinen tekee aloitteen. Vaikka kuinka väsyttäisi, useimmiten toisen äidin seura piristää – jopa odotettua enemmän!

IMG_3218
Tunnistatko meidät joskus lenkiltä tai kaupankassalta?

Kynnys kertoa tästä ensin IG:ssä ja sitten vielä täällä blogissa oli ja ON todella korkea, koska tässä taidan juuri paljastaa, että olen yksinäinen – ja se tuntuu säälittävältä. Säälipisteitä ja taputuksia olalle, kenties ”kyllä me voidaan sua joskus tavata kunhan muilta frendeiltä ehditään”-viestejä ja -katseita en kaipaa, mutta halusin valottaa tätä äitiyden nurjaakin puolta: ei se aina niin helppoa ole. Tätä sanomaa saamani viestit vielä todistivat, koska moni kirjoitti ja kertoi kokeneensa ja kokevansa olevan edelleen yksinäinen. Samalla otaksuntani ja luuloni siitä, että KAIKILLA mammoilla on frendeillä vesittyi: kaikilla ei todellakaan ole kavereita! Moni vinkkasi eri tapoja ja kanavia, joista voisi lähteä seuraa etsimään itselleen ja haluan jakaa ne myös teille ja lisäsin listaan vielä omatkin vinkkini:

  • Momzie-sovellus, joka toimii kuin äitien Tinder: swaippaamalla ja matchin tekemällä voit lähteä sopimaan treffejä ”kriteerisi” täyttävien mutsien kanssa. Minulle täysin uusi tuttavuus tämä sovellus, mutta moni kehui toimivaksi! Latasin tämän
  • paikalliset vauvakerhot (MLL, seurakunta..)
  • paikalliset vauvaryhmät Facebookissa (moni oli rohkeasti laittanut näihinkin lenkkiseuraviestejä! VAU! Itse olen niin nössö etten tiedä uskallanko koska jotenkin tämä pienellä paikkakunnalla asuminen ja suht ”esillä” oleva ammatti terveydenhoitajana ei tunnu oikein hyvältä combolta. En koe, että haluaisin avautua ja kertoa hurjasti itsestäni ihmiselle, jota olen saattanut hoitaa tai jonka lasta saattaisin vielä hoitaa. Pelkään kummankin yksityisyyden kärsivän..
  • lenkkipolulla tai kaupan kassalla moikkaaminen (se voi helposti johtaa keskusteluun!)
IMG_3219
…Moikkaa!

Ja nyt arvon leidit olisi kiva kuulla jos teillä on kokemuksia yksinäisyydestä – joko äitinä ollessanne tai ei – miten sitä vastaan olette taistelleet? Jo se, että tabuaiheesta puhutaan saattaa madaltaa jonkun kynnystä lähteä liikkeelle, moikata sitä tutunnäköistä vaunujen lykkijää sekä itsensä ulkopuoliseksi tuntemisen vähentämistä: et ole yksinäinen ainakaan yksinäsi.

Loppuun haluan vielä painottaa, etten halua vähätellä yhtäkään ihmissuhdetta ja äitikaveria, joita minulla on – päinvastoin haluan kertoa kuinka hemmetin tärkeitä timantteja elämässäni olette. Haluan vain valottaa sitä, miten erilaista tämä ihmissuhteiden sitominen äitiyden myötä onkaan – ainakin minun kohdallani.

Mun, sun ja meidän aika. Ajatuksia ajankäytöstä vauvan tultua perheeseen

Heippa! Kysäisin nopsaan IG Storiesissa olisiko lukija-/kuulijakunnalla toivetta kuulla joko ajatuksistani mitä tulee palautumiseen raskauden jälkeen nyt 4kk kohdalla vaiko ajatuksiani ajankäytöstä beben syntymän jälkeen. Molempia pyydettiin, joten katsotaas koska saan molemmat toteutettua. Aloitan nyt tällä ajankäytöllä. Ajasta puheen ollen Benjan nyt täytettyä 4kk on hän muuttunut yhä isommaksi pojaksi, joka jaksaa kiinnostuneena tarkkailla ympäristöä, jutella yhä enemmän jopa sanoilta kuulostavia jokelluksia, kikattaa ja nojata ryhdikkäänä vatsamakuulla käsivärsilleen. Yritän pitää mielessä, etten voi verrata poikaa täysaikaisena syntyneeseen ja lääkärikin muistutti neuvolakäynnillä, että pojalla on täysi lupa ”tulla kuukauden” muita jäljessä kehityksessään vuoden ikään asti. Saimme kotitehtäväksi pitää häntä yhä enemmän vatsamakuulla, jonka myönsinkin jääneen vähän kakkoseksi kun innostuimme kaikki kolme niin kovasti niistä kääntöyrityksistä. Täyttä käännöstä ei vielä edelleenkään olla tehty, mutta yritys ja tsemppi on kova ja epäilen, ettei tässä kauaa enää nokka tuhise! B on osoittautunut todella määrätietoiseksi mukulaksi, joka meidän jo lopetettua tsemppaamishuudotkin sitkeästi vaan vääntää, vääntää eikä haluaisi lopettaa vaikka me vanhemmat jo toppuuttelemme ja käännämme poikaa rauhoittumaan välillä, ettei väsymys sitten yllätä ja lyö yli.

vanhempien yhteinen ja erikseen oma-aika vauvan syntymän jälkeen

Mutta hei aiheeseen, eli ajankäyttö ja nimenomaan se vanhempien yhteinen ja erikseen oma-aika vauvan syntymän jälkeen. Ajatus tästä aiheesta syntyi neuvolassa 4kk käynnillä, jossa terveydenhoitaja kysyi ajankäytöstämme ja nimenomaan siitä, että olemmeko miehen kanssa käyneet jossain tai tehneet jotain keskenämme ilman vauvaa niin että bebe olisi ollut hoidossa ja me keskenämme jossain. Vastaus on ei, emme ole. Aloin miettimään koko aihetta ja totesin, etten tällä hetkellä edes koe että haluaisin tai minulla olisi mitään tarvetta jättää poikaa ulkopuoliselle ja lähteä jonnekin miehen kanssa kaksisteen esim. treffeille. Sen sijaan esitin jopa toiveeni siitä, että tekisimme enemmän jotain koko perhe yhdessä koska tällä hetkellä ja tähän asti olemme suurimmaksi osaksi tehneet jotain erillämme niin, että toinen meistä vanhemmista kaitsii poikaa ja toinen viettää omaa aikaa yksinään tai esim. koiran kanssa lenkillä.

IMG_4000
Tadaa! Lähdössä ekaa kertaa illalla ulos, eli tyttöjen kanssa syömään (jo reilu kuukausi sitten tosin :D)

Ihmisenä olen kovin itsenäinen ja alkuun minua jopa ahdisti ajatus, etten koskaan enää voisi olla yksin vaan että vauva kulkisi aina mukanani. Onneksi tämä helpotti heti kun tajusin, että vauvahan syntyi OSAKSI elämäämme ja että häntä etenkin vatsavaivojen helpotettua voi sangen hyvin kuljettaa mukanaan melkeinpä minne vaan. Sitä paitsi meillä on jo alkuajoista lähtien oltu sitä mieltä, että poikaa ei ”jätetä” kummankaan meidän hoitoon – vanhempina olemme tasavertaisia hoitajina ja yhtä hyviä pitämään hänestä huolta ja olemaan hänestä vastuussa. Mutta tuohon menemiseen vielä takaisin, niin toki vauvan tarpeet mitä uneen tulee täytyy ottaa huomioon – meinaan Benjamin on kuten yllä jo kerroin todella voimakastahtoinen ja auta armias jollei hän saa tarpeeksi unta: siinä meinaan ikkunalasit kyllä helisevät 😀 Haha jooei siitä on kyllä leikki kaukana kun poika ei nukahda tai uni jää puutteelliseksi. Poika onneksi nukahtaa vaunuihin tai turvakaukaloon, joka on joko adaptereilla kiinni vaunuissa tai autossa tämän ollessa liikkeellä eli asioilla käyminen ei ole mahdotonta, mutta kavereille tms meno on siinä mielessä hankalaa, ettei poika suostu nukahtamaan kaukaloon lattialla, ei toisten sängyn päälle tai vaikka syliin. Kyläillessä pitäisi siis olla vaunut mukana, jotta pojan voisi nukuttaa niihin. Viikonloppuna tartuimme heti tuumasta toimeen ja siirsimme pojan (jännittäen) kesken päikkäreidensä vaunuista kaukaloon ja lähdimme Itikseen ostoksille. Itiksessä oli joulun avajaiset ja melua ja porukkaa enemmän kuin pipoa, mutta reissu sujui todella hyvin ja poika nukkui suurimman osan ja kun hän vihdoin heräsi, imetin (itsestäni ylpeänä) häntä Stockan lastenosaston penkeillä ja siellä hän pällisteli sitten masu täynnä hymyssä suin kaikkia ja kaikkea. Kaikinpuolin onnistunut reissu siis – sekä pojan pärjäämisen että sen yhteisen ajan suhteen!

IMG_4002

Mitä tuohon omaan aikaan tulee, olen käynyt pari kertaa maanantai-iltaisin joogassa, jolloin mies on hoitanut iltatoimet eli pesun ja syöttänyt poikaa pumpatulla maidolla pullosta, sekä nukuttanut. Muutoin poikien kahden keskeinen aika useimmiten on sitä, että poika nukkuu terassilla vaunuissa ja mies valvoo ja hoitaa samalla omia juttuja. Minun ja pojan yhteistä aikaa on huomattavasti enemmän jo siitä syystä, että olemme joka 4. vuorokausi kaksisteen ja miehen vapaapäivinä minä useimmiten nappaan vaunut mukaani lenkille. En sinällään edes pidä tuota pojan päikkärivaunuilua minun ja hänen yhteisenä aikana, koska hän nukkuu, mutta toki siinä olen kokoajan häntä kuulostelemassa ja vastuussa, sekä vastaanottamassa mahdolliset heräämiset ja itkut. Nykyään osaan onneksi jo ulkoilla paljon rennommin hänen kanssaan, enkä stressaannu jokaisesta älähdyksestä joka vaunuista kuuluu; siellä hän vain vaihtaa unisykliä tai ilmoittaa heränneensä ja toivovansa vaunuverhon sivuun vetämistä, jotta hän voi ihastella maisemia vaunuista käsin. Itse asiassa juuri viikonloppuna, jolloin keli oli aivan UPEA, tuli liikuttua PALJON ja pitkiä lenkkejä ulkona ja ekaa kertaa tajusin, että poika tosiaan voi olla vaunuissa ihan tyytyväisenä myös herättyään ja kurkistella ulos. Pöllö mutsi kun tähän asti olen vain hermostunut pojan herättyä ja ajatellut, että nyt on kiire kotiin.. Tässä sen taas näkee: oppia ikä kaikki! Ja onhan minulla toki omaa aikaa myös silloin kun käyn kaupassa tai vien Ronjan lenkille ja mies jää vauvan kanssa kotiin. Eli viikottain tulee tehtyä jotakin ”omaa” vaikkei varsinaista (ohjattua) harrastusta minulta nyt ”omana aikana” löydy. Täytyy toki muistaa, että jo aikana ennen vauvaa olin aikamoinen kotihiiri oltuani bilehile heti 18 täytettyäni aina n 25 ikävuoteen asti. Sosiaalisen työn vastapainoksi kaipaan hiljaisuutta ja mahdollisuutta rauhoittua vapaa-aikanani ja vaikken mikään erakko olekaan – ehhei päinvastoin tykkään olla kavereiden kanssa ja käydä kaupoilla ja touhuta! – en ehkä siitä sosiaalisimmasta päästä moneen muuhun verrattuna ole. Näin ollen tämä vauvan kanssa yhdessä kotona viihtyminen erinäisiä juttuja tehden ei ole ”edelliseen” elämääni kovin suuri kontrasti.

IMG_4003

Omaa aikaa olen beben syntymän jälkeen myös viettänyt käydessäni ostoksilla, sekä kahdessa illanistujaisessa tyttöjen kanssa ja m.m sienimetsässä siskojeni kanssa. Nämä ovat kaikki olleet lyhyitä, parin tunnin pituisia sessioita, mutta ne ovat tuntuneet ikuisuudelta – ja hyviltä. Kaikkina kertoina olen rentoutunut ja ”löytänyt palasen sitä vanhaa itseäni” ja nauttinut yksinolostani, mutta samalla palannut mielelläni kotiin pojan luo ja pussannut hänet aivan märäksi 😀 Mieheni kanssa emme tosiaan vielä ole tehneet mitään kaksisteen ja jättäneet poikaa ulkopuoliselle, mutten myöskään koe, että haluaisin tehdä sitä vielä. Kyllä me aikanaan sitten käymme vaikka ulkona syömässä tms ja poika viedään mummilaan tai anoppilaan pariksi tunniksi maitopullon kanssa, mutta itse en vielä halua. Enkä koe sille tarvetta.

Tämä(kin) aihe on todella tulenarka monen mielestä, mutta mielestäni yksikään mielipide ja valinta ei ole oikea eikä väärä: pääasia on se, että perhe tekee oman valintansa omat lähtökohtansa huomioon ottaen. Täytyy myös ottaa huomioon vanhempien tarpeiden lisäksi myös vauvan lähtökohdat ja valmiudet: herkkää vauvaa ei yhtä nopeasti ja helposti voi laskea ulkopuolisten hoitoon siinä missä vahvempaa, rauhallisempaa vauvaa ehkä voi. Meillä ehkä suurimpana ja painavimpana syynä sille, ettemme ole poikaa laskeneet muille hoitoon on se, että alkunsa oli vatsavaivoineen ja keskosuuksineen niin jännittävä ja haastava, ettei tuntunut lainkaan hyvältä idealta antaa häntä muille – halusimme valvoa ja hoitaa vauvaa itse. Nyt kun B on kasvanut, kehittynyt ja vahvistunut, voi hänen ”jättämistään” (lainausmerkit, koska jättäminen kuulostaa joltain heitteillejättämiseltä :D) isovanhempiensa hellään ja tuttuun hoivaan jo ajatella – hetkeksi toki vain. Voihan se olla, että parisuhteemme voisi paremmin, jos olisimme mieheni kanssa tehneet (nyt jo enemmän/jotakin) keskenämme, mutta sitä ei voi ilman kristallipalloa tietää. Vanhempien yhdessä viettämänsä aika on toki mielestäni tärkeätä – toimiihan se sinä aikana ja hetkenä jolloin puhutaan aikuisten juttuja ja muistutetaan itseämme ja toista siitä ajasta, jolloin olimme vain kaksisteen, vain partnereita. Mielestäni sitä parisuhdeaikaa voi myös ajatella viettävänsä ja viettää kuten me tällä hetkellä: kotisohvalla tai keittiön pöydän ääressä yhdessä jutellen, syöden tai vain ollen. Pääasia on, etteivät kännykät ole kummankin kädessä – siitä on meinaan laatuaika kaukana!

Ajattelen myös niin, että me ehdimme mieheni kanssa koko loppuelämämme käydä treffeillä ja touhuta keskenämme – nyt tuore beibimme on meidän perheemme napa ja teemme ja touhuamme hänen ehdoillaan, mutta otamme hänet myös osaksi meidän touhujamme emmekä pyöritä elämäämme vain hänen ympärillään – hän kulkee mukanamme. Tulee vielä se aika kun kaipaamme sitä aikaa kun beibi vielä HALUSI olla kanssamme – aivan varmasti! Vauva-aika on niin lyhyt, että otamme tästä nyt ilot irti ja vietämme aikaa joko oma-aikana erillämme tai perheaikana koko poppoo yhdessä.

Nyt olen puhunut vauvan vain pariksi tunniksi jättämistä tutun ja turvallisen hoitajan luo. Koskas vauvan voisi viedä yökylään?

Apua, niin pitkälle en ole vielä edes ajatellut! Itse ajattelen – ainakin nyt (voihan se mieli muuttua) – että B menee ekaa kertaa mummiloihin yökylään, kun en enää imetä häntä. Ja toiveissani on siis jatkaa imetystä niin pitkään kun se meille sujuu – jopa vuotiaaksi asti! Minusta tuntuisi hassulta pyytää vanhempiani heräämään keskellä yötä valvomaan ja syöttämään vauvaa – ovathan he vielä työelämässä ja pyörittävät omaa, kiireistä arkeaan. Eli yökyläilyt näkisin mahdollisina myös sitten kun B pääasiassa nukkuu yönsä kokonaisina.

lapsi voi hyvin kun vanhemmat voivat hyvin

Haluan vielä painottaa, että nämä ovat MINUN ja meidän perheemme valintoja. Yhtä oikeata tai väärää tapaa ei ole – pääasia on, että perhe, parisuhde ja vauva sekä vanhemmat myös yksilöinä voivat hyvin. Tuskin löytyy koskaan sellaista tilannetta, että nuo kaikki osat olisivat täydellisessä tasapainossa, mutta kunhan kaikki ovat suht. tyytyväisiä ja kaikille suodaan se oma hetki ja aika – yö hotellissa, kauppareissu tai risteily Tallinnaan – ja tehdään kompromisseja perheen kesken uskon, että perhe voi parhaiten. Ajatusmaailmani kummunnee koti-kotoani, josta olen oppinut mallin, jossa vanhemmat pyörittävät tekevät kaikkensa lastensa eteen kyyditen harrastuksiini, mutta jossa perhe myös tekee yhdessä asioita ja lapset opetetaan ottamaan vanhempien aikataulut huomioon (oh God, anteeksi vielä kerran kaikki ne kerrat kun en teininä kiirehtinyt tallista ulos vaikka tiesin, että odotitte äiti ja isi pihalla.. #jälkiviisaus). Fakta on kuitenkin se, että lapsi voi hyvin kun vanhemmat voivat hyvin – ja se, mikä tuo heille hyvinvointia ja tukee sitä on se, mitä heidän täytyy säännöllisesti tehdä.

Puh. No nyt palaisin halusta kuulla minkälainen tsydeemi TEIDÄN perheessä toimii? Koska veitte vauvaa ja minkä ikäisenä hoitoon ekaa kertaa – yöksi tai päiväksi?

Pullantuoksuinen kotiäi.. ei, mutta reseptinikkari

Moikkamoi!

Ne ketkä seurasivat meikäläisen toilailuja eilen IG:n kautta huomasivat, että minuun oli iskenyt aikamoinen keittiövelho: tein ruokaa ja kokkailin enemmän kuin varmaan moneen vuoteen! Juttelimme mieheni kanssa toissapäivänä siitä miten ruokavalikoimaa voisi hieman laajentaa kotosalla ja pyysin miestäni listaamaan pari ruokaa, joita hän toivoisi näkevän kotipöydässä. Noh, meillähän ruokahimot eroavat HIEMAN (lue: paljon!) enkä tuskin koskaan tule käsittämään mieheni suurta rakkautta jauhelihapihvejä kohtaan (mitä väliä jos syö pullia tai pihvejä? Hänen mielestään pihvit meinaan ovat paaaaaljon pullia parempia..) – mutta toisaalta tuskin hänkään tulee koskaan lappaamaan kasviksia yhtä suurella antaumuksella kitaansa kuin minä.

Rakastan ruokaa. ISOLLA RRRRR:llä – rrrrrakastan! Aina näin ei ole ollut ja suhteeni ruokaan on ollut kimurantti jo valitettavan pitkän aikaa. Muistelen aika ajoin haikein mielin niitä hetkiä kun ruoka oli silkkaa nautintoa ja polttoainetta – aikaa, jolloin ei makroilla ja kaloreilla ollut väliä. Onneksi nuo kovimmat fitnessajatukset ja -ajat alkavat jo olla takanapäin vaikka valehtelisin jos väittäisin olevani homman suhteen kuivilla vielä. Motivaattorina ”kuivaksi” opettelulla minulla kuitenkin on: pieni poikamme. En kuuna päivänä haluaisi olla roolimalli, joka saa huonolla esimerkillään rakkaan lapsemme ajattelemaan ruoasta millään lailla vinoutuneesti – ehhei. Tiedän miten paljon hallaa se on itselleni aiheuttanut enkä koskaan ikinä ikinä ikinä haluaisi aiheuttaa vastaavaa taakkaa kellekään. Benjamin on siis iso syy sille, että tsemppaan yhä kovemmin jotta oppisin rennoksi ruokailijaksi.

Kaikesta ei voi eikä tarvitse pitää, mutta kaikkea voi maistaa. Monella itseni mukaan lukien on lemppariruokia ja -makuja, joihin sitä kiireen keskellä valitettavan usein sortuu ja huomaa syövänsä viikko toisensa jälkeen lähes samaa tuttua ja turvallista – pikkuhiljaa tylsäksi ja ärsyttäväksi muuttuvaa – ruokaa. Meillä ainakin! Kyselin IG:n puolella toisilta heidän vakkariruokiaan ja vinkkejä mitä minä voisin kotona kokkailla ainaisten broileripihvien ja -kastikkeiden, makaronilaatikon ja lihapullien sekä uunilohen lisäksi. Usein syön itse erilaisia salaatteja sekä nyt syksyn tullen keittoja, mieheni taas puputtaa leipää. Haluaisin integroida perheemme ruokailutapoihin yhteisen ruokailun, esim. illallisen, jolloin kaikki söisivät samaa ruokaa. Nyt alkaa siis olla korkea aika keksiä ja löytää sellaiset ruoat, jotka sekä minä että mies kotiutamme, jotta voimme sitten yhdessä syödä niitä ja opettaa toivon mukaan Benjamininkin tykkäämään niistä. En toki kiellä ettemmekö joskus voisi hyvin syödä eri juttuja – pääasia että söisimme yhdessä! Minusta pojalle voi hyvinkin selittää, että makuja on monia ja että isi tykkää yhdestä ja äiti toisesta, mutta että yhdessä ruokailu ja monipuolinen ruokavalio on suotavaa ja toivottavaa. En siis ole pakottamassa miestä lihattomalle runsas-salaattiselle ruokavaliolle, koska hän ei myöskään pakota minua lihapainotteiselle, runsashiilariselle sellaiselle.

Sain monta hyvää ja kivaa vinkkiä IG:stä ja innostuin selaamaan ja kirjaamaan muistiin myös blogeista bongaamiani reseptejä, joista iso osa löytyy todella ihanasta, näyttävästä Viimeistä murua myöden-blogista. Myönnän olevani TOSI laiska ja mukavuudenhaluinen uusien reseptien kokeilun suhteen. Toinen iso ongelmani on myös se että jos resepti näyttää monimutkaiselta, en viitsi edes yrittää ja kolmas ongelmani on aika ja kiire: kun minulla on  nälkä, en todellakaan halua alkaa kokkailemaan tuntitolkulla vaan menen siitä mistä aita on matalin: kanat tai muut prodelähteet pannulle, kasa kasviksia alle ja pala tai kaksi leipää kylkeen. Eilen tosiaan sitten innostuin kokkailemaan ja kokeilemaan peräti kolmea eri juttua (!) ja olin yhtä hymyä: hitsit miten hyvä olo ruoanlaitosta tulee! Aamulla preppasin lounaaksi syömäämme kasvislasagnea (jonka ohjetta mukailin netistä löytyneestä), leivoin mokkapaloja Hanna Gullichsenin ohjeen mukaan (ohje Safkaa skideille-kirjasta) sekä iltaruoaksi itselleni paahdetusta myskikurpitsasta keittoa. Saanko hehkuttaa jo? AAAAH!!! Jaanpas tänne teillekin tuon keiton ohjeen, koska siitä tuli mielestäni ihan t-a-j-u-t-t-o-m-a-n hyvää! Kokkina olen aika sinnepäin-tyyppinen, enkä näin ollen osaa ihan tarkkoja määriä antaa, mutta se tuo toisaalta mielestäni vapauden kokille myös sovittaa keitoksensa maun omaan makuunsa sopivaksi 🙂

IMG_3120

Paahdettu myskikurpitsakeitto

Myskikurpitsaa

Valinnaista maitoa

punaisia linssejä

valkosipulia

mausteita, esim. suola, pippuri, paprikajauhe

kasviöljyä (mulla luomu kylmäpuristettu rypsiöljy)

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Paloittele – ja halutessasi kuori – myskikurpitsa. Laiskana päätin kokeilla paahtaa osan kurpitsasta kuorineen ja kokeilla kuinka hyvin liha irtoaisi kuoresta paahtamisen jälkeen: no tosi hyvin! Tästä edespäin sivuutan tuon raivostuttavan kovakuorisen kurpitsan kuorimisen ja teen sen jälkikäteen 😉 Kaavi talteen kurpitsan sisältä löytyvät ihanat siemenet ja paahda niitä kuivalla pannulla kunnes alkavat poksua – vältä toki polttamista! Laita kurpitsat leivinpaperoidulle pellille ja nakkaa uuniin.

IMG_3123

Sillä aikaa kuullota pilkottua valkosipulia kuumassa rypsiöljyssä (lisää tässä vaiheessa paprikajauhe jos käytät sitä: paahtaminen tuo maun entistä paremmin esille!) ja lisää sen jälkeen huuhdotut punaiset linssit sekä kuuma vesi kattilaan ja keitä linssit kypsiksi (5-10 minuuttia). Kun kurpitsa on pehmennyt mukavasti uunissa, nappaa palaset uunissa, anna hieman jäähtyä ja vedä sitten kätevästi – vaihtoehtoisesti kaavi lusikalla – kurpitsan liha kuoresta. Kaada blenderiin kurpitsa, valkosipuli-linssimössö sekä hieman maitoa (voi varmasti korvata myös esim. 50/50 kerma-vesiseoksella) ja surruta tasaiseksi.

Mausta keitto makusi mukaan, kaada kattilaan ja kuumenna vielä höyryäväksi.

Tarjoile kuohkea keitto paahdettujen kurpitsansiementen ja esim. Lidlin savutofun kera (ihanan ihanan hyvää!) sekä rapeaksi paahdetun leivän kera. Itse nautiskelen keittoni mieluiten vähintäänkin rapeakuorisen leivän kanssa, koska se maistuu mielestäni täyspehmeää paremmalta 😉

Hyvin simppeli, mutta todella hyvä ohje – vaikka nyt itse sanonkin. En tajua miksi tuo paahtaminen tuntuu niin aikaavievältä, jonka vuoksi olen sen vaiheen aina ohittanutkin ja tyytynyt keitettyihin kasviksiin. Koska totta puhuakseni tuo paahtaminen kyllä tuo ihan toisenlaisen – paremman – maun kasviksiin ja sitä kautta keittoon. Vai lieneekö syy parempaan makuun sittenkin se efortti, jonka tietää siihen panostaneensa 😉 Haha!

Hei millaisia luottoreseptejä täältä blogin puolelta löytyy? Äitiyslomalla kun tulee 9/10 tapauksesta syötyä himassa, ei uusista idiksistä mitä ruokaan tulee koskaan voi olla liikaa. Alkavat muuten meinaan ne ainaisen broileripiffit ja -soossit jo tulemaan korvista ulos.. 😀

Maanantai 12.11 kanssamme

Heippa! Aloitin aamusta Benjan mennessä aamupäiväpäikkäreille postausta marraskuusta ja hyvinvoinnista ja jaksamisesta, mutta koska teksti jäi vielä kesken – koska rajattu aika kirjoittaa – jätän tekstin vielä muhimaan ja odottamaan sopivaa hetkeä, että voin valmistella sen. Sen sijaan mieleeni putkahti samaisten aamupäiväpäikkäreiden aikana kun lähdimme lenkille koira ja vaunu-combolla minä, Benja ja Ronja, että toteuttaisin VIHDOIN haaveissani siintäneen Päivä kanssamme-postauksen! Usein miellän arkemme olevan niin tasaisen tylsää ettei se kiinnosta ketään, mutta koska itse tykkään kovasti lukea muiden hyvinkin arkisia päivä kanssamme-tekstejä päätin nyt toteuttaa tämän – sillä riskillä, että joku huokaisee syvään tylsistymisestä 😀

Su-ma yönä heräsimme tasan 2 tunnin välein, jota on nyt jatkunut noin viikon verran. Itse epäilen niitä kuuluisia 4 kk hulinoita syypäiksi levottomuuteen, joka taitaa olla yksi lukuisista vaiheista joita lapsi käy läpi. Nousin vaihtamaan Bn vaipan n klo 6:10, imetin ja siirsin hänet isänsä viereen, jonne poika ONNEKSI nukahti vielä noin tunniksi. Yö tosiaan oli aika katkonainen meidän kaikkien osalta ja aikainen herätys kostautuisi vielä päivällä.. Torkahdin itsekin (woop!! Minä joka olen huono nukkumaan :)) ja nousin joskus 7-aikaan aamusuihkun kautta viemään Ronjaa aamupissalle. Aamurutiineihini kuuluu suihkun lisäksi ihonhoito putsauksineen rasvauksineen (suosin luonnonkosmetiikkaa ja käytössäni on nyt Madaran putelit) sekä peräti 3 isoa lasillista viileätä vettä sekä monivitsku, maitohappobakteeri ja D-vitamiini.

Lenkin jälkeen oli aamupalan vuoro, joksi valikoitui hyväksi todettu combo paahdettu sämpylä leikkeleellä ja juustolla, kasviksilla ja kaffella. Ja Hufvudstadsbladetilla! En KOSKAAN ota puhelinta tai tietsikkaa aamupalapöytään vaan päivän uutiset haluan lukea paperilehdestä – olkoot kalliimpaa kuin nettiversio mutta paperisessa lehdessä on sitä jotakin. Miksi muuten leipä maistuu paahdettuja paremmalta? Ainakin minusta! Pojat nousivatkin pian ja söimme aamupalaa Bn istuessa Stokken NewBorn-sitterissä hölisten ja hymyillen.

Mies lähti aamulla koulutukseen ja itse laitoin Benjan vaunuihin terassille päikkäreille klo 9 leikkimatolla hetken hengattuamme. Keitin vielä toisen kupin kahvia, nautiskelin pari taatelia sekä cashewpähkinää ja aloin kirjoittamaan sitä yllä mainitsemaani postausta. Vilkuilin samalla kelloa tietäen, että B alkaisi viimeistään 10-aikaan ilmoitella itsestään ja riski olisi, ettei poika rauhoittuisi enää jatkamaan unia ilman että vaunut liikkuisivat. Näin ei ollut vaan tasan 10 kuului pientä kitinää mutta uni jatkui itsekseen ja sain kirjoittaa rauhassa.

Mieleni teki meikata hieman, joten ehostin nassua meikkivoiteella, kulmavärillä, poskipunalla, hohdetipoilla ja maskaralla ennenkun vaihdoin urkkavaatteet ylle, nappasin Ronjan hihnaan ja lähdimme ulos. Pitkästä aikaa laitoin napit korviin ja aloin kuuntelemaan Papupata-podcastia hymyssä suin: ihanaa kuunnella podcastia, jonka puhujien kanssa voi samaistua niin monessa asiassa – aina herkuista parisuhteisiin!

Lenkki sujui tosi mukavasti lähes 8km verran, josta oli jo kiva palata kotiin syömään klo 12. Jännitän aina kotiinpaluussa montako minuuttia minulla on aikaa esim prepata lounasta ennenkun poika herää vaunujen pysähdyttyä. Jep, kaapissa täytyisi aina olla ruoka valmiina mutta näin ei aina ole – tänään onneksi edes osittain! Vaan tänään B nukkui vielä tovin niin että ehdin jopa syödä osan lounaastani ennenkun älähdys vaunuista kuului ja hain pojan sisälle.

Kanaa, salaattia, quinoaa, kurkkua, hernettä ja Urtekramin tahinia – nam!!

Söimme molemmat, vaihdettiin vaippa (ja vaatteet; sarjassamme niskakakat ovat nyt tulleet tutuiksi..) ja leikittiin taas matolla – tai siis B leikki ja minä vaihdoin siistimmät vaatteet aka farkut ja collegen päälle, jonka jälkeen vielä pojalle haalari ylle, turvakaukaloon ja ulos autolle. Ajelimme n 15 minuutin matkan beibitreffeille, jotka neuvola järjestää ja jonne äidit saavat alle 1,5-vuotiaiden kanssa kokoontua 2 tunniksi. B nukkui sopivasti pienet unet autossa, joiden turvin hän jaksoi tosi hyvin seurata muita lapsia ja menoa jopa 2 tunnin verran (pienellä välitankkauksella ja levolla siinä samalla minun sylissäni). B harjoitteli hurjana taas kääntymistä ja oli MELKEIN ympäri itsekseen kunhan ei olkapää olisi tiellä.. 😀 Ehdin itsekin juoda pienen kupin kahvia ja vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia m.m unista ja kakkaamisesta muiden äitien kanssa (kivoja nää äitien puheenaiheet – vaan toisaalta kaikille arkipäivää :D) Klo 15:30 pakkasin väsyneen pojan ja itseni autoon, sujahdimme nopsaan viemään yhden jutun vanhempieni luo ja siitä kotiin.

Kotiparkkiksella istuin hetken autossa ja ummistin silmätkin: huh nyt alkoi väsy painaa. Taisivat katkonaisesti unet sekä lenkki ja meneminen verottaa voimia.. Vielä sisälle, jossa siirsin pojan suoraan vaunukoppaan ja terdelle jatkamaan unia. Vaihdoin itse kotivaatteet päälle ja valmistelin itselleni sosekeittoa, johon valikoitui tänään porkkanaa, punaisia linssejä sekä tomaattimurskaa ja mausteina kuivattu korianteri, paprika ja juustokumina (joita kuullotin eka öljyssä valkosipulin kanssa). Keiton poristessa nappasin hetken mielijohteesta pölypalleroita ja koirankarvoja lattialla katsellessani imuriin käteen ja imuroin kämpänkin. Manaan kyllä välillä tätä koiraa ja häpeäkseni myönnän että mielessä joskus käy miten helpolla pääsisi jos EI olisi koiraa ja sen karvanlähtöaikaa! Ainakin todella paljon siistimpää.. Tällä hetkellä karvoja kun löytyy siis ihan kaikkialta: vaipoista, rintsikoista, leikkimatolta, Bn nenästä, matoilta, voipurkista.. Ääärghh!! Oli koira miten rakas tahansa niin toivon että hänestä lähtisi HIEMAN vähemmän karvaa.. Joskus 17-aikaan mies palasi jo kotiin ja söimme ja vaihdoimme kuulumisia Bn nukkuessa vielä.

jep kuten huomata saattaa: keittiöstä puuttuvat lattialistat – mutta niiden laittamiseen saadaan vihdoin apukädet ihan pian! 

Ilta sitten sujui Bn herätessä ja syödessä, sekä oleskellessa isänsä kanssa. Itse rojahdin sohvalle koneen kanssa selaamaan lastenvaunuja ja lepuuttamaan jalkoja sekä kirjoittamaan tätä postausta. Nyt on vielä vuorossa Bn iltapesut ja imetykset, oma suihku ja iltapala. TV:stäkin tulisi Koko Suomi leipoo, jota taidan katsoa – jos bebe sallii. Mulla olisi ollut tänään jooga mutta skippasin: en vain jaksa olla pois kotoa ja kotiutua vasta 20:30 jälkeen. Vaikka jooga olisi rentouttavaa, on tänä iltana rentouttavampaa olla ihan vaan – asanoita tekemättä.

EDIT: ilta tosiaan sujui visusti kotisohvalla Salkkareita ja sitten Koko Suomi leipoo-ohjelmaa katsellessa, ilapalaksi puuroa marjoilla ja omenalla sekä maapähkinävoin kera (ainiin ja rahkajugusilmän – ihan vaan koska se tuo niin kivan kermaisen maun tuohon settiin!) Nukkumaan kävin suihkun ja imetyksen jälkeen klo 22 – ja jatkoimme heräilyä tasaisesti 1-2 tunnin välein läpi yön. #4kkhulinat

Sellainen päivä oli meillä 🙂 Mitä olet tämänkaltaisista postauksista – lisää jatkossa vai nounou? Ja mitäs teidän päivään kuului? 🙂