Eilinen oli täydellinen päivä: ylitin itseni!

Otsikko sen jo paljastaakin: eilinen oli täydellinen päivä! Benjamin kasvaa ja kehittyy, itse alan (vihdoin!) nauttia äitiydestä ja kerään sen myötä (tai sen takia?) itsevarmuutta ja elämä alkaa loistaa tähänkin risukasaan. Vaikka olen rakastanut pientä nyyttiämme alusta asti, huomaan rentoutuvani ja nauttivani hänestä päivä päivältä enemmän nyt kun elämä alkaa asettua aloilleen. Palatte ehkä halusta kuulla mikä eilisestä teki täydellisen? No minäpä kerron 🙂

Menin torstai-iltana jo aikaisin, heti 21 jälkeen nukkumaan, pelonsekaisin tuntein: edellinen yö oli ollut täydellinen fiasko miljoonan herätyksen siivittämänä ja tulevana yönä olisin yksin vastuussa herätyksistä miehen ollessa töissä. N klo 23 Benjamin inahti ekan kerran ja itki hieman, nousin laittamaan tuttia suuhun ja menin vielä makuulle – noustakseni minuutin kuluttua toistamaan saman. Jäin jo sängyn reunalle istumaan aikeissa nostaa vauva viereeni, mutta rojahdinkin väsymystäni vielä hetkeksi petiin.

Seuraavan kerran heräsin 01:18 ja silmäni lävähtivät sepposen selälleen: jösses hengittääkö vauva vielä kun hän ei ole itkenyt kertaakaan?! Singahdin sängystä ylös nostamaan Benjaminia – joka makasi hissukseen pinniksessään hereillä, kättään imeskellen. Nostin vauvan rinnalle, vaihdoin sitten toiselle ja laskin lopuksi viereeni nukkumaan. Seuraavan kerran poika herätti hiljaa inahtaen 05:18 – ja voitte kuvitella mikä hymy kasvoilleni levisi: VIHDOIN hyvä yö – jatkui se miten tahansa nyt aamuun asti! Käytiin vaihtamassa märkä vaippa, imetin jälleen ja jäin vauvan viereen makoilemaan itsekseni hymyillen: jesjesjes! Olo oli jo aika pirteä, mutta ummistin silmät vielä hetkeksi vaikken tuntenutkaan itseäni enää väsyneeksi. Noh, seuraavan kerran kurkistin kelloa klo 7 😀 Tein pikapikaa aamutoimet ja ehdin jopa syödä lähes koko aamiaiseni valmiiksi ennenkuin sängystä alkoi kuulua ähinää. Sängystä löysin ähisevän, venyyttelevän pikku-Benjaminin ja sydämeni oli pakahtua onnesta: VIHDOIN meillekin suotiin sellainen muiden hehkuttaman hyvä yö!

Puuhastelimme aamun normaaliin tapaan, takaraivossani kokoajan jyskyttäen ajatus siitä, että puhelimestani löytyi pari ilmaista lippua I love Me-messuille. Uskaltaisinko lähteä Messukeskukseen yksin pojan kanssa? En ole kertaakaan käynyt MISSÄÄN ruokakauppaa isommassa paikassa pariin-4 ehkä jopa 5 vuoteen – koska paniikkihäiriö ja ahdistus. Soitin äidilleni ja koitin värvätä häntä mukaani turvahenkilöksi, mutta hänellä oli muuta menoa. Pojan aamupäiväpäikkäreiden aika sen kun läheni enkä keksinyt ketään, jonka voisin värvätä mukaani (ja jolla ei olisi a) omaa muksua kaitsittavana, b) töitä tai c) omaa lasta, muttei autoa jossa olisi tälle turvakaukalo) ja purin hammasta: paloin halusta lähteä, mutten tiennyt riittäisikö kantti. ”Hitto! Minähän lähden!” päätin, laittauduin äkkiä pojan vielä ollessa hereillä ja hyväntuulisena ja pakkauduimme vaunuineen päivineen autoon – ja suuntasimme kohti Pasilaa. Tajusin motarilla, että olimme ensimmäistä kertaa matkalla motarilla muualle kuin Porvooseen pojan kanssa, ajoin ekaa kertaa itse ja yksin Messukeskuksen parkkihalliin lippuautomaatteineen – saati sitten poika oli ekaa kertaa menossa jonnekin muualle kuin lähikauppaan (tai kävihän hän kanssamme Jumbossa Hullareilla – vaivaisten 20 minuutin ajan). Tästä ei voisi seurata kuin totaalifiasko jos hätääntyisin itse tai poika ei nukkuisi vaunuissa; olisin ajanut turhaan Pasilaan asti, maksanut kalliin parkkimaksun ja tehnyt koko aamun työrupeaman turhaan. Kuten olen vasta pikkuhiljaa alkanut ymmärtää ja sisäistää – kiitos viime viikon treffien tyttöjen kanssa – ei lasten kanssa voi ennakoida tai tietää, mitä tuleman pitää: täytyy vain ottaa tilanteet kuten ne tulevat eikä stressata etukäteen.

Ajoimme Messukeskuksen halliin sisälle, tajusin pysäköidä auton niin, että Benjaminin puoli jäi vapaaksi ja ajoin vastoin tapaani nokka edellä ruutuun jotta vaunut saisi helposti takaluukusta ulos. HUH – erävoitto nro 1! Parkkimaksun maksoin jo ennen Messukeskukseen sisälle menoa, jottei sitten kotiinmenomatkalla – jolloin poika saattaisi olla hereillä ja kitisevä – tarvitsisi jonotella muiden kanssa automaatille. Sisälle Messukeskukseen astelimme pari minuuttia vaille 10, juutuimme lähes sisääntulo-porttiin (Trailzitko leveät? :D) ja jäimme aulaan jonottamaan muiden aamuvirkkujen kanssa tapahtuman avautumista. Olin ällikällä lyöty: mistä ihmeestä KAIKKI nämä ihmiset oikein tulivat? Minä kun luulin tekeväni fiksusti ja meneväni messuille niiden ekana päivänä arkena – jolloin otaksuin menon olevan hiljaista viikonloppuun verrattuna. Kattia kanssa: jengiä oli kuin sillejä purkissa! Ja siltä aulassa tuntuikin.. Onnekseni portit avattiin pian ja pääsimme liikkumaan sisään halleihin. Huomasin paniikin jo hiipivän selkäpiitä ja jalkojani pitkin, mutta yritin hengittää syvään ja tuijottaa (sokeilta tuntuvin silmin) messukarttaa, bongaten yhteistyökumppanini Starline Dancewearin (kurkkaa täältä!) ständiä. Noh, tiedättehän miten hyvin panikoiva peura ajovaloissa suunnistaa: jep, huonosti. Kävelin rystyset valkoisina Trailzeja puristaen ympäri Messukeskusta ja etsin kuumeisesti oikeaa riviä – sitä löytämättä. Paniikkihan siinä meinasi todella iskeä kun en hahmottanut miten ja missä eri alueet olivat, mutta päätin hammasta purren että jollen YHDELLEKÄÄN muulle ständille menisi – niin tänne olisi pakko löytää koska olin sopinut tapaamisen Hillan kanssa.

Kuin ihmeen kaupalla siinä poukkoillessani (Benjamin onneksi nukkui rauhallisesti kaukalossaan) aloin rauhoittumaan ja tajuamaan, että pitelin karttaa väärinpäin (kuinka noloa?) ja aloin suuntaamaan oikeaan suuntaan, eli jooga-aluetta kohti. Yhtäkkiä bongasin pirteänväriset leggingsit rivien välistä ja huokaisin helpotuksesta: vihdoin! Halasimme ja juttelimme vähän aikaa Hillan kanssa (joka totesi, että olin tutun näköinen  – haha, somesta tuttu :D) ennenkun päädyin tiipii-telttaan (paras koppi ever!) sovittamaan näitä FlexiLexi-leggareita sekä Lexi-toppeja (kurkkaa tästä). Vaatteet tuntuivat TOSI hyviltä päällä: vähän kuin kompressiovaatteilta, mutteivät yhtä puristavilta (toim.huom: tykkään henk.koht. kompressiovaatteista koska ne tuntuvat tosi tukevilta). Matsku oli ihanan pehmeä ja myötäävä eli joustava ja leggareissa oli ihanan korkea vyötärö. Ihme kyllä minä joka aiemmin ostin super mega low waist-housuja olen se, joka nyt kaipaa etenkin treenivaatteilta kunnollista pyllyn peittoa, koska en todellakaan halua riskeerata, että pylly vilkkuisi jos ja kun joudun kyykkimään vuoroin pojan tai koiran perässä (odottakaa vaan kun taapero- ja konttausaika koittaa..!). InstaStoriessa jo vilautinkin valitsemani leggarit (kuka arvasi jo kuosin? Koko valikoima näkyy täällä). Naurettiin vielä hetki yhdessä, maksoin ostokseni ja lähdin Hangon keksinä eteenpäin: minä tein sen! Löysin oikean ständin, en menettänyt malttiani tai hermojani – enkä pyörtynyt tms joka suurin pelkoni on! Wooooop! Jatkoin hissukseen messualuetta kierrellen, ostoksia tehden ja löysin m.m. Shock Absorberin ständiltä tooosi tukevat urheiluliivit naurettavaan alehintaan: 30 euroa! Else Lautala otti minulta mitat ja etsi kanssani oikean kokoiset liivit ja kun menin kassalle hyvänkokoiset ja -näköiset liivit kourassani, tajusin myyjien ihailevan lastenvaunujani – pakkohan siinä oli nostaa vaunuverhoa ja näyttää mikä pieni nyytti siellä tyytyväisenä uinui väenpaljoudesta ja musasta huolimatta. Minusta oli ihanaa huomata, miten ihmiset reagoivat minuun ja vaunuihini: ovia pidettiin auki, hymyjä vaihdettiin toisten vaunujen kanssa liikkuvien kanssa, myyjät ihailivat poikaa ja vaihdettiin melkein kuin tutut konsanaan kuulumisia lapsista, rintojen venymisestä ja unettomista öistä. Lapset, koirat – ne yhdistävät.

Onnesta soikeina lähdettiin ennen puolta päivää autoa kohti, jossa hoidettiin sujuvasti vielä kenttäimetys sekä vaipanvaihto takapenkillä (olisi ehkä ollut fiksumpaa hoitaa tämä sisällä Messukeskuksessa, mutta optimistina luulin että olisimme selvinneet kotiin asti ennen näitä – proven wrong!) ennen kotiin lähtöä.

Kotona hengailtiin ja syötiin vielä, nukutin pojan uudestaan vaunuihinsa ja vedin uudet ihanat leggarit ja liivit ylleni, ennenkun lähdetiin vielä ulkoiluttamaan koiraa mitä loistavimpaan keliin: aurinko paistoi taivaan täydeltä ja ilma oli ihanan raikas – joskin hieman viileä (alkuun oli hyvä pitää jopa sormikkaita). Mieli oli kevyt, onnellinen – voittaja. Minä olin voittaja!

Alkuillasta mies vihdoin kotiutui töistä, syötiin yhdessä ja siirryttiin jo pojan iltatoimiin. Nukkumaan menin jälleen ajoissa – hymyssä suin. Minä OLEN voittaja!

Viime yökin meni hyvin – mutta jäin hölmönä valveille klo 04:30 syötön jälkeen. Taisin torkahtaa hetkeksi, mutta klo 05:30 lähtien olin jo valveilla ja yritin nukahtaa mutta totesin olevani niin nälkäinen, ettei nukkumisesta tulisi mitään. Aamusuihkun jälkeen jouduin toki vielä palaamaan sänkyyn jotta poika saisi syödä ja pureskelin jo alahuulta nälän painaessa huonovointisuutena kehossani. Mies jäi vielä sänkyyn ja sai pojan nukahtamaan kanssaan, jotta minä sain VIHDOIN syödä kaipaamaani aamupalaa.

Jollekin tämä hehkutukseni voi kuulostaa aivan hoopolta, mutta ne ketkä tietävät miltä tuo kehoa pitkin hiipivä ahdistus ja paniikki tuntuvat – kenties sairauden, erityisherkkyyden tai jonkin muun syyn takia – myös tietävät miten tajuttoman voimaannuttavalta pelottavan tilanteen selvittäminen voi tuntua: kuin lottovoitolta! Minulla oli suojelusenkeli matkassani, koska reissuun olisi voinut tulla monen monta mutkaa mutta yksikään niistä ei toteutunut: selvisin hengissä ja tajuissani, Benjamin nukkui koko matkan ajan (heräsi vasta kotiin lähtiessämme) ja löysin kuin löysinkin etsimäni, tapasin ihania ihmisiä ja tein jymylöytöjä.

Ilokseni voin kertoa, että aloimme tosiaan yhteistyöhön Starlinedancen kanssa (kotisivut täällä) ja suunnittelimme jo Hillan kanssa alekoodia heidän verkkokauppaansa (kurkkaa täältä jo valikoima!), joten kannattaa pysytellä kuulolla! Voin nimittäin jo nyt yhden käyttöpäivän perusteella suositella näitä FlexiLexejä TODELLA lämpimästi. Suositustani ei hevillä saa – olen meinaan tosi ronkeli treenivaatteiden kanssa ja pukeudun vain sellaiseen joka tuntuu ja näyttää hyvältä – ja toimii kaikissa asennoissa!

Kävitkös sinä messuilla ja jos niin mitä löysit ja mitä pidit? Mitä parhainta lauantaita 🙂 Minä puen nyt pirtsakat pöksyni jalkaan ja taidan suunnata ulos. Tai ruokakauppaan ainakin.

Mainokset

Turvallista kyytiä: meidän turvakaukalo Cybex aton cloud Q

*yhteistyössä Espoo BabyStyle kanssa: saimme rintarepun kiitokseksi siitä, että kirjoitin kokemuksistani heidän liikkeessään. Repusta tulossa juttua myöhemmin

5 viikkoa ennen laskettua aikaa (eli tasan viikko ennen pojan syntymää :D) kävimme hakemassa Espoon tutuksi tulleesta Babystylestä turvakaukalon. Olin jo ennakkoon tutkinut kaukaloita netissä ja vertaillut niitä keskenään, mutta kauppaan päästyämme totesin etteivät nettien kuvat teksteineen vedä vertoja aidon tavaran hypistelylle ja ammattilaisen opastukselle.

IMG_3575

IMG_3576
aaah.. näitä Done by Deerin ihanuuksia voisin hypistellä loputtomiin 😀

20180625_123811

IMG_3540

IMG_3542
BabyStylestä löytyy käytännössä KAIKKEA mitä lapselleen tarvita voi. Ja toki vähän enemmänkin 😉

Meille tärkeimmäksi ominaisuudeksi turvakaukalolle nousi turvallisuus – ehdottomasti – jonka jälkeen toisena tuli käytännöllisyys (eli helppo kantaa). Isofix-liitäntä oli itsestäänselvyys, koska sellainen löytyy uudesta autosta. Uskoakseni lähes kaikista kaukaloista löytyy telakka, joka on maailman kätevin keksintö: kaukalo napsaistaan nips-naps-kiinni ja eikun matkaan. Kun ollaan perillä, painetaan nappia ja kaukalo irtoaa jalustastaan – ja eikun liikkeelle. Toki istuimet voi myös kiinnittää turvavöillä, mutta juuri tuon isofixin sekä telakan avulla kiinnitettyinä ne ovat huomattavasti turvallisempia.

Mikä isofix?

Isofix-kiinnitystekniikka vähentää asennusvirheitä ja antaa parhaan mahdollisen suojan lapselle turvaistuimen ja auton kiinteän liitoksen avulla. Kiinnittäminen on myös helppoa. Turvaistuimen kiinnikkeet työnnetään kiinni auton vastakappaleisiin ja isofixin mekanismi pitää istuimen paikallaan. Turvakaukalot kiinnitetään omaan telakkaansa, joka kiinnitetään isofixiin. Myös telakan irrottaminen ja uudelleen kiinnittäminen on helppoa. ISOFIX-kiinnitysjärjestelmä on hyväksytty turvalaitteille, jotka on tarkoitettu 0-18 kg painaville lapsille. (Liikenneturvan sivuilta kopioitu)

Okei, helppoa kuin heinänteko teko tämä turvakaukalon ostaminen, eikö? Niin minäkin luulin, mutta olinpa väärässä: niitähän löytyisi vaikka joka sormelle eri tarpeita vastaamaan, eikä ammattilaisen apua voi tässä korvata yhtikäs millään.

IMG_3537IMG_3538

Suuntasimme mieheni kanssa tuttuun paikkaan Espoon Babystyleen kauppakeskus Lilaan, jossa ilmoitimme heti ovella tulleemme katsomaan turvakaukaloita. Olin jo kotona päättänyt, että ostaisimme silloin tarjouksessa olevan Britaxin kaukalon – mutta kappas vaan kuinkas kävikään kun menimme kaukaloita yhdessä ammattilaisen kanssa katsomaan 😀 Kerroin myyjälle aikeistamme, jotka hän kuunteli nyökötellen ja kysyi, sopisiko jos hän kuitenkin esittelisi meille myös muita vaihtoehtoja. Minusta tuntui hyvältä, ettei hän torpannut ajatustani hankkia Britax, ei pyöritellyt silmiään – muttei myöskään myynyt heti sitä, mitä ”menimme hakemaan” vaan kysyi kohteliaasti LUPAA esitellä muitakin kaukaloita. Arvostan todella suuresti ystävällistä asiakaspalvelua, jossa palvellaan nimenomaan asiakasta ja otetaan huomioon hänen toiveensa ja ajatuksensa tarpeineen, eikä tuputeta eikä tanssita asiakkaan pillin mukaan myöskään – etenkään jos huomataan, että asiakas valinnan itse tehdessään saattaa päätyä väärään ratkaisuun. Tai ehkei väärään, mutta heille ei-parhaaseen ja sopivimpaan.

IMG_3544IMG_3545

IMG_3547
Huhhuh alkaa tässä kohtaa jo olla aikamoinen maha 😀

Seurasimme siis mielenkiinnolla ja tarkkaan kuunnellen, mitä myyjä meille eri kaukaloista kertoi. Hän kertoi hieman eri merkeistä ja totesi, että KAIKKI kaukalot joita myymälästä löytyy, ovat ovat turvallisia. Totta puhuakseni en usko, että (sääntö-)Suomessa saisi tai voisi myydä turvakaukaloa, joka EI olisi turvallinen. Toki harmailla markkinoilla ja käytettynä voi löytää ties mitä, mutta siinä kohtaa vastuu on mielestäni kuluttajalla: jos ostat kaukalon käytettynä, otat tietoisen riskin siitä, ettet voi olla varma miten sitä on kohdeltu etkä olla satavarma, että se on valmistajan standardien ja tarkastusten mukainen. En toki kiellä tai teilaa, etteikö turvakaukaloa voisi ostaa käytettynä, mutta itse olisin kyllä tosi tarkka keneltä sen hankkisin.

IMG_3554
Britax, jota alunperin menimme katsomaan

IMG_3555

IMG_3556
Enter a caption
IMG_3557
..sekä myyjän suosittelema Cybex

Hetken kaukaloita katseltuamme otimme niitä yksitellen käsittelyyn, eli alas lattialle ja pääsimme kanniskelemaan niitä ympäriinsä. Mielestäni on TODELLA tärkeätä nimenomaan kantaa kaukaloa lisäpainon kera, jotta saa mahdollisimman totuudenmukaisen kuvan siitä, millainen kaukalo sitten tulee käytännössä olemaan kun siihen laitetaan pieni – pikkuhiljaa kasvava – ihminen. Myyjän kanssa päädyimme pohdiskelemaan ja puntaroimaan kahden eri kaukalon välille: itse ennakkoon valitsemamme Britaxin sekä myyjän suosittelemaan Cybex Aton cloud Q:n. Kuten otsikosta jo voitte päätellä, päädyimme jälkimmäiseen. Ja miksi? Koska Cybex on – jos mahdollista – turvallisempi, siinä on pidempi ja sen myötä suojaavampi kuomu/aurinkolippa ja sen saa vedettyä makuuasentoon niin, että lapsen nukahtaessa esim. autoon voi hänet kantaa sieltä sisälle ja jatkaa unia kotona häiriöttä eli ilman että häntä tarvitsee siirtää nostaen turvakaukalosta esim. sänkyyn. Cybex on Britaxia kalliimpi, sekä painavampi, mutta koska molemmat erot olivat pienet, päädyimme siihen turvallisempaan ja monipuolisempaan yksilöön. Ostimme sekä turvakaukalon, että telakan, jolloin siirtymät kiinnityksineen käyvät todella nopeasti. Kaukalon voi kiinnittää autoon myös turvavöillä, mutta tuolloin turvallisuus kärsii hieman – ja on se kaukaloon napsautusta huomattavasti työläämpää ja hitaampaa.

IMG_3562
Suosittelen kanniskelemaan kaukaloita myymälässä, jotta niistä saa todenmukaisimman kuvan 🙂
IMG_3563
Ja myymälästä kannattaa ehdottomasti kysyä paino-ukkelia, joka lisää todentuntua! 

IMG_3567

IMG_3568
Kaukaloiden ominaisuuksia kannattaa myös kokeilla myyjän opastuksella, jotta niitä sitten osaa hyödyntää käytännössä myös kotona eikä tarvitse turvautua Youtubeen 😉

Okei, miten tuo myyjän – ja minun yllä kehumani – Cybex on pärjännyt käytännössä?

Näin kolmen kuukauden käytön jälkeen voin todeta, että Cybex todella on iso. Turvallisuudesta emme missään nimessä halunneet tinkiä, mutta siitä syystä saamme nyt raahata ainakin minun makuuni ISOA ja raskasta kaukaloa. Toki kaikki turvakaukalot ovat isoja ja epäkäytännöllisiä kantaa, mutta itse yllätyin siitä miten raskaaksi kaukalo todella käy etenkin lapsen nyt kasvaessa hurjaa vauhtia. Laskenkin usein leikkiä siitä miten minun kyllä täytyisi treenata näitä pulkannaru-käsivarsiani jos aion jaksaa kantaa yli 10 kiloista mukulaa kun Benjamin nyt 5 kiloisena jo tuntuu aikamoiselta – etenkin kun kannan kaukaloa yhdessä kädessä, reppua selässä ja yritän ohjailla labradoria toisella kädellä. Voin kertoa, että matka kotiovelta parkkipaikalle tuntuu aika ajoin tooooosi pitkältä ja että selkäni senkun vääristyy kun kannan kaukaloa reippaasti toiseen suuntaan nojaten tasapainoni säilyttääkseni 😀 Cybexin kantokahva on ainakin omaan pieneen käteeni aika leveä enkä siitä aina saa kunnon otetta. Tämän ongelman olemme kuitenkin ratkaisseet niin, että pyöräytän harsoliinan pari kierrosta kahvan ympärille, jolloin siitä saa hieman paremman otteen eikä käsi pääse liukumaan. Kahva on hieman kulmikkaaksi muotoiltu, jolloin pehmeä liina tuo kivaa mukavuutta kantamiseen. Tämä ”ongelma” voi johtua puhtaasti minun pienikätisyydestäni (käteni on ööh.. kokoa 5 tai 6 :D) eikä välttämättä haittaa kantajaa, jolla on minua pidemmät sormet.

20180625_123751
Tässä se meidän valintamme on: Cybex aton cloud Q harmaana

Mikä taasen puoltaa Cybexin hankintaa ja josta olen tyytyväinen on ehdottomasti tuo iso ja pitkälle tuleva suojalippa, joka suojaa niin katseilta (puolin ja toisin) sekä kesällä paahtavalta auringolta ja nyt syksyllä tuulelta (pidämme toki myös harsoa edessä ja pyrimme kantamaan kaukaloa ”selkä” menosuuntaan päin). Kaukalo on kaunis ja telakkaan kiinnitys käy tosi näppärästi, joskin sitä saa välillä hieman heiluttaa, jotta se asettuu ja napsahtaa paikoilleen. Kiinnittymisestä EI tarvitse olla huolissaan  – että onko se nyt kiinni vai ei – koska kaukalon ja telakan välillä on pieni ”vipu” johon ilmestyy vihreä väri kun kaukalo on kiinnitetty oikein. Tuo makuuasennon mahdollistaminen on myös ihana ominaisuus – ellei pojallamme olisi tapana herätä lähestulkoon aina ja heti kun kaukalon kantaa autosta sisälle ja asettaa lattialle. Ainoa poikkeus taitaa olla hänen ristiäispäivänsä, jolloin hän väsyneenä nukkui parikin tuntia kaukalossaan. Eli kiva ominaisuus – jos vain lapsesi nukkuu siirtymätilanteidenkin jälkeen 😉

IMG_1825
Huh onpa kroppa muuttunut 😀 No tässä kuitenkin kuva kun kaukalo on kädessäni – pari päivää sairaalasta kotiutumisen jälkeen ja tässä imetyspolin ovelta 🙂

Tälläisiä kokemuksia tosiaan meidän turvakaukalosta 🙂 Heräsikö jotain kysymyksiä tai kommentoitavaa? Olisi kiva kuulla mihin kaukaloihin te olette päätyneet – ja miten!

 

Itsensä hyväksymisestä ja rakastamisesta – teethän sinäkin niin? Arvonta!

*yhteistyössä StarlineDancewearin kanssa: arvon heiltä saadut 2 lippua lukijoille

Moni nainen kokee ja toteaa, että hyväksyy itsensä, kehonsa ja itsensä naisena kokonaisuutena vasta synnytyksen jälkeen. Omalla kohdallani tämä pitää osittain paikkansa, mutten halua väittää, että synnytyksen jälkeen olisin täysin zen ja sinut itseni kanssa, kantaisin kehoani kuin arvokkainta temppeliä tai olisin 100% itsevarma kehossani. Ei – päinvastoin: raskauden jälkeen keho hakee jopa vuoden verran uusia muotojaan – tasapainosta puhumattakaan! Kun se ensin kantaa isoa jalkapalloa mahan puolella jopa 9 kuukauden verran totuttaen lihakset siihen, ei se ihan yhtäkkiä tajuakaan missä se kehon keskipiste sijaitseekaan ja pannuttaminen ja horjuminen on mutsille kuin mutsille tutumpaa.

Fyysisestä epätasapainosta puhumattakaan myös mieli kokee aikamoisen tällin lapsen syntymän myötä ja naisena ja vanhempana joutuu etsimään itseään uudestaan ja opetella täysin uuden hahmon roolin. Kasvukivuista tuskin kukaan voi selvitä olan kohautuksella, mutta siinä epävarmuuden aalloissa myllätessään voi olla hyvä muistaa, että sen uuden äiti-hahmon ja -roolinkin taustalla sinä olet edelleen sinä – se nainen, joka olit ennen synnytystä ja äitiyttä. Olet edelleen oma itsesi – vain ikäänkuin todella ison ja tärkeän roolin sivuroolina. Mielestäni on tärkeätä muistuttaa itseään aika ajoin siitä, ettei ole ”pelkkä” äiti (lainausmerkit, koska äitiys ei todellakaan ole mikään PELKKÄ äiti – sitä ollaan 247 hälytysvalmiudessa :D) ja tehdä asioita, jotka tukevat ajatusta siitä, että olet myös nainen, kenties sisar ehkä (avo)vaimokin, kollega, urheilija, piirtäjä, sukeltaja – you name it! Jotta jaksaa olla hyvä äiti ja vanhempi, täytyy myös tukea sitä toista – sivuroolia – jota edustaa ja on.

Itse olen äitiroolin ohessa pikkusisko, avovaimo ja kihlattu, koiranomistaja, tytär sekä tyttärentytär ja ystävä. Olen myös aktiivinen liikkuja, ilopilleri, temperamenttinen ja voimakastahtoinen nainen. Rakastan ulkoilmaa ja liikuntaa, terveitä elämäntapoja, kynttilöiden sytyttämistä näin syksyn hämärissä, uuden ihovoiteen tai maskaran hehkuttamista ja kokkiohjelmien seuraamista – Gilmoren tyttöjen, Maajussille morsiamen ja Ensitreffit alttarille-ohjelmien ohessa. Itse muistutan itseäni päivittäin noista äitiyden oheisista rooleista m.m. ulkoilemalla päivittäin (toki vaunuja työnnellessäni olen aika ilmiselvä äiti, mutta vaunut koen pikemminkin hyvänä lisävastuksena ja kätevänä, joskin hieman isokokoisempana juomapullon pidikkeenä :D), meikkaamalla kevyesti myös kotipäivinä, pukemalla kivantuntuiset ja siistit vaatteet päälle, sekä vaihtamalla heti pois mahdollisesti puklatut vaatteet yltäni. Käytän myös suihkussa VAIN kivoja suihkugeelejä ja levitän iholle päivittäin vain hyväntuoksuisia ja mukavalta tuntuvia ihonhoitotuotteita. Arjen pientä luksusta, mutta ah niin tärkeitä ja omatuntoani ja muu kuin mutsi-roolini tukijoita.

Itsensä hyväksymistä ja rakastamista voi tukea ja sitä kohti voi pyrkiä ja mennä nimenomaan tekemällä itselleen kivoja ja tärkeitä juttuja – asioita, jotka tukevat itsetuntoasi ja vahvistavat sitä. Yllä kuvailin minulle mieluisia tapoja, mutta omasi voivat olla täysin toisenlaiset. Pääasia on, että teet päivittäin jotakin, joka saa sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi, arvokkaaksi omissa silmissäsikin. Aina ei ole aikaa viettää monen tunnin pituista spa-iltaa tai opetella uusia kampauksia, pitkästä joogasessiosta tai saunomisesta puhumattakaan, mutta väitän että JOKAISEN päivästä löytyvät ne pari minuuttia, joiden aikana ehtii rasvata kädet, kammata hiukset, hengittää syvään pari kertaa sisään ja ulos raitista ilmaa tai tekemään pari syvää eteentaivutusta selkää ja takareisiä samalla lempeästi venyyttäen.

IMG_1261
Vuosien takainen, silti edelleen ajankohtainen viesti avomieheltäni. Rakastan sinua – rakastan minua ❤

I love me-messuja vietetään tulevana viikonloppuna 19-21.10.2018 Helsingin Messukeskuksessa. Messuilla löytyy (etenkin naisille) paljon nimenomaan naiseutta ja hyvinvointia tukevia näytteilleasettelijoita, luentoja – sekä tietty ständejä ja brändejä kaikkine hyvine messutarjouksineen 😉 Ohjelman voit tsekata tästä. Messuilla pääsee tutustumaan kauneudenhoidon erilaisiin toimenpiteisiin pikahoitojen kautta (itse kokeilin ekaa kertaa kiropraktiikkaa tuolla viime vuonna!), tutustumaan ja kokeilemaan uusia meikkejä, maistelemaan herkkuja sekä ihailemaan m.m. vuoden kauneinta sormusta (hop! kaikki tulevat morsiamet täällä pääsee myös jututtamaan sormusten suunnittelijoita!) sekä kokeilemaan joogaa ILMAISEKSI I love jooga-alueella (tsekkaa yksityiskohdat täältä).

Ilokseni (ja teidänkin iloksenne!) voin nyt ilmoittaa, että sain uuden yhteistyökumppanini Starling Dancewearin (kurkkaa sivut täältä) kautta mahdollisuuden arpoa blogini lukijoiden, että Instagram-tilini seuraajien keskuudessa 2 lippua I love me-messuille! Voittajat saavat lisäksi Starlinen ständillä 25% alennusta valitsemastaan tuotteesta! Starline dancewearista tulen myöhemmin kertomaan lisää, mutta kaikessa lyhkäisyydessään kyse on Rovaniemellä (nyyh, niin kaukana pk-seudusta!) sijaitsevasta tanssikoulusta, joka tarjoaa tanssitunteja kaikenikäisille. Tanssikoulun ohessa omistaja Hillamaria Mäkinen myy myös verkkokaupassaan jo aiemmin hehkuttamiani treenitrikoita, sekä -toppeja, jotka iloisilla printeillään saavat väkisinkin hymyn niin niihin pukeutuvalle, että vastaantulijoille hymyn huulille. Hillamaria lupasi lukijoilleni alennuskoodin verkkokauppaan, joten suosittelen pysyttelemään kuulolla – lupaan ilmoittaa HETI kun koodin näppeihini saan! Omia trikoitani odottelen vielä, mutta niitä kesästä lähtien unelmoineena (arvaatteko jo mikä näistä kuoseista minun kaapistani tulee löytymään? ;)) kotiutan pian omatkin pirtsakat pöksyni ja lupaan sitten kertoa niistä käytännön kokemusten kautta enemmän. Muiden arvioita tähän asti lukeneena voin vain todeta, että hyvälaatuisilta – ja aivan liian söpöiltä! – vaikuttavat!

Lippujen arvontaan pääset osallistumaan seuraamalla minun, sekä Starlinedancewearin tilejä Instagramissa TAI kommentoimalla tähän postaukseen (pidä huoli, että lmoitat sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinuun yhteyden!) Klikkaa siis itsesi Instagramiin ja seuraa Starlinedancewearia (suora linkki) sekä minua (suora linkki). Kommentoi myös kuvaan, joka tililtäni löytyy ja jossa kerron tästä arvonnasta TAI tähän alle miten sinä tuet itsetuntoasi ja millä tavalla sinä osoitat rakkautta itseäsi kohtaan. Arvontaan voit osallistua keskiviikko 17.10 klo 21:00 asti Instagramin kautta. Voittajalla ilmoitetaan henkilökohtaisesti Instagramin kautta DM:nä ja liput hän saa tekstiviestinä (”joudut” siis luovuttamaan puhelinnumerosi minulle, joka välitän sen Hillamarialle, joka lähettää lippujen koodit sinulle. Suoramarkkinointia tai numeron edelleenluovuttamista EI tarvitse pelätä – olemme rehtejä naisia!).

Tasapuolisesti PALJON ONNEA ARVONTAAN ja rakkautta sunnuntaihin ❤

Kooste viikolta: mustaa asua, pirteitä hymyjä. Iltarutiineja ja 3kk ikä

Heippa!

Poikamme Benjamin täytti jo 3 kuukautta (apua minne tämä aika oikein kuluu?!). Tavallaan tuntuu tooooosi kaukaiselta jo tuo Naikkarilla olo ja kotiutuminen – kesän hurjista helteistä nyt puhumattakaan – mutta toisaalta aika on kulunut mielestäni todella, todella nopeasti. Poika kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia nyt ja voisinpa sanoa, että parin kolmen kuluneen viikon aikana hän on ottanut HURJIA harppausaskeleita kasvussaan ja kehityksessään. Koon 50cm bodyt siirsin alkuviikosta säilöön ja nostin esille jo koon 62cm vaatteita. Vielä ne ovat hieman isoja (etenkin hihoista), mutta tällä vauhdilla saa nyt alkaa vaihtamaan vaatteita myös ilman puklun aiheuttamia tapaturmia parikin kertaa päivässä, jotta ehdimme käyttää kaikkia pienempiä kokoja ennenkun ne jäävät pieniksi 😉

Viikko on sujunut pääosin hyvin. Aamuisin sängystä saa nostaa isolla hymyllä varustetun pojan, joka hymyilee niin isosti että kummatkin hymykuopat painavat isot lovet poskiinsa. Viimeistään hoitotasolla päästessään poika väläyttää hymyn, ottaa kauniisti katsekontaktia ja tutkii suurin lautasenkokoisin silmin ympäristöään. Kiinnostavimpia kohteita ovat tällä hetkellä lamput, ikkunat sekä Marimekon Pallo-kuosilla varustettu patalappu, joka roikkuu seinällä (liekö siinä se mustavalkoinen väri kontrasteineen, joka kiinnostaa –  vai tuleeko poika äitiinsä ja pitää graafisista kuvioista? ;))

Illat kuluvat edelleen enemmän ja vähemmän ruttuisina ja niihin olisikin kiva kuulla vinkkejä – ja tästä aion kysellä maanantaina kun mennään neuvolaan 3kk käynnille! Iltaisin pidämme kiinni rutiineistamme, jolloin poika kylvetetään siinä 19-aikaan, imetän ja laitamme hänet yöpuulle pinnikseen viimeistään klo 20. Poika jää usein touhuilemaan pinnikseen villisti heiluen, mutta täysin rauhallisena oloisena muuten, emmekä siksi ole kokeneet hänen iltatouhuilujaan mitenkään haitallisina; jos vauvalla on hätä, hän huutaa. Käymme vähän väliä kurkkimassa pinnikseen ja kuuntelemassa makkarin ovella, että kaikki varmasti on hyvin, mutta emme siis nosta syliin tms juttele tai lauleskele kun hän makoilee sängyssään rauhassa heiluen ja itsekseen ”pölisten”. Miksi laitamme pojan niin aikaisin nukkumaan? Jotta saisimme itse syötyä iltapalaa. Poika on iltaisin tosiaan itkuinen ja rauhaton, eikä suostu olemaan oikein muualla kuin sylissä (auta armias sitä mamaa, joka yrittää laskea hänet muka leikkimatolle..). Etenkin niinä iltoina kun olemme kaksin pojan kanssa, en minä siis saa syötyä tai tehtyä käytännössä mitään muuta kuin pidettyä häntä sylissä ennenkun hänet laitetaan yöpuulle. Koska poika menee niinkin aikaisin nukkumaan on tietty selvää, että hän myös herää ekalle syötölle jo 23:15-00, jolloin minun yöuneni, joille asetun siinä 22-aikaan katkeavat vähintään 3 kertaa: keskiyöllä, n klo 2 (jolloin havahdun siihen, että vauva on vielä tissillä :D) ja joskus 5-6-aikaan. Jos pojan laittaisi myöhemmin nukkumaan, tulisi eka syöttö myös myöhemmin ja minä saisin nukkua hieman pidempään sen ekan pätkän. Yritin tässä yksi ilta ottaa pojan tissille ja imettää vielä juuri ennenkun menen itse nukkumaan. Noh, poika vaistomaisesti alkoi hamuamaan tissiä kun hänet siihen nostin, mutta nukkui niin sikeästi, ettei hän syönyt juuri lain – ja herätti sitten tapansa mukaan keskiyöllä. Note to oneself: nukkuvaa vauvaa on turha yrittää imettää. Olisi kiva kuulla miten teillä muilla illat hoituvat? Mietimme miehen kanssa, kannattaisiko vain antaa pojan olla hereillä iltapesujenkin jälkeen, imettää ja antaa hänen olla edelleen hereillä jos vain jaksaa. Nythän nukutustilanteissa hän usein pistää hanttiin ja itkeskelee ennen rauhoittumistaan, mutta sen itkun olen ainakin itse pistänyt yliväsymyksen piikkiin koska poika ikäänkuin taistelee unta vastaan. Iltapäikkäreitä olemme nukkuneet n klo 18 asti ja maksimissaan 40 minuuttia. Muuten poika nukkuu päikkäreitä n 2-3h kerrallaan sekä aamupäivällä, että iltapäivällä (kopkop, koputtaa puuta).

IMG_2746
mekko Tiger of sweden jakku Filippa K (2nd hand) kengät Vagabond

Hmm mitäs muuta? Viikolla pukeuduin piiiitkästä aikaa täysmustaan asuun, syynä avomieheni isoäidin hautajaiset. Koko seremonian ajan pyristelin kyyneleitä vastaan (koska tiesin, että jos pato aukeaa, ei sille näy loppua ja vollotan Niilin kokoisen lammikon kappelin lattialle – minä, joka en mikään omainen edes ollut!) ja kärsin sitten järkyttävästä päänsärystä. Itku ja kyyneleet puhdistavat sekä mieltä että kehoa ja tekee kieltämättä ajoittain todella hyvää, mutta tuossa tilanteessa en vain ”kehdannut” (kts yllä syy). Äidiksi tultuani olen muutenkin muuttunut todella tunteelliseksi, eikä ole kummallista että vollotan lauluja pojalle laulaessani tai lukiessani jotakin koskettavaa kuten esimerkiksi tämän Hillan blogista löytyvän tekstin nuoren äidin rintasyövästä. Huh.

IMG_2749

IMG_2792
Joku onnellinen lattemama (jonka mukissa on ihan tavallista kahvia ja 7/8 iKaffea :D)

Torstaisen kaupassakäynti-fiaskon jälkeen (long story short: poika itki ja huusi heti kun päästiin kauppaan sisälle eikä suostunut rauhoittumaan edes autossa kunnolla) koimme eilen aikamoisen nousukauden kun pamautimme koko perheen voimin Jumboon Stockalle Hullareille, josta ostimme m.m. pojalle pari kirjaa, itselleni uuden maskaran sekä huulipunan (joita ei vain voi olla liikaa ;)) sekä kosteusvoiteen. Poika nukkui tyytyväisenä kaukalossaan koko reissun ajan kun minä tajusin avata haalareita ja ottaa pipon päästä. Kävimme vielä reissun päätteeksi lounaalla, jossa julki-imetystäkin harjoiteltiin nurkkapöydässä ja poika katseli isoilla sinisillä silmillään maailmaa ja oli tyytyväinen saatuaan masun täyteen. Itselläni alkoivat järkyttävät vatsakrampit pitkästä aikaa kotiin päästyämme ja pelkäsin jo syypääksi syömääni kanaa, mutta InstaStoriesta saatuani kanssasisarilta mielipiteitä, tulin yhä varmemmaksi siitä, että syy kramppeihin yksinkertaisesti oli jännitys, joka laukesi. Minulla on edelleen tapana jännittää tilanteita, joissa on paljon ihmisiä, mutta halusin itse käydä altistamassa itseäni ja sitä kautta siedättämässä itseäni ihmisjoukolle (johon Hullarit olivat loistotapa!) ja reagoin jännitykseen fyysisesti tärisemällä, kärsimällä huimauksesta sekä – ikävää kyllä – vatsallani. Paniikkikohtausta minulle ei (kopkop) onneksi (vielä ainakaan) tule ja jotta ei siihen päädyttäisi, haluan siedättää itseäni ja totutella kaikenlaisiin tilanteisiin – myös niihin, jotka minun kehoni ja mieleni tulkitsevat vaarallisiksi mutta jota sitä eivät siis ole. Olo onneksi koheni iltaa kohden ja sain taputtaa itseäni olalle: hyvä minä kun uskalsin käydä! Ostamani maskarakin osoittautui hullun hyväksi, joka erottelee ja pidentää ripsiä nätisti. Maskaran osto aina aina yhtä hasardia koska niitä ei voi kokeilla kuten muita meikkejä; täytyy vain pelata venäläistä rulettia ja toivoa, että puteli toimii yhtä nätisti sinun ripsilläsi kuin photoshopatun mallinkin räpsyillä 😉 Kiinnostaisiko hei muuten kuulla ihan meikäläisen arkimeikistä ja -ihonhoitorutiineista? Välillä jotain hieman vauvapohdintaa kevyempää aihetta kehiin 😉

Nyt taidan suunnata ulos. Heräsin lähestulkoon p-halvaukseen kun kuulin Ronjan raapivan porttia makkarin ulkopuolella – ja tajusin kellon olevan yli 8! En KERTAAKAAN ole tainnut nukkua niin pitkään Benjan syntymän jälkeen 😀 Liekö syynä ”lievä” univelka ja viime yön hulinat..? Suunniteltiin jo miehen kanssa, että pian aletaan taas kokeilemaan unikoulua. Poika alkaa jo olla niin iso ja liikkuvainen, ettemme enää haluaisi hänen nukkuvan ainakaan kokonaista yötä välissämme. Pitäisi vain saada nuo illat toimimaan nyt ensin.. Vinkkejä siis niihin kiitos!

Mitä parhainta viikonloppua! Tänne on tulossa huomenna – viimeistään maanantaina – ylläriarvonta! Pysykää siis kuulolla mikäli I love me-messut kiinnostavat 😉

Pus!

 

 

 

Havaintoja aamuista

Rakastan aamuja. Rakastan rauhallisia aamuja. Rakastan aamuja, jolloin saan touhuta omia juttujani tietyn kaavan mukaan vailla kiirettä. Vauva-arjen alettua on tämä luksus, josta olen osittain joutunut luopumaan – ja joka on minulle kovimpia paikkoja. Minähän rakastan molempia – sekä vauvaa, että aamuja.

Benjamin nukkuu pääosin aamulla 7-8 asti, jolloin minäkin nousen. Pyrin aina nousemaan ennen vauvan heräämistä, jotta ehdin käydä suihkussa sekä hoitaa aamutoimeni, sekä vähintäänkin prepata aamupalani. Mieluiten ehtisin myös syödä aamupalani ennen vauvan heräämistä, mutta on sitä tullut opeteltua jo useita kertoja miten sitä aamupalaa voi kauhoa samalla kun imettää. Sori jos TMI.

Havahduin tänään aamulla siihen, miten aamunsa voi pilata. Kiireellä. Stressillä. Tiedättekö miten keho reagoi stressiin ja kiireentuntuun? Ainakin omani alkaa vaistomaisesti hengittää pinnallisesti pelkällä pallealla. Otsaa kiristää. Suupielet ovat alaspäin ja leukoja tulee purtua kovaankin yhteen. Liikkeet muuttuvat pehmeän sulavista tiukoiksi – kuin kissasta sähäkäksi sisiliskoksi, jonka liikkeitä ei voi ennakoida. Koko olemas kiristyy.

IMG_2608
Sama aamupala oli edessäni tänäänkin, mutta kuten arvata saattaa on tämä kuva napattu jo aiemmin: tänään ei ollut yhtä valoisaa 😉

Miten tälläiseen päädytään? Miten keho ja mieli, jotka ovat kiitollisia joka ikisestä aamusta jolloin pääsen suihkuun ja jopa viemään Ronjaa ulos pissalle – ehkä jopa syömään aamupalaa – ennen vauvan heräämistä, kiristyy ja alkaa käyttäytyä kuin talviunilta herätetty karhu? Kun kiire, stressi alkavat painaa. Ja miksi näin kävi juuri tänä aamuna? Koska nappasin puhelimen heti aamusta käteen. Ja koska Hullarit. En halua syyttää Stockmannia hyvin markkinoiduista ale-päivistään – ehei itsehän minä siihen luuriin tartuin – mutta kun nappasin puhelimen jo klo 6 jälkeen käteen ja näppäilin ostoskorini täyteen kaikkea mahdollista ja ehkä-hyödyllistä (kuten Mickan Solsidanissa totesi: ”öppet köp” – kaikkea voi tilata kotiin ja tarvittaessa palauttaa. Noh minä sentään palautankin jollen pidä tavarasta – Mickan ei!), imetin vauvan ja sain hänet nukahtamaan – todetakseni, että hän heräsi miehen herätyskellon pirinään.. Koko sotasuunnitelmani aamulle romahti! Ei auttanut muu kuin purra hammasta, yrittää saada vauva uudestaan nukahtamaan ja kiittämään Stockmannia siitä, että ostoskoriin siirretyt tavarat säilyivät siellä varattuina 20 minuutin ajan, jolloin toivoin ehtiväni saada beben uudestaan unille päästäkseni maksamaan ostokseni.

Beben nukahdettua sihisin, puhisin ja puhkuin. Käyttäydyin juuri niin sisiliskomaisesti kuin yllä kuvailin. Aamupalasämpylästäni ja -kahvistanikaan en muistanut nauttia kuin vasta 3/4 syötyäni – pelkäsinhän, että vauva heräisi minä hetkenä hyvänsä, jolloin joutuisin keskeyttämään ihanan ”rauhallisen” aamuni (palatakseni siihen vauvan haettuani). Havahduin aamupalan jo lähennellessä loppuaan, etten nauttinut hetkestäni lain, vaikka minulla oli siihen täysi mahdollisuus. Vauva nukkui, kynttilä paloi pöydällä, kahvi kupissa, sämpylä edessäni. Hengitin pinnallisesti, hypin rivien yli lehteä lukiessani, ajatus poukkoili. HITTO.

Tajusin tuossa kohtaa onneksi sulkea silmät ja vetää syvään henkeä: tässä ja nyt. Minä ja aamupalani.

Luonteeltani olen äkkipikainen ja sähäkkä (skorpioni horoskoopiltani), itsekäs ja rutiineitani rakastava. Opettelen joka päivä vauvan kanssa uutta – kasvukipujen kautta. Vaikeinta minulle äitiydessä on juuri tämä kasvaminen, omien tarpeideni sivuun laittaminen – kun sille on tarve. Seuraavaksi aion ja haluan opetella nauttimaan niistä hetkistä, jolloin minulle se suodaan – oli kyseessä sitten minuutti tai tunti. Klisee hetkessä elämisestä pitää paikkaansa  – juuri niinhän tulisikin elää! Koskaan et tiedä herääkö vauva minuutin vai vasta tunnin kuluttua – mikset siis nautiskelisi aamupalastasi niin kauan kun voit ja siltä tuntuu, maalaamatta piruja seinille siitä, että ”kyllä se sieltä just kuitenkin herää”?

IMG_0284
Tämäkin kuva on – kuten ehkä miljööstä arvasitte – vanha. Mutta voiko parempia puitteita aamupalan syömiseen olla? Tuskin. Tämä on napattu mökkimme terassilta. Jälkiuunileipää rehuilla ja juustolla, kahvi kupissa, meri edessä. AH!

Vinkkini hyvään aamuun:

  • nosta jalat ylös vielä sängyssä maatessasi ja venyyttele edes hetki
  • käytä kivoja suihkugeelejä ja kasvojenhoitotuotteita. Nätit putelit ja kivat tuoksut tuovat luksusta arkeen!
  • juo vettä heti herättyäsi! Kone lähtee mukavasti käyntiin ja suuhunkin tulee freesi olo
  • syö aamupalaa
  • älä ota puhelinta tai tietokonetta nenän eteen ennenkun olet saanut aamupalan syötyä. Nappaa seuraksi mieluummin lehti tai vaikka mainos! Swaippaamista tulee harrastettua liian paljon mittaan, mutta kuinka usein tulee selailtua paperista lehteä? Puhelin ja tietokone aktivoivat aivoja ja antavat häiriötä sille jo heti aamusta ja pää alkaa käymään kierroksilla heti päivän alettua, koska se mahdollistaa suhaamisen eri sivujen välillä ja hohtaa sinivaloa joka aktivoi aivoja. Lehteä lukiessasi et voi kuin korkeintaan kääntää seuraavalle sivulle; teksti ei hypi, ei vilku eikä välky. Eikä aiheuta p-halvausta kun eteesi pomppaa vilkkuva ja kovaa ääntä pitävä mainos.
  • hengitä – vatsanpohjaan asti

Nyt, tunti pöytään päästyäni, vauva alkaa äännellä siihen malliin, että pian ollaan hereillä. Tänä aamuna olisin saanut – ja sain – tunnin. Huomisesta en vielä tiedä. Turha siis stressata sitä etukäteen – ja nauttia tästä hetkestä.

Mukavaa keskiviikkoa sulle! (ja kävitkö hullareilla? Mieleni tekisi hankkia jos vaikka mitä – päällimmäisenä uusi kamera – ehkei ihan TÄMÄ hullareiden hinnallakin varustettu (koska budjettini ei ole noin iso – olisikin!). Haaveilin kompaktista minijärkkäristä jossa olisi wifi ja jota olisi EOS-järkkäriäni kivempi roudata mukanaan ja jolla voisi siirtää kuvat sujuvasti someen ilman piuhoja. Löytyykö sulta sellainen? Mainosta, kehu ja vinkkaa!)

Mitä toivon, että joku olisi minulle vauvoista neuvonut

Huh mikä ilta ja yö – aamusta puhumattakaan – meillä on takana! Eilisen päivän poika nukkui äärettömän hyvin ja hereillä ollessaan oli kuin Hangon keksi ikään ja hymyileväinen. Illalla itkupotkuraivo-rumba sitten alkoi, ei meinannut ottaa rauhoittuakseen ja meinasi siinä jo tämän mamman usko loppua. En tiedä onko huonoa tuuria vai mitä mutta lähes 2 viikon pelkkien hyvin sujuneiden iltojen jälkeen tälläinen lähestulkoon mahdoton ilta sattui juuri sellaiseen ajankohtaan, jolloin mies oli 24h töissä. Olin siis yksin, eli ei auttanut kuin purra hammasta ja polkea maata. Ja niin minä tein.

Pojan VIHDOIN nukahdettua puin tilannetta läpi itsekseni ja tulin lopputulokseen, että meidän molempien kiihkeät temperamentit sekä pojan yliväsymyksen kun löi yhteen, oli lopputulos tuollainen kaaos. Yritin pysyä rauhallisena, pitää kiinni rutiineista – mutta taisin itse hieman kiirehtiä, koska halusin jo kovasti itse(kin) päästä nauttimaan iltapalaa sekä pienestä omasta hiljaisesta hetkestä ennen nukkumaanmenoa. Poika simahti jo syliini pari kertaa, mutta havahtui karjumaan kun laskin hänet pinnikseen, sylki tuttia kaaressa pihalle kun sitä tarjosin, vastusteli ja potki. Pidin kiinni, hyssytin, syvähengitin – ja laskin lopulta pinnikseen ja sanoin, että nyt on pakko hengittää hetki. Menin eteiseen ja poljin maata, kirosin kaikki osaamani kirosanat ja menin takaisin pojan luo. Itku rauhoittui jo välillä, joten päätin olla nostamatta häntä enää ja palautin vain tuttia suuhun välillä poistuen. Leikkiä jatkui jonkin aikaa mutta yhä pidemmillä palautusväleillä ja lopulta poju simahti.

Poika heräili läpi yön 2 tunnin välein ja aamulla kun olin juuri saanut kahvikupin eteeni ja ajattelin, että ”ah, nyt saan syödä rauhassa kun vauva on kuivitettu, syötetty ja nukutettu” alkoi sängystä kuulua ähinää. Ei siinä auttanut muu kuin purra taas hammasta, nostaa ylös seuraksi ja ihmetellä miten pientä auttaisi: poika huusi kuin syötetty, rauhoittui hetkeksi kun käänsin ikäänkuin mahalleen syliini ja kannoin ympäri kämppää. Meinasin itse jo pillahtaa itkuun, että mitä ihmettä vielä keksin kun ei mikään kelpaa: ei syli, ei Newborn-kaukalo, ei sänky.. Imettää en aikonut – olihan poika syönyt alle tunti sitten MOLEMMAT tissit tyhjiksi. Vaan kun en muuta keksinyt ja huuto senkun jatkui, oli pakko päästää irti aikomuksestaan ja tarjota tissiä – johon poika nappasi kuin magneetti jääkaapinoveen. Oloni ja ilmeeni taisi olla juuri niin hölmistynyt kuin kuvitella saattaa, mutta nälkähän sillä mukulalla oli! Aamukymmeneltä olisin halunnut kömpiä Instagram seuranani sohvalle, vaan pakko oli lähteä ulos lykkimään vaunuja. Noin tunnin verran kävimme vuoronperään vasta kotiutuneen miehen kanssa kiikkaamassa ja jopa minä työntämässä  vaunuja, jotta poika nukahtaisi. Koska mies oli saanut nukkunut 4 tunnin yöunensa pätkissä, tarjouduin lähtemään kävelemään, jotta poika saisi unenpäästä kiinni, vaihdoin sohvanpohjan trikoihin ja läksin. Poika nukahti heti ja kävelin kuin sumussa, mutta päätin jatkaa sinnikkäästi – olihan pojan uni minun väsymystäni tärkeämpää. Onneksi piristyin itsekin siinä kävellessä ja lopulta oloni oli ihan jees kun 1,5 tuntia myöhemmin kurvasimme kotiterassille.

IMG_2680

Siinä vaunuja lykkiessäni aloin pohtimaan tilannettamme ja tajusin, mitä olisin jo ennen Benjan syntymää ollut vailla ja mitä edelleenkin toivoisin itselleni: opasta, jossa kerrottaisiin lapsen eri kehitysvaiheista – siitä, mitä tuleman mahdollisesti olisi ja miten siihen voisi valmistautua ja miten tiukoista tilanteista voisi selvitä. Sellainen käyttöopas esikoisten vanhemmille. Edelleenkään en lähes 3 kuukautisen äitiysurani aikana ole ymmärtänyt tai löytänyt mitään näyttöön ja faktaan perustuvaa, luotettavaa ja helppolukuista tiedonlähdettä, josta saisin tietoa nimenomaan lapsen kehityksestä ja sen vaiheista. Sairauksista ja oireista löytyy lääketieteellisiä sivustoja pilvin pimein, samoin spesifein sanoin googlaten myös artikkeleita lapsen kasvatuksesta – mutta mistä löytäisi niistä kuuluisista VAIHEISTA, joihin kaikki facebook-tukiryhmien jäsenet ja vau.fi-tyyppisten keskusteluiden tyypit aina viittaavat, faktapohjaista tietoa? Onhan meillä neuvola – paikka, jossa käymme näin pienen kanssa kuukausittain mitoilla ja kertomassa kuulumisia, mutta jonka resurssit eivät riitä valmistelemaan jokaista vanhempaa tulevan tai jo olemassaolevan lapsen eri kehitysvaiheisiin. Neuvolassa tunnen saavani apua ja tukea juuri sen hetkiseen tilanteeseen ja lähinnä vahvistusta sille, että lapseni kehitys on normaalia – mutta mistä löytäisin infoa niin, että voisin jo ennakkoon varautua tulevaan. Tai mahdollisesti tulevaan – lapset kun ovat yksilöitä. Kerroin ajatuksistani miehelleni, joka totesi meidän olevan erilaisia siinä, että hän ajattelee kaikista lapsen uusista kuvioista, että ne ovat normaaleja – kunnes toisin todistetaan. Itse taas haluaisin valmistautua ennakkoon ja ottaa selvää siitä, mitä MAHDOLLISESTI olisi odotettavissa ja omata edes joitain työkaluja, joiden avulla voisin tilanteista selvitä. Lastenpsykiatrian erityislääkäri, kaikkien tuntema Jari Sinkkonen on ehdottomia suosikkejani, mutten ole häneltä(kään) löytänyt mitään mikä kertoisi juuri vauva-ajan kehitysvaiheista.

IMG_2691
Eilisen päiväkahvien puitteita en voinut keksiä kuin lapsuudenkotini aurinkoinen terassi ❤

Löytyisikö sieltäpäin vinkkejä kirjallisuudesta tai sivustoista, joista voisin löytää juuri tuota etsimääni? (älkää pliis ohjatko minua millekään suojatuille sivuistoille; en tiedä mitään ärsyttävämpää kuin joku kiintoisan kuuloisa artikkeli esim. Hesarin sivuilla, jonne pääsevät vain lehden tilaajat. ÄRGH!! Hyvä markkinointikikka sinänsä – on meinaan käynyt mielessä, että tilaisin pelkän verkkolehden, jotta pääsisin noihin käsiksi ;)) Luen enemmän kuin mielelläni nimenomaan fyysisiä kirjoja, koska keskityn niihin nettiä ja tietokonetta paremmin. Unelmoin Terveyskylän Naistalon (tsekkaa täältä!) tyyppisestä sivustosta, josta voisi löytää samalla lailla infoa lapsen kehityksestä, mahdollisista pattitilanteista ja vinkeistä, joiden turvin voisi pattitilanteista selvitä. Minusta tuntuu, että nykyään vain hoetaan sitä, miten lapsi opettaa vanhempiaan ja miten esikoinen on n.s. ”harjoituskappale”. Tai sitä miten jokainen lapsi on yksilö ja ettei selkoperäisiä ohjeita voi antaa, koska kaikki kehittyvät eri lailla. Tämän viimeiseksi mainitun ymmärrän ja allekirjoitan, mutta fakta on se, että lapset kyllä suurimmaksi osaksi kehittyvät samalla lailla – mahdollisesti hieman eri aikaan vain ja temperamenttinsa sekä ympäristönsä vaikuttavat kehityksen kirjoon. Jollei minulla olisi kahta isosiskoa, joilla on lapsia, äiti, somen kautta tutuiksi tulleet äidit, sekä kaverit, joilla on lapsia, en totta puhuakseni tajua, mistä ihmeestä minä saisin vinkkejä aina käytännönasioissa (esim. mitä pukea ja koska) näihin kehitysvaiheisiin. Oletetaanko tuoreiden vanhempien vain osaavan intuition pohjalta tekemään oikeita ratkaisuja lapsensa hyväksi? Aika heikkoa – minun mielestäni. Tuskin kukaan tekee totaalisia emämunauksia esim. viemällä lapsen pelkässä bodyssä pakkaseen, mutta hurjan paljon helpommalla ja luottavaisimmin mielin pääsisi mielestäni tuoreena vanhempana, jos selkoperäinen – jopa idioottivarma – opas olisi saatavilla. Ennen vanhaan oli perhevalmennus-kurssit, joita ei nykyään ainakaan meillä enää järjestetä vähäisen osallistujaluvun takia. Neuvolan terveydenhoitajilla ei ole resursseja (eikä kaikilla varmasti osaamistakaan) valmistella tulevia ja jo olevia vanhempia tulevaan, saati sitten tukea montaa sataa vanhempaa yksilöllisesti heitä neuvoen. Ehdotukseni ratkaisuksi olisi jo tuossa yllä mainitsemani Terveyskylämäinen sivusto, jonne vanhemmat voisivat palata aina halutessaan lukemaan ja opiskelemaan lastaan ja tämän kehitystään koskevia asioita. Nyt on jo olemassa todella hieno ja selkeä Lastentalo (täällä), josta löytyy kattavasti infoa m.m. sairauksista ja siitä, miten lasta voi valmistella sairaalareissua varten.

IMG_2684

Heitän sumuisin silmin pallon teille: mistä opiskelit/opiskelet lastasi? Onko tämä tiedontarpeeni vain kontrollifriikin leimaamaa vai oletko sinäkin kokenut kaivanneesi tukea esim. kirjallisuudesta lapsen kommervenkkejä ihmetellessäsi?

Kahvikupposen ääreltä hyvät sunnuntain toivotukset ❤

Pyörät pyörii, unikoulu ja aivotoiminta ei

Huom.. niin tai perjantaiaamupäivää täältä sateen, kynttilänvalon – ja väsymyksen keskeltä. Unikoulusta ei kannata nyt kysäistä puolikkaallakaan lauseella – eikä myöskään unista tai helpottaneista vatsavaivoista. PAH.

Noei, ehkei pidä lähteä liian radikaalille linjalle, mutta varmasti ainakin joku tunnistaa itsensä siitä ärtymyksen ja ärripurrin välimaastosta kun edeltävänä yönä on herätty vähintään 2 tunnin välein, pysytelty hereillä vähintään 30 minuuttia kerrallaan ja mietitty mikä hitto VIELÄ voisi helpottaa pienen oloa ja saada itkun loppumaan. Juuri sellainen viime yö oli.

IMG_3943.JPG
Kuva otettu aiemmin, mutta keli on sama: sateinen. Naama ei vaan ole yhtä pirteä 😀

IMG_3945.JPG

Unikoulua, josta kerroin Ensimmäinen Baby B nukkuu omassa sängyssä-yö takana-postauksessa, jäi sinänsä hyvä maku ja tulos, että poika osaa (ainakin vielä..) nukahtaa omaan pinnikseensä jahka iltatoimet pesuineen tisseineen on hoidettu alta pois ja nukkuu siellä n puoleenyöhön saakka. Ekan syötön jälkeen poika saa jo jäädä kanssamme sänkyyn, koska herättää muuten samantien kun tutti irtoaa suusta (eli käytännössä 20-60 minuutin välein – välillä lyhyemmälläkin välillä :D) ja herättää USEIMMITEN nälkänsä mukaan eli 3 tunnin välein. Vaan nyt on taas alkanut kelkka kääntyä ja tuosta 3 tunnin luksuksesta saimme nauttia ehkä viikon parin verran (tässä ajantaju menee ihan harakoille..). Viime yönä tosiaan oli tilanne IHAN horror koska mikään ei auttanut: ei tissi, ei hyssyttely, ei kuiva vaippa, ei hieronta tai masulla makuu. Tissiä en viitsisi 2 tunnin välein tarjota, koska vaavin masun olisi hyvä tyhjentyä välillä. Jos mahassa on kokoajan vähän maitoa, se kaiketi ”käy” ja tissiä imiessään vauva imaisee itseensä myös ilmaa, joka sitten aiheuttaa meille niitä turhankin tuttuja ilmavaivoja. Huoh. Tässä kyllä pyörittelen päässäni jos ja mitä kaikkia versioita siitä, mikä voisi olla syy tällä hulinoimiselle – mutten tajua ja keksi mikä ihme voisi olla ratkaisu. Myönnän, että kateellisena (vaikka se tyhmää onkin) lueskelen ja kuuntelen muiden kuulumisia siitä, miten lapset nukkuvat samanikäisinä jo 6 jopa 9 tuntia putkeen! Syitä tälle tiheälle yöheräilylle olen yrittänyt keksiä ja olisi kiva kuulla, jos jokin näistä kuulostaisi teidänkin korvaan mahdolliselta pääepäillyltä tai jopa syylliseltä:

  • keskosuus ja koliikki vatsavaivoineen (hoidetaan Disflatylillä, maitohapoilla ja röyhtäyttämällä. Välttelen edelleen kaalia ja sipulia, sekä tuoretta ruista varuiksi enkä tankkaa maitoa kuin pikkulehmä)
  • perhepeti (provoisoiko vauvaa vaatimaan huomiota ja läheisyyttä kun ollaan ”turhankin” helposti saatavilla? Toiset beibit nukkuvat jopa omissa huoneissaan jo tän ikäisinä!)
  • jokin mitä minä syön (hmm.. vaan miksei silloin itke ja mourua myös päivisin yhtä tiheään kun kerta syön aika samoja juttuja läpi vuorokauden?)
  • jokin kehitysvaihe (gaaahh! Tulen pian hulluksi näiden ”vaiheiden” kanssa koska AINA kun kysyt jostain vertaistuki – facebookista tai googlettamalla – saat vastaukseksi, että kyseessä on jokin VAIHE. 2kk, 3kk, kehitysvaihe, tiheä imu.. You name it! Välillä mietin ovatko nuo vain keksintöjä syiksi, joihin vanhemmat voivat tukeutua, vai ihan oikeita joka kuukausi (jopa viikko!) tapahtuvia muutoksia lapsen elämässä..)
  • Nälkä? (jääkö vauvalle nälkä? Saatan itsekin nukahtaa kesken imetyksen yöllä, mutta 95% tapauksista pysyn hereillä ja odotan että beibi irrottaa itse otteen, suljen luukun ja röyhtäytän. Päivisin menee kaksi tissillistä, yöllä syö yhden kerrallaan koska nukahtaa itse siihen. Joskus kun olen tarjonnut molempia, pulauttaa sitten lopuksi ison läntin minun puolelleni petiä (Benjan alla pidämme pyyhettä lähinnä siirtelyä varten, mutta harvemmin ne puklut just siihen osuu..))
  • Suihkutissit (sori jos TMI, mutta olen jo aiemminkin kertonut, että pienestäkin voi ponnistaa ja meikäläisen meijereistä tulee etenkin tauon jälkeen maitoa aikamoiselle suihkulla. Imetän yöllä kyljelläni (jos nousen tai lataan tyynyjä jne avulla itseni koholle voin sanoa heipat omille yöunilleni) ja tauotan vauvan imemistä etenkin imun alussa, jotta hän muistaa hengittää ja nielaista välillä ja röyhytän lopuksi)

IMG_3956.JPG

Huuhh.. Mitä vielä voisi keksiä syyksi saati sitten ratkaisuksi? Kyllä tässä meidän molempien vanhempien hermoja välillä koetellaan – jopa minun lehmänhermoisen mieheni! Mona kirjoitti blogissaan äidin erityisherkkyydestä, joka oli tekstinä itselleni todella huojennuttava: tämä kyllä selittää osittain, miksi minä koen Benjaminin itkun ja kaikki nämä kuuluisat VAIHEET välillä aika raastaviksi: olen erityisherkkä. Erityisherkkyydestä en ole täällä kummemmin viitsinyt mainita, mutta kyseessä on siis ominaisuus, joka minussa on: tarvitsen riittävästi unta ja rauhaa, sekä omaa aikaa. Vauva-arjessa nimenomaan nuo kaksi ovat luonnollisesti kortilla, jonka vuoksi käyn läpi aikamoista tunnemyrskyä itseni kanssa – kenties keskiverto-mutsia enemmän – mutten viitsi pelästyä tätä; tiedän sen olevan erityispiirteeni aiheuttamaa. Jonkun mielestä tälläinen erityisherkkyys kuulostaa täysin humpuukilta, mutta minuun se pätee ja minusta sellainen löytyy. Kehoni ja mieleni reagoivat keskivertotyyppiä herkemmin m.m. nälkään, ääniin, kirkkaisiin valoihin – etenkin kun olen nukkunut huonosti. Siinä missä joku muu jaksaa porskuttaa kahvin voimalla väsymyksestä huolimatta ja esim. olla sosiaalisesti tosi aktiivinen, tiedän minä, että väsyneenä minun on parempi olla omassa rauhassa, vältellä liikaa kahvia (koska se pistää tykyttämään tosi pahasti ja aiheuttaa jopa ahdistusta) ja pitää noista peruspilareista huolta, eli syödä ja juoda, liikkua ja levätä tasaisin väliajoin. Kun oppii lukemaan itseään, tajuaa myös toimia kehonsa ja mielensä vaatimalla tavalla ja olemaan tietyllä lailla itsekäs (ainakin ulkopuolisen silmin) ja huolehtimaan omista (ja tietty vauvan) tarpeista jaksaakseen ja skippaamaan ylimääräiset menot. Tunnistaako joku itsestään tätä piirrettä? En tiedä voiko sitä myös kutsua tietynlaiseksi introverttiydeksi, mutta sellainenkin puoli minusta – hulluna papupatanakin! – löytyy 😉

Mutta hei jottei tämä menisi valitusvirreksi on myös tultava hehkuttamaan meidän pojan kehitystä: hän on oppinut hymyilemään ja juttelemaan! Vaikka yön jälkeen tekisi mieli kaivaa itsensä ajatuksineen syvään kuoppaan ja hautautumaan itsesääliin koska unenpuute, saa pojan ”huuh” ja hymy kuoppineen molemmissa poskissa hetkessä kaikki negatiiviset ajatukset pyyhkäistyä päästä: voi ihana beibi ❤ Eli siinä missä öissä olemme ottaneet takapakkia, menee päivisin jo paremmin. Poika nukkuu hienosti päikkäreitä terassilla vaunuissa (tai pururadalla lenkkeillessä), hymyilee, juttelee ja kannattelee jo hurjana päätään vatsamakuulla ja jaksaa myös olla jo pidempiä pätkiä leikkimatollaan ihmettelemässä siinä roikkuvia eläimiä.

IMG_3959.JPG

Sellaisia kuulumisia täältä tyypillisen syksyisen, sateisenkin kelin keskeltä. Päivä kerrallaan, muistutetaan toisiamme siitä mikä on mennyt hyvin (koska kaikessa on aina JOTAIN hyvää!) ja sytytellään kynttilöitä (ja muistetaan sammuttaa myös ;)) hyggeä tuomaan 🙂 Mitäs sinnepuolen ruutua? Kaikki hyvin?