Pala taivasta ja katsaus kasvojenhoitorutiineihini

Kerroinkin jo, että kävin pari viikkoa sitten torstaina tutustumassa Sara H:n kauneushoitolaan Helsingin Kruununhaassa ja ajattelin nyt kertoa tarkemmin millainen kokemukseni ja hoitoni oli.20170413_185615

Saran hoitola on pieni, mutta sitäkin kauniimmin sisustettu pieni tila, jossa asiakkaita on vain yksi kerrallaan mikä takaa sen, että asiakas on hoidon keskipisteenä ja Sara keskittyy täysillä juuri sinuun. Hoidon aikana vallitsee hiljaisuus ja ainoat äänet jotka kuulin, tulivat viereisestä rappukäytävästä ja ne olivatkin ainoa keino, jolla pystyin pitämään mielessäni oikean olinpaikkani – muuten olisin seilannut Nirvanassa 😀

Ennen hoidon varsinaista aloittamista Sara kyseli ihoni kunnosta ja mahdollisista ongelmista. Meikkien poiston ja ihoni tutkimisen jälkeen päädyimme ihoa kirkastavaan hoitoon, joka tukisi pintakuivan/normaalin ja ohuen ihoni vointia. Kerroin Saralle, että olen aikamoinen jännittäjä, jolloin hän ehdotti, että hoito tehtäisiin mahdollisimman rentouttavaksi. Lämmitetyllä hoitopöydällä minut peiteltiin kuin pieni lapsi, pimentävät verhot vedettiin suuren ikkunan eteen näkösuojaksi, valoja himmennettiin ja hoito saattoi alkaa. Hoidon edetessä huomasin miten kehoni alkoi rentoutua ja painautui yhä syvemmälle petiin ja antauduin huumaavien öljyjen tuoksulle ja kosketukselle.

Alkuun jännitin hiljaisuutta ja hiljaa soivaa taustamusiikkia, mutta oivalsin hoidon aikana, että hiljaisuus oli tärkeä osa koko hoitoa: keskityin täysillä Saran ammattimaisen pehmeisiin, mutta samalla reippaisiin otteisiin yhdistettyinä Yonkan fytoaromaattisiin tuoksuihin. Pari kertaa huomasin hoidon aikana mieleeni pompahtavan erilaisia ajatuksia, mutta työnsin ne lempeästi sivuun ja pyrin pitämään mieleni täysin tyhjänä. Hoidon aikana rentouduin yhä enemmän ja hauskinta oli se, että mieleeni alkoi pulpahdella arkisten juttujen lisäksi myös tunteita: kyllä, luit oikein! Yhdessä vaiheessa oloni oli kuin vastarakastunut ja maailmani oli vaaleanpunainen. Toisessa vaiheessa näin yhtäkkiä edessäni ratkaisun ”ongelmaan”, jota olen jo pitkään mielessäni pohtinut.

20170414_092310
Hoidon jälkeinen aamu kasvojen puhdistuksen jälkeen (Gel Nettoyant + Vital Defense): poskieni iho on todella ohut, mistä pinnalliset verisuonet kielivät – muta katsokaa tuota kuultoa!

 

Hoidon aikana Sara vuoroin hieroi, vuoroin ”hipsutteli” kasvojeni, dekolteeni ja olkapäideni ihoa. Hoito erosi aiemmista kasvohoidoistani täysin, sillä Sara tosiaan käsitteli minua KOKO hoidon aikana. Olen elämäni aikana käynyt aika monessa erilaisessa hoidossa ja usein asiakas jätetään ”hetkeksi yksin rentoutumaan” esim. naamion ajaksi, mutta tämä poikkesi siis edeltäjistään täysin siinä, että kasvojeni ollessa paksun viilentävän naamion peitossa, Sara hieroi niskaani.

Kuten otsikosta voi päätellä, olin enemmän kuin tyytyväinen kasvohoitooni (jota kyllä täytyy kutsua kokonaisvaltaiseksi hoidoksi, joka käsitteli ihmistä aina kasvojen ihosta sieluun asti) ja hoidon loputtua sain vain sanotuksi ”olen zen” ja hymyilin unenpöpperöisenä ja onnellisena. (ja takuuvarmasti hieman pöhnäisen näköisenä)

Petillä maatessani vielä hetken vettä hörppien, kerroin Saralle oudoista tuntemuksistani, eli niistä tunteista ja vastauksista mitä koin saaneeni hoidon aikana. Sara hymyili ja kertoi, että moni muukin on kertonut vastaavanlaista ja nähnyt jopa värejä! Uskon, että tälläiseen olotilaan pääsee vain ammattimaisen käsittelyn, huumaavantuoksuisten tuotteiden ja totaalisen rentoutumisen avulla. Hoidossa käytettiin Yonkan fytoaromaattisia hoitotuotteita, jotka sisältävät eteerisiä öljyjä, vitamiineja, hedelmähappoja, polyfenoleita, peptidejä ja hivenaineita. Sana fytoaromaattinen kertoo siitä, että tuotteet pohjautuvat kasvien osiin ja öljyihin. Tuoksu oli aika voimakas ja hoidon aikana Sara suihkutteli kasvoilleni ja dekolteelleni niitä, jolloin oli parasta pidättää hetki hengitystä. Hoito ei voimakkaan tuoksunsa ansiosta välttämättä sovi kovin tuoksuherkille ihmisille tai esim. astmaatikoille, mutta yllätyksekseni tuoksut eivät olleet mitenkään pistäviä tai epämiellyttäviä ja ne hälvenivät todella nopeasti! Sara kertoi, että tuoksut ovat terapeuttisia ja peräisin luonnosta (miksi niistä saattoikin tunnistaa m.m. rosmariinin.

 

20170414_091139.jpg
(pahoittelen rumaa taustaa, mutta terassimme on julkisivurempan takia pussitettuna eikä luonnonvaloon ollut pääsyä) Sama kuulto, mutta ulkona auringonsäteiden ollessa suodatettuja pressujen läpi 😀

 

Kotiinviemisiksi sain näytteet kasvovoiteesta Vital Defense sekä puhdistusgeelistä Gel Nettoyant, joita olen nyt käyttänyt lähes päivittäin (lähes, koska halua näiden kestävän mahdollisimman pitkään). Ostinpa myös kotiin kokeiltavaksi kasvojen kuorinnan Gommage 305, joka ei sisällä lainkaan perinteisten kuorinta-aineiden tapaan rakeita, vaan kuorii ihon hellävaraisesti happoihin perustuen.

Gel Nettoyant levitetään kuivalle iholle pyöritellen kunnes se ”imeytyy ihoon” muuttuen valkoisesta läpikuultavaksi, jonka jälkeen se pestään pois. Koostumus on öljyinen ja kevyt ja tuoksu huumaava. Iho on pesun jälkeen puhtaan tuntuinen, muttei putsareille tyypillisen ”natiseva”, mikä on tae sille että tämä ei kuivata tai ”ylipese” ja tällä uskaltaa sujuvasti poistaa myös silmämeikit!

Pesun jälkeen olen pyyhkäissyt kasvot misellivedellä, painellut silmänympärysvoiteen alaluomille ja  sen jälkeen imeyttänyt ihoon Biothermin heleyttävää kasvoöljyn (kuivan ihon pelastus!). Annan öljyn imeytyä hetken ennenkun otan (yllättävän) pienen määrän Vital Defense-kasvovoidetta iholle ja levitän sen koko kasvojen, että kaulan alueelle. Vital Defensessä on sama tuoksu kuin Gel Nettoyantissa, joka on siis samaan aikaan voimakas muttei pistävä ja haihtuu nopeasti. Alkuun pelkäsin millainen tuoksujen viidakko tulisin olemaan voiteineni, mutta pelkoni osoittautui turhaksi. Yleensä vältän tuoksuvien ihovoiteiden käyttöä, koska tykkään arjessakin laittaa mietoa hajuvettä, enkä halua muistuttaa tuoksujen sekamelskaa. En tiedä teistä, mutta itse ainakin nyrpistän nenääni jos joku ihminen tuoksuu todella voimakkaalle – oli tuoksuna sitten hiki tai hajuvesi. Ja jos voimakkaan tuoksu koostuu useasta eri hajusta.. Nounou ja käännös kantapäillä. Tätä riskiä ei siis Yonkan tuotteita käyttäen ole ja miedonkin tuoksuinen hajuvesi erottuu ihosta, koska Yonkan tuotteiden alkutuoksu hälvenee nopeasti.

Ihoa puhdistavaa, kirkastavaa ja kuorivaa Gommage 305-kuorinta-ainetta olen ehtinyt käyttää vain kerran, koska Sara neuvoi minua käyttämään sitä ensimmäisen kerran kasvohoidon jälkeen vasta viikon kuluttua. Voide levitetään kuivalle iholle, jonka jälkeen sen annetaan kuivahtaa ja aletaan sitten ”hipsutella” irti. Naamiota ei siis perinteisesti ”vedetä” maskimaisesti pois iholta vaan se ”rullataan” sormin irti kunnes sitä ei enää irtoa. Ainetta ei myöskään pestä vedellä pois, vaan kuorinta viimeistellään kasvovedellä. Kuorinta kannattaa tehdä illalla, jotta naamion voi kasvovedellä käsittelyn jälkeen antaa imeytyä kasvoille.

Rivien välistä voit jo varmasti lukea, että olin (ja olen edelleen) enemmän kuin tyytyväinen kasvohoitooni ja aion mennä Saran luo uudestaankin. Sara suositteli minulle uusintahoitoa 6-8 viikon kuluttua, eli toukokuun puolella projekti kasvojen ihon kirkastus jatkuu 🙂

Olin yllättynyt siitä miten väärin olin arvioinut ihoni kunnon – minähän luulin, että ihoni oli huomattavasti huonommassa kunnossa kuin se olikaan! – ja miten rentouttava ja kokonaisvaltainen niinkin spesifi hoito kuin kasvohoito voisi olla koko keholle, mielestä nyt puhumattakaan. Ihoni kaivatessa kosteutta olen minä yrittänyt sitä epätoivoisesti kuivattaa pienempiä ihohuokosia toivoen, mutta Saran ja Yonkan myötä tajuan, mitä se oikeasti kaipaa: kosteutta, kosteutta ja kosteutta. Suosittelen lämpimästi ammattilaisen puoleen kääntymistä jos ihossasi on vähänkään hoidettavaa tai jos olet vailla rentoutumista arjen hektisyyden keskelle.

Saran hoitola sijaitsee Helsingin Kruununhaassa osoitteessa Mariankatu 26 ja on auki sopimuksen mukaan ma-la. Ajanvaraukset tehdään joko sähköpostitse (sara@sarah.fi) tai jättämällä yhteydenottopyyntö tästä.

Pääsiäinen munankuoressa

Voi joko on sunnuntaiaamu? Olen ollut lomalla torstaista lähtien ja jo perjantaina olin aivan sekaisin päivistä. Eiköhän se ole merkki siitä, että loma on ansaittu ja hyvin vietetty nollaamisen merkeissä jos näin käy? Niin minunkin mielestäni 😉

Vaikka nollaamisesta puheen ollen mietin tänään aamulla miehen kellon piristessä, että näistä vapaapäivistä on lomailu kyllä ollut kaukana: siinä missä arkeni on hyvinkin rauhallista ja keskittyy pääasiassa kotinurkilla pyörimiseen, olen näiden parin päivän aikana pörrännyt Helsingistä Porvooseen MONTA kertaa enkä kehtaa edes miettiä autossa kulutettuja kilometrejä saati sitten summaa, joka löytyy pankkikortin saldosta miinus-viivan alta. Mutta kadunko jotain niistä jutuista joita olen tehnyt? En. Hetkeäkään!

Teen myöhemmin tarkemman esittelyn torstai-iltana (meinasin kirjoittaa perjantai, mutta kai se oli torstaina?) käymästäni kasvohoidosta ihanan Sara H:n luona, jonka siivittämänä oloni on ollut rauhallisempi ja peiliin on tullut kurkittua normaalia useammin: kasvojen iho ja sielu ovat kiittäneet!

Porvoossa olen käynyt ostoksilla sekä Taidetehtaalla että vanhassa kaupungissa, jossa eilen meinasin hurahtaa täysin ja jouduin ostosten välissä käydä siirtämässä autoa jotta sain lisää parkkiaikaa, jotta ehtisin hipelöidä kaikkia juttuja ja suorittaa rauhassa ostokseni loppuun :’D Naisten ongelma, uskoisin. Vanhan kaupungin pikkukauppojen tarjonta oli vain niin jotain taivaallista, että morjens ja mukaani nappasin huumaavan tuoksuisesta Skafferi-kaupasta älyttömän kauniit Hobstarin juomalasit sekä hempeänvärisestä Vanille Homesta pikkumatot keittiön lattialle, sekä Riviera Maisonin kauniin kerroskulhon karkkeja varten.

Perjantai-iltana kaverini kävi uuden poikaystävästä kanssa meillä istumassa iltaa ja eilen illastimme meillä toisen hyvän ystävän kanssa. Yllätin itseni täysin pääsiäismenyyn kanssa tarjoten meille uunissa paahdettua parsaa, lohkoperunoita ja – hämmästykää – lampaanpaistia – jotka kaikki onnistuivat TÄYDELLISESTI! Pian minun täytyy jo vaihtaa vaatteet ja lähteä uudestaan kohti Porvoota ja brunssipöytää (ja ihailemaan kaverin tyttövauvaa). Sanoisinko, että huh mitä menoa? Näiden välissä olen vielä koittanut pitää kotia siistinä, pessyt pyykkiä, ulkoillut, käynyt kaupassa tsiljoona kertaa.. Huh! Aamun aloitin siksi venyyttelemällä, jotta saisin hetkeksi rauhallisen fiiliksen ja n.s. omaa aikaa – joka päättyi lähes heti alettuaan kun Ronja rojahti makaamaan eteeni.

 

Nyt on pakko rientää! Kasvohoidosta tosiaan tarkempi selostus tulossa. Heippa!

Sinne meni viikko 14

Heipparallaa!

Apua, minneköhän aika kuluu mutta viime viikko tuntui menevän minulta täysin ohi ja silmiäkin sain hieroa kahteen otteeseen tänään aamulla kun tajusin, että on jo 10.4 – eli eletään lähes puoliväliä huhtikuuta! Lifestyle-oppaissa neuvotaan aina elämään joka hetkessä kuin se olisi viimeinen, eikä elämässä kannata empiä tai elää sitku-tyylillä ja ne kannustavat päinvastoin ottamaan härkää sarvista, elämään täysillä ja tekemään niitä asioita, joita oikeasti haluaa. Ajan kuluessa näin nopeasti alan pikkuhiljaa sisäistämään nuo kehoitukset ja niiden tarkoituksen: jos loppuelämä tulee sujumaan yhtä nopeasti kuin tämä alkuvuosi on, on parasta kääriä hihat ja ryhtyä tekemään asioita sen sijaan, että odottaa sopivaa hetkeä. Tällä vauhdilla pelkään, että hetket voivat lipua ohitseni.

Viime viikko meni tosiaan kuin pikakelauksella, mutta se johtunee siitä, että tekemistä ja ajateltavaa oli paljon – niin hyvässä kuin pahassakin.

Maanantaina olin vapaalla, mutten tottapuhuakseni muista lainkaan mitä tein – ellen käynyt kenties lenkillä? Kävin! Ja alkuillasta käytiin miehen ja Ronjan kansa metsässä. Keskiviikkona alkoi alamäki: kävin työhaastattelussa, joka sujui osaltani mielestäni hyvin ja olin 110% varma että paikka olisi minun. Valitettavasti onni ei ollut myötä ja jäin puille paljaille. Otin uutisen todella raskaasti ja se heijastui loppuviikkoon väsymyksenä ja alakuloisuutena: itkua tuli pitkästä aikaa tihrustettua Niilin verran, lenkkeily ei sujunut ollenkaan eikä untakaan meinannut saada kun asiat pyörivät mielessä. Keskiviikkona kävelin kuin horroksessa, torstaina yritin hölkätä mutta univaje ja sen aiheuttama niskajumi ja huimaus pakottivat minut parin kilsan päästä jo tyytymään kävelyyn ja perjantaina hölkkäsin ja kävelin vuoronperään, koska kroppa oli edelleen tukkoisen tuntuinen. Yritin olla itselleni armollinen liikunnan suhteen, mutta kyllä minua perjantaina alkoi jo ripoa kun keho edelleen oli kuin tukki, eikä hölkästä, jonka oli tarkoitus tyhjentää mieltäni. tullut YHTÄÄN mitään. Ulkoilma teki kuitenkin hyvää ja vuorottelin juoksun ja kävelyn välillä ja päätin, että viikonloppuna askel sitten kulkisi.

En nyt sen kummempaa tuo työasioita tänne blogiin, mutta suunnitelmani ovat nyt hieman auki ja kontrollifriikkinä se tuntuu todella pelottavalta, jopa ahdistavalta, mikä aiheutti edellämainittuja fiiliksiä. Viikonloppuna pari solmua tuntui aukeavan ja nyt voin maanantaina todeta – vaikkei konkreettisesti yksikään asia ole muuttunut – että mieli on levollisempi ja ajatuksiin on jo hivuttautunut ”asioilla on tapana järjestyä, kyllä mä pärjään”-lause. Ikävä fakta on se, että nykypäivänä vakinaista toimea on (etenkin nuorena) TODELLA vaikea saada koska työkokemusta on vanhempiin kollegoihin verrattuna huomattavasti vähemmän ja pätkäsoppareita tehdessä täytyy yrittää olla välittämättä siitä epävarmuudesta, joka sopparin lähestyessä loppua aina iskee. Asioilla on (kai) tapana järjestyä.

Lauantaina nousin T:n kellon soidessa jo varhain ja tein normaalit aamutoimet ja leivoin sunnuntaisia synttärikahveja varten sirtuunajuustokakun. Aamupäivästä lähdin hölkälle ja vihdoin keho tuntui siltä, että paria kilsaa pidemmästä juoksusta voisi tulla jotain ja annoin askeleen viedä. Valehtelisin jos väittäisin, että juoksu sujui kuin pilvillä, koska jalat olivat jostain kumman syystä tukkoisen tuntuiset, mutta sen sijaan, että olisin fokusoinut siihen miten pahalta liike tuntui, siirsin ajatukseni olkapäihin. ”Pidä olkapäät rentoina alhaalla”, sanoin itselleni metri toisensa jälkeen ja kuvittelin tilaani ”juoksuzeniksi”. Nimikkeestä en nyt ole varma, mutta luin KPK24/7-kanavalta Facebookista jonkun suomalaisen keksimästä juoksumeditaatiosta, jonkun sorttisesta runfullnessistä, jossa idea on siis rentoutusharjoitteiden tavoin keskittää ajatuksensa tiettyyn kehonosaan joka tuntuu jumittavalta ja keskittyä pitämään se rentona tai ajattelemaan kaikkia niitä hyviä, positiivisia tuntemuksia, joita juoksu herättää sen sijaan, että keskittyisi ajattelemaan puuskutusta, kolottavia polvia tai ulkonäköä. Jonkun korvaan voi kuulostaa hoopolta ja turhalta, mutta itselläni tuo toimi! Hölkkäsin reilun tunnin, käväisin suihkussa ja pakkasin itseni ja koiran autoon ja 25 minuutin kuluttua olimme jo vanhempieni mökillä saaressa.

Välillä pitää kyllä nipistää itseään käsivarresta – niin lottovoitolta tuo vanhempieni kesäpaikka etäisyydellään tuntuu! Vaikka välimatka kotoa on tosiaan vaivaiset 25 minuuttia, pääsee sitä kuin uuteen maailmaan kun astuu veneestä kalliolle ja tuijottaa horisonttiin. Mökiltä löytyy mukavuuksina sähkö (ja palju – hah!), mutta muuten eletään puucee-perunat pestään meressä-meiningillä. Mökillä syötiin hyvin, heitin talviturkin mereen (ääk! Naapuri oli mitannut lämpötilaksi +1,2, eli voitte kuvitella, että meressä tosiaan tuli vain käytyä – ei oltua), heiteltiin Ronjalle keppejä ja istuttiin isin kanssa paljussa lämmittelemässä. 5 tuntia tuli siellä yhteensä vietettyä ja alkuillasta kotiinpaluun jälkeen huomasin, miten timanttinen veto mökille lähtö oli: aivot nollaantuivat, jokunen solmu löyhentyi ja ajatus siitä, että meikäläinen pärjää jotenkin alkoi syntyä. Loppuilta meni kotia järjestellessä ja sohvalla röhnätessä.

Eilinen sunnuntai sujui leivonnan, ruoanlaiton ja siivouksen merkeissä meidän viettäessä T:n synttäreitä etuajassa. Olin koko päivän todella väsynyt eikä energiaa tuntunut riittävän mihinkään, mutta vääntäydyin hetki ennen vieraiden tuloa vielä kuntonyrkkeilytunnille (harmittaisi jättää välistä kun kurssista maksaa). Tunnilla tykitettiin täysillä ja ihme kyllä löysin itsestäni vielä paukkuja juosta, punnertaa ja lyödä 10-9-8..-tyylillä. Illalla vieraiden lähdettyä selasin hetken Paulo Coelhon Alkemisti-kirjaa ja nukahdin kuin lapsi toivottamatta miehelle hyvät yöt. Oho.

 

Työpäivä sujui leppoisasti, joten sen jälkeen jaksettiin kävellä koiran kanssa reipas 1h 20 minuutin lenkkikin! Nyt kun istahdin viimeistelemään tätä postausta huomaan toki, että raukeus alkaa jälleen vaivaamaan. Kai tuo viime viikkoinen rupeama pettymyksineen, treeneineen verottaa edelleen voimia, joten loppuillaksi ei nyt taideta keksiä kummempaa ohjelmaa.

 

Paluu arkeen

Voihan aivopieru mitä parin päivän lomailu voi pienelle ihmiselle teettää. Olin lomalla torstai-iltapäivästä aina eiliseen maanantaihin asti ja vaikkei ohjelmistooni kuulunut mitään kummempaa, olin näköjään onnistunut nollaamaan aivoni täysin – olisittepa nähneet millaista menoni on tänään tiistaina ollut 😀 Jälkeenpäin voin vain hymyillä itselleni.

Iltalenkillä koko toilailu hymyilytti, eikä auringonpaiste sitä hymyä ainakaan hyydyttänyt 😉 Ihana aurinko! Ja koira!

Aamulla heräsin jo aamuyöstä aamulehden kolahtamiseen, mikä on minulle enemmän kuin tyypillistä viikonlopun tai loman jälkeisenä ekana töihin paluu päivänä. Uneni on tosi herkkää ja ikään kuin odotan kellon soivan ja herään varuiksi vähintään pari tuntia sitä ennen ja nuokun sitten aina kellon pirinään asti. Niin tänäänkin. Eilen maanantaina kroppa (ja nuppi) selvästi tiesivät, että saan nukkua pitkään eikä töihin ole kiire – ja nukuinkin 7:36 asti! Tämä vain vahvistaa uskoani siitä, ettei kroppa välitä mikä viikonpäivä seuraavana aamuna on, vaan siitä tuleeko kello soimaan vai ei. Jos kello soi, se heräilee itsekseen jo hieman aiemmin ja jos saa vapaasti, on uni raskaampaa ja tulee nukuttua pidempään. En oikein tajua logiikkaa, mutta ehkä kroppa lepää vapaapäivää varten, jotta se jaksaisi tehdä kaikkia kivoja juttuja, joita ei arkena ehdi touhuta? (en suostu uskomaan siihen, että keho olisi rennompi kun se tietää, ettei kello ja arjen aherrus ja stressi koita seuraavana päivänä – se olisi liian ennalta-arvattua ;))

Aamulla olin aivan pöpperöinen kun hoipertelin kylppäriin tekemään aamutoimia ennenkun lähdin viemään Ronjaa ulos – eikä se koira mitenkään häävimpi ollut, vaan makoili matolla aina siihen asti, että nappasin remmin käteen ja osoitin, että oli aika lähteä ulos. Vaikkei miestä aikaisempi aamuherätys aina tunnu reilulta saati sitten kivalta, en enää osaa olla ilman aamulenkkiä: kun vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa ja tassuttelee hissukseen koiran kanssa 10-15 minuuttia virkistyy sitä kummasti paremmin kuin jos oleskelisi sisällä koko aamun – kokeiltu on! Aamupuuron valmistaminen onnistuisi varmasti vaikka silmät sidottuina, mikä on hyvä asia, koska vaikka aamulenkki piristikin huomasin lehteä lukiessani, etten tainnut olla täysin hereillä vieläkään: luin samoja lauseita moneen kertaan ymmärtämättä mitä siinä sanottiin. Aamulehti on tästä huolimatta tärkeä ja olennainen osa aamuani ja esim. hotelliaamupalalla, jossa miljöö ja ruoat ovat ihan toista kaliiperia kuin kotosalla, huomaan kaipaavani kahisevaa lehteä, joka kertoo minulle maailman menosta. Lehdestä voin valita mitä haluan tietää ja mitä en, verrattuna TV:hen, joka puhua pälpättää uutisia välittämättä siitä, kiinnostaako juuri kyseinen uutinen tai juttua minua tai ei. Muutenkin boikotoin TV:tä ja kännyköitä aamuisin, koska niitä tulee tuijotettua päivän mittaan ihan tarpeeksi ja ne tuntuvat jollain tasolla jopa hieman stressaavan minua.. Taidan olla henkeen ja vereen niitä tyyppejä, jotka puolustavat sanomalehtiä viimeiseen asti ja toivon ja pidän peukkuja, ettei niitä KOSKAAN lakkautettaisi täysin. Pahoin pelkään vain muuta, jos on guruihin uskominen. Nauttikaamme siis paperisista aamulehdistä niin pitkään kun voimme!

Olin jo illalla päättänyt, että lähtisin hyvissä ajoin töihin jotta ehtisin rauhassa selata loman aikana saapuneita sähköpostia ja orientoitua työntekoon. Vaan kuinkas siinä kävikään? Tulihan mulle hoppu. Meikkipussia kaivellessani tunsin itseni aivan hoopoksi, enkä tiennyt mitä tuotteita käyttäisin ja miten – minä, joka arkisin meikkaan AINA samalla tavalla! Tunsin itseni aivan aloittelijaksi siinä meikkejä pyöritellessäni ja ehostin kasvoni kevyesti ja tiesin, että jokin osa jäi puuttumaan, mutten voinut keksiä mikä (myöhemmin töissä tajusin, että jätin toisen meikkivoiteen kokonaan pois). Päätin napata roskikset matkaan parkkikselle mennessäni ja huomasin siinä samalla, että koiran ruoat oli laittamatta valmiiksi päivää varten (Ronja syö 2 annosta ja turvotamme aina kuivanappulat) ja kun vihdoin istahdin autoon nämä hoidettuani katsahdin kelloa ja totesin, että olin noh, en nyt myöhässä mutta normaalissa aikataulussani. Väänsin autonavainta ja samalla mieleeni juolahti: onko minulla lompakko mukana? Kaivelin äkkiä laukkua läpi ja manasin itseäni – eihän sitä löytynyt. Ei kun takaisin sisälle etsimään – kuin heinä neulasuovasta. Onnekseni aivoni olivat jo pari kertaa raitista ilmaa saaneena sen verta, että pystyin poissulkumetodia käyttäen löytämään lompakkoni sunnuntaisesta treenikassista ja pääsin vihdoin kurvaamaan kohti työpaikkaa.

Huikkasin huomenet kahvilamme tytöille ja pyysin tapani mukaan heitä valmistamaan minulle lounassalaatin – mutta ilman sitä parasta osuutta: juustoa. Kävin viime viikolla verinäytteissä, joissa todettiin kohonnut LDL-kolesteroliarvo. Tätä tuskin kukaan uskoisi minut näkiessäni tai ruokailutottumukseni tuntien, mutta meillä on suvussa todella kova sukurasite kohonneille kolesteroliarvoille ja tämän tiedostaen olen viime aikoina popsinut runsaasti niin täysrasvaisia juustoja, kananmunia kuin Oivariiniakin – ja tässä se lopputulos sitten näkyi. Surkuttelin tytöille, että nyt täytyy kiristää vyötä juustojen suhteen ja syödä niitä hieman harvemmin ja säästää nuo edellämainitut spesiaalihetkiin.

Töissä minulla on tietokoneen vieressä pumppupullollinen käsivoidetta ja käynnistettyäni koneen painoin pumpun pohjaan rasvatakseni käteni – sillä seurauksella, että pumppu ruiskautti rasvaa koko näytön täyteen! Siinä vaiheessa en voinut kuin nauraa ääneen itsekseni koko tilannetta – niin koomiselta tämä kaikki hullunkurisuus tuntui! 😀

Aamusta ja näistä toilailuista otin sitten opikseni, että turha sitä olisi stressata töihinpaluuta ja otin loppupäivän rennommin. Pidin vastaanottoa, vastailin meileihin ja puheluihin pitkin päivää ja lähdin kellon ylittäessä 16 vihdoin kotiin.

Alkuillasta kävimme Ronjan kanssa pitkällä kävelyllä ja saatiin nautiskella mitä ihanimmasta auringonpaisteesta (ja katupölystä..). Selkää ja jalkoja juili viikonloppuisen treenirupeaman (lauantaina reilu tunnin juoksu, sunnuntaina kuntonyrkkeily) jälkeen siihen malliin, että tiesin että olisi aika huoltaakin kehoa hieman ja foamrollasin ja venyyttelin lenkin päätteeksi.

Miksi ottaa pieni keppi kun voi ottaa ison? 😀

Päivä kääntyy jo iltaan ja tässä kohdassa voin vain hymyillä itselleni ja toilailuilleni: onneksi en ottanut turhaa stressiä ja painetta tähän arkeen paluusta 😀 Taidan ottaa opikseni tästä ja laittaa ensi kerraksi pidemmän lomailun jälkeistä arkea ajatellen itselleni muistilistan kaikesta, mitä (ja miten) minun aamuisin kuuluu tehdä 😉

Mites sinun tiistaisi? 🙂

Aamulenkilläkin voi suorittaa

Huomentapäivää!

Löytyykö sultakin tietty kellonaika, jolloin katsot usein kelloa? Multa löytyy ja niinkin ”mukava” kuin 06:23. Tapani mukaan katsoin tänä vapaana maanantaiaamuna kelloa juuri tuolloin 06:23 ja pudistin itsekseni päätä. ”Kerrankin kun saisin nukkua niin mitäs minä teen?” mietin itsekseni ja käänsin kylkeä – sillä seurauksella, että katsoin kelloa seuraavan kerran uskokaa tai älkää vasta 07:33 😀 Kyllä oli naurussa pitelemistä! Iski melkein hätä kun olin nukkunut niin pitkään, koska olen luonteeltani sellainen, että saan itsestäni eniten irti jos alan porskuttaa heti aamusta. Tai no en nyt ihan aamusta, mutta aamupäivästä. Iltaa kohti väsyn, enkä pysty mihinkään hurjiin aivoja tai lihaksia vaativiin suorituksiin klo 18 jälkeen (juoksua ei lasketa koska se ei vaadi noista kumpaakaan). Äkkiä pomppasin sängystä ylös ja tein aamutoimet ja nappasin Ronjan mukaani ja lähdettiin ulos.

Vielä puoli vuotta sitten käveltiin koiran kanssa joka viikonloppuaamu pidempi lenkki mutta jätettiin se sitten pois kun huomasin stressaavani sitä lenkkiä ja tehtiin se, vaikkei lauantaiaamuna olisi riittänyt paukkuja ollenkaan ja olisin mieluitentehnyt sen lyhyemmän arkilenkin. Palattiin sitten kotiin masut ja naamat muristen ja säälin miestä kun hän joutui murinani kohteeksi vaikka oli täysin syytön. Useimmiten murisin yhä kovempaa jos mies makasi vielä sängyssä kun me palattiin kotiin ja ihan periaatteesta, että mies ”kehtaa” maata sängyssä kun me olemme jo urheina käyneet pitkällä lenkillä vaikkemme olisi jaksaneet. Hohhoh näin jälkikäteen ajateltuna, mutta tämä kertoo hieman siitä millainen nainen minä olen: suoritan ja paahdan. Onneksi olen oppinut tunnistamaan itsestäni näitä piirteitä ja osaan ja kehtaan höllätä ja hyväksyn itseltäni myös 8-suorituksen 10 sijaan. Ollaan siis Ronjan kanssa nykyään tyydytty lyhyempään aamulenkkiin oli arki tai vapaa ja palattu kotiin paremmalla mielellä oli mies sängyssä tai ei ja lopputulos on ollut kaikkien kannalta parempi. Vaan tänään teki mieli kävellä pidempään koska masuni tuntui edelleen toooosi täytenäiseltä eilisen pullatankkauksen jälkeen 😀 On tiettyjä asioita joita en yksinkertaisesti VOI vastustaa ja yksi niistä on pullapohjainen rahkapiirakka. Vietettiin eilen isosiskoni synttäreitä vanhempieni luona (koska tilanpuute kaikkialla muualla tällä meidän isolla porukalla :D) ja äitini oli leiponut rahkapiirakkaa. Kävipä niin, että nappasin kahvipöydässä kaksi palaa ja vielä yhden ennen nukkumaanmenoa kotona doggybagista, johon olin pakannut itselleni pari palaa. Pehmeä pullapohja, sopivan makean ja happaman sekoitus  valkoisessa täytteessä sekä pari rusinaa pisteinä iin päälle – aah! Rakastan (äitin ja mummin tekemään) rahkapiirakkaa! Mussutin siis eilen oikein hyvillä mielin palat parempiin suihin, mutta totesin jo nukkumaan mennessä, että taisin syödä pari palaa liikaa koska mahaa turvotti kuin ilmapalloa vappuna. Mutta hyvää oli! Ja riittipähän ainakin paukkuja lenkkeillä heti aamusta vähän pidempi reitti kuin tuo meidän normaalin arkireitin verran! 😀 Kävellessä mietin jo, mitä ihmettä jaksaisin aamupalaksi syödä, koska nälkä ei tosiaan vielä 10h tauon jälkeen vaivannut ollenkaan. Ihmeesti puuroannos marjoilla silti katosi suuhun aamulehteä selaillessa.

Ei vitsi miten rentouttava ja erilainen aamu tämä maanantaiaamu tähän mennessä on ollut: minulla on arkivapaa (en edes muista koska olisin viimeksi ollut vapaa maanantaina!), nukuin pitkään, käveltiin pidempi lenkki.. Nyt pitäisi vielä keksiä jotain tekemistä täksi päiväksi. Olen ollut vapaalla perjantaista lähtien ja vapaapäiviin tottumattomana alkaa mielikuvitus pian loppua – mitä ihmettä sitä tekisi? Torstai-iltana kävin kalevalaisessa jäsenkorjauksessa, perjantai-iltana ulkona syömässä, lauantaina pitkällä lenkillä ja maaseutumatkailtiin miehen ja koiran kanssa ja eilen siivosin, kävin kuntonyrkkeilyssä ja vietettiin siskon synttäreitä. Toki sitä voisi lähteä kaupoille pyörimään, mutta kalliiksihan se tulee, eikä minulla nyt mitään suurempia tarpeita tällä hetkellä ole. (suluissahan voi aina todeta, että ylihuomenna alkaa Hullarit ja sieltä taidan  yrittää verkkokaupan kautta napata itselleni pari juttua – vaikkei nyt varsinainen TARVE tavaroille olekaan ;)) Ootteko muuten huomanneet saman kuin minä näiden parin vapaapäivän aikana, siis että vapaapäivinä TÄYTYY tehdä jotain ekstraa. Jos kerrot työkavereille, että vietät pari päivää lomaillen on takuuvarmasti eka kysymys ”oi ihanaa, mitä aiot tehdä?”. Tuttua? Jep. Ja painostavaa omalla tavallaan. Asumme kerrostaloasunnossa, eli keväisiä pihahommia kuten puutöitä tai haravointia ei voi eikä tarvitse tehdä. Suuremmalle siivoukselle ei ole tarvetta, kuten ei myöskään shoppailulle ole tarvetta. Mies istuu toki kotosalla hänkin, mutta kirurgiaa opiskellen ja koira nukkuu sikeästi pedissään. Joku voisi todeta, että ”tarvitseeko sun kokoajan TEHDÄ jotain – etkö voisi vain olla?”, johon minun on pakko vastata kuten eilen kun juteltiin samaisesta aiheesta anoppilassa, jossa kävin kääntymässä illalla: niin sanottu aivojen nollaus ja tekemättömyys merkitsee eri ihmisille eri asioita: itse relaan ja nollaan aivoni lukemalla kirjaa, selaamalla somea tai lähtemällä ulos luontoon. Huomaatko? En siis relaa täysin jollen tee jotakin. Itse asiassa tuo somenkin selaaminen on enemmän ajan tappamista ja tekemisen puutetta kuin varsinaista relaamista, mutta pitihän se nyt tuohon liittää 😀 Nyt tekisi mieli pyyhkiä se pois, mutta sovitaanko että se nyt jää mutta eniten relaan ulkoilemalla hissukseen. Toisille relaaminen ja oleminen tapahtuu nimenomaan olemalla paikoillaan, kattoon tai telkkariin tuijottamalla ja sellaisten ihmisten silmissä meikäläisen touhuilu vaikuttanee ylienergiseltä ja suorittamiselta. Mielestäni kenenkään tapaa relata ei pidä vertailla sen kummemmin omaansa tai ottaa toisen relaamisesta painetta – pääasia, että tietää miten omat aivot saa parhaiten nollattua ja tekee sitä riittävän usein ja paljon.

Aijee, mitä sillisalaattia tämä postaus pitää sisällään 😀 Haha, mutta pakko todeta mitä äsken tajusin hampaita harjatessani: tälläistä blogia olen jo pitkään halunnut pitää ja kun entinen meni pikkuhiljaa yhä a) synkempään suuntaan ja b) suuntaan, jossa suoritin tekstin tuottamista, vei se jotenkin halun ja imun kirjoittamisesta. Nyt huomaan puskevani ja tuottavani tekstiä kuin papupata ja tunnen itseni todella itsekseni tätä tehdessä: hieman hömppä, aiheesta toiseen poukkoillen, vähän syvällisempää mutta toisaalta ihan arkisia juttuja puiden. Tälläisiä blogeja olen viime aikoina seurannut ja ihaillut itse eniten ja nyt pistin sitten sellaisen itse pystyyn. Oma elämäni ei ole arkea kummempaa, mutta kuten viime postauksessa totesin, pitääkö sen elämän sen kummempaa ollakaan? Pienet kultahiput toki ovat tärkeitä, mutta jos koko elämänsä koittaa täyttää blingillä, suorittamisella ja jonkin esittämisellä, menee siitä maku eikä sellaista jaksa jatkaa pitkään.

Olisi kiva kuulla, miten arki sulla ja sen ”suorittaminen” sujuu? Entä hei millaisia blogijuttuja luet mieluiten? Pohtivia, arkisia, esitteleviä? You name it!

Ensimmäistä kertaa

Saako 27-vuotiaana päättää, että haluaisi ja aikoo aloittaa täysin alusta? Päättää pyyhkiä menneisyytensä kokonaan ja aloittaa tarinansa puhtaaksi pyyhityltä pöydältä? No eihän se käytännössä ihan mahdollista tietty ole, mutta leikitään, että se siinä määrin on, että aion aloittaa blogi-tarinani puhtaalta pöydältä. Jep, näin äsken päätin ja näin myös teen – 27-vuotiaana.

Lähes 30 vuoden kokemuksella (ääk! ikäkriisikö pian vaivaa? Noei, mulla on ollut kriisejä jo tähän mennessä sen verta, etten usko että yksi 30-vuotispäivä tuntuu enää missään :D) tiedän, ettei menneisyyttään tai tekojaan voi deletoida vaikka kuinka haluaisi, enkä toisaalta ole varma haluaisinko kumittaa koko historiani isolla pyyhekumilla mutta toki haluaisin jälkiviisaana todeta, että monen asian olisi voinut jättää tekemättä. Mutta kun elämää ei voi hallita noin, niin aion sen sijaan aloittaa hieman siistitymmältä pohjalta kuin rypeä vanhoissa murusissa polviani myöten.

Tämä on siis vanhan elämän uusi alku.

Leikitäänkö, ettemme tunne toisiamme vielä, niin voi kertoa lyhyesti itsestäni ja taustastani? Hihii, kiva! Olen siinä määrin itserakas, että rakastan puhua itsestäni ja tälläiset ”meet and greet”-postaukset ovat täydellisiä syitä höpötellä ja kertoa muhevia paljastuksia itsestäni 😉 Samoista syistä tykkään myös ihan hulluna kysymyspostauksista, koska niissä saa selville mitä parhaimpia juttuja kirjoittajasta, joita tämä ei itse olisi tajunnut esitellä tai kertoa itsestään. Okei eihän sillä oikeasti ole väliä mikä toisen suosikkiruoka tai -kynsilakka on tai millainen toisen unelmakoti olisi (äh olenpa tylsä – useimmiten kysymyspostauksissa lukijat kysyvät paljon kiinnostavampia kysymyksiä!), mutta ne tekevät kirjoittajan helpommaksi samaistua ja lähestyä ja ikään kuin inhimillisemmäksi. Itse en nykyään enää jaksa seurata pintaliito ja -hipaisu blogeja, joissa esitellään pintaa ja blingiä, muttei kerrota arkisista jutuista ja sellaisista asioista, joihin voin itse samaistua: ajankäytön haasteista, koirankarvoista eväslaatikossa tai elämän välillä isoihin, välillä pieniin murheisiin liittyvistä asioista.

Olisi kiva tutustua, eikö? Esittelen tässä lyhkäisyydessään itseni ja toivon, että viihdyt kanssani hetken.

Olen Jossu, 27-vuotias sairaan- ja terveydenhoitaja (hah, tämä tuplanimikkeeni jaksaa naurattaa minua absurdiudessaan joka kerta kun itseni näin esittelen) pk-seudulta. Olen suomenruotsalainen ja puhun sekä suomea, että ruotsia äidinkielinäni ja opiskelinhan lukion loppuun asti saksaakin, mutta koska sitä kieltä ei ole tullut käytettyä, ovat ne kieliopit valitettavasti menneet hukkaan mutta englantia osaan edes jokseenkin edelleen ja käytän sitä jonkin verran työssäni. Omaan perheeseeni (äitin, isin ja siskojen, jotka siis kaikki asuvat omissa kodeissaan perheineen) kuuluu avomieheni T sekä 3-vuotias labradorinnoutajani Ronja, joiden kanssa asumme T:n omistamassa kerrostaloasunnossa. Olemme jo reilun vuoden (ainakin!) haaveilleet muutosta omakotitaloon ja toivon mukaan sellaiseen muutto tosiaan vuoden parin sisään tulee olemaan ajankohtainenkin. Faktahan on se, ettei sellaisen ostaminen saati sitten ylläpitäminen ole helppoa eikä halpaa, mutta olemme päässeet siihen vaiheeseen elämää, että se tuntuisi molemmilta jo jopa tarpeelliselta. Helppoahan tämä kerrostaloasunnossa asuminen on, mutta on siinä puolensakin ja meistä tuntuu, että ne puolet on pikkuhiljaa nähty. Yhdellä talofirmalla käytiin jo katselemassa ja suunnittelemassa yhtä ihanaa taloakin ja käytiinhän me pankissa lainastakin neuvottelemassa, mutta sitten pari faktaa kuten T:n äsken aloittamat opinnot ja realiteetit + pari bonuskorttia iskettiin pöytään ja päätettiin hetkeksi painaa jarrua. Ei kovin kivaa minun kaltaiselleni tättähäärälle, joka oli jo suurin piirtein mielessään sisustanut uuden ihanan kodin, mutta järjellä ajateltuna fiksuin veto. Eli tästä ollaan muuttamassa, mutta ollaan nyt vielä hetki ja pohditaan mitä tehdään. Työskentelen tällä hetkellä terveydenhoitajana ja kohderyhmänäni ovat aikuiset. Joo, ei töistä sen enempää. Tai no onhan se työ iso osa elämää ja vie  kolmanneksen hereilläoloajasta ja pidän työstäni ja tietäisitte vaan miten iso osa meidän kotona käymistä keskusteluista koskettaa aihetta terveys tai sairaus niin luulisitte, ettei me muusta puhutakaan 😀 Haha, ei sentään, mutta tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että hoitajapariskunnan luona puidaan potilastapauksia, katsellaan 112: ja Greyn anatomiaa ja hehkutetaan välillä toisillemme ”hei kato! Tähän suoneen olisi helppo kanyloida!”?

Olen kirjoittanut blogia enemmän ja vähemmän aktiivisesti lukioikäisestä. Mitä yksinäisemmäksi elämässä olen itseni tuntenut, sitä enemmän olen konetta naputellut. Kirjoittaminen on ollut ja on minun tapani purkaa ajatuksiani, mutta olen viime aikoina tajunnut, ettei se kroppansa rääkkäämisen ohessa ole ainoa tapa – asioista voi myös puhua ja mieltä voi rauhoittaa myös liikkumalla hieman hitaammin. Edellä mainitusta ehkä jo sait hajua siitä, että olen kärsinyt itseni kuluttamisesta liikkumalla liikaa ja syömällä liian vähän, olemalla väärien ihmisten kanssa huonoissa ihmissuhteissa ja koittanut sitten hoitaa pahaa mieltä kuluttamalla itseäni yhä enemmän? Näin asia valitettavasti on, mutta koska taustoilleen ei mahda mitään on nyt pakko yrittää porskuttaa päivä kerrallaan eteenpäin ja olla katsomatta taaksepäin. Edellisessä blogissa kerroin yksityiskohtaisestikin ihmissuhteista, omista mustista ajatuksistani ja pahasta olosta, josta kärsin, mutta olen nyt reilun parin kuukauden asian sulattelun jälkeen päätynyt lopputulokseen, että on parasta kun puran niitä pienimpiä yksityiskohtia täällä ”oikeassa maailmassa oikeiden ihmisten” kanssa ja säästän tänne nettiin nämä hieman silotellummat ja kivemmat jutut. Ei ei, älä vielä lähde! En aio enkä halua alkaa pitämään pintahipaisu-blogia, jossa kaikki on positiivista ja ihanaa ja kukantuoksuista, mutta haluan pitää blogia, jossa olen juuri se aito oma, hölönpölö itseni – en se ajoittain itkuinenkin nuori nainen olen ja haluan, että blogi on se paikka, jossa voin muistuttaa itseäni siitä kuka oikeasti olen. Sopiiko? Varmasti tännekin tulee joskus kirjoitettua ja purettua pahaa oloa, mutta koska olen sisimmissäni positiivinen ihminen, jonka ajoittain olen elämässäni kadottanut, haluan näyttää sekä sinulle, että itselleni, että täällä se sama hömppä minä edelleen olen. Elämä kohtelee toisia hieman kovempaa kuin toisia ja se tuntuu etenkin meistä ketä se hakkaa pöllillä päähän todella epäoikeudenmukaiselta, mutta olen kaiken pahankin keskellä muistuttaa itseäni siitä, että kaikella varmasti on merkityksensä ja että kaikki johtaa johonkin. Mihin, sitä en vielä tiedä. Aika kai näyttää.

Joo. Elän siis tällä hetkellä ajassa, jossa opettelen (edelleen) syömään riittävästi, välttelen aiemmin kiellettyjen ruokien välttelemistä ja opettelen kuuntelemaan kehoa ja sen tarpeita ja viestejä. Rakastan liikkumista ja siitä tulen hyvälle tuulelle ja vastapainoksi muutun tosi kärttyisäksi ja ruttuiseksi, jollen saa liikkua. Sydäntäni lähinnä on nimenomaan ulkoilu, enkä voi kuvitella päivääkään, jona en kävisi ulkona. Tiedätkö ne kuvat Instagramissa, jossa tyypit hehkuttaa lojuvansa sisällä koko päivän pyjama päällä TV:n ääressä jätskiä syöden? Voi montakohan kertaa olen kadehtinut noita tyyppejä ja kuvia ja kelannut, että vähänkö olisi ihanaa maata koko päivä sohvalla Netflixin ääressä jädepurkki kädessä? Vähintään yhtä monta kertaa olen havahtunut jo puolilta päivin sohvalta vaatteet pukeneena siihen, että nyt olisi kyllä aika tehdä jotain fiksua ja lähtenyt ulos. Ja lähtenytkin. Ulkoilu tuo mulle aidosti tosi hyvän ja rennon fiiliksen ja olen paljon parempi tytär, avovaimo, emäntä ja nainen jos liikun edes hieman ja rentoudun paljon enemmän ja paremmin ja VOIN paljon paremmin, jos liikun verrattuna siihen, että viettäisin koko päivän sohvalla Benin ja Jerrysin kanssa. Myönnettävähän se on, että olen väärinkäyttänyt tuota ”liikunta ja endorfiinit tuo mulle niiiiiiin hyvän olon” ja liikkunut kovempaa kuin mitä kroppa olisi oikeasti jaksanut, mutta olen ylpeä siitä, että olen nyt päässyt tähän tilaan, jossa voin myöntää että VOIN paremmin jos liikun – ja osaan liikkua ja tyytyä myös kevyempään. Toki minulla monen väärin tehdyn vuoden jälkeen edelleen menee homma joskus pyllylleen, mutta parannus entiseen on huima. Toki pidempi lenkki tuo paremman fiiliksen, mutten enää pakota itseäni juoksemaan jos olen nukkunut huonosti, paikkoja särkee tai jomottaa tai keho tuntuu väsyneeltä. Silloin valitsen juoksun sijaan kävelyn ja kävelen tunnin. Harvemmin tulee käveltyä sitä lyhyemmin, mutta joskus kyllä. Enkä koe huonoa omatuntoa siitäkään vaan päinvastoin osaan todeta, että tänään väsyttää ja olen tyytyväinen siihen pieneenkin mitä olen tehnyt. Liikun joka ikinen päivä ja se tuntuu yhtä luonnolliselta tarpeelta kuin hampaiden harjaus, mutta hampaat irvessä liikkuminen on saanut jäädä vähemmälle. Ylpeä, kiitollinen siitä.

Ehkä jätän jutustelun tällä kertaa tähän, lähden harjaamaan hampaita ja nappaan koiran kainaloon ja lähdetään pienelle kävelylle. Iltapäiväksi mennään vanhempieni luo syömään ja myöhemmin menen kuntonyrkkeilemään. Nyrkkeily on minulle täysin uusi aluevaltaus ja kurssikertoja on takana vasta yksi, mutta halusin kokeilla miltä uusi laji tuntuisi ja ainakin viime kerran jälkeen olin tyytyväinen! Yläkroppa sai vähän tehdä töitä ja lihaskuntoa tuli tehtyä kuin huomaamatta (saatte vielä nähdä miten patalaiska jumppari olenkaan..) ja oli kivaa liikkua pitkästä aikaa toisten kanssa 🙂 En tiedä onko tämä laji, jota tulen jatkossa harrastamaan, mutta käynpä nyt ainakin tämän 10 kerran kurssin loppuun.

Toivottavasti viihdyit kanssani täällä ja palaat vielä 🙂 Aiempaan verraten en aio ottaa bloggaamisesta nyt stressiä tiedostaen jo sen, että vietän työpäivän aikana liki 8 tuntia koneen ääressä – ei meinaa hirveästi sen jälkeen kiinnosta istua jälleen koneen ääreen naputtamaan 😀 Mutta blogia tulen aika ajoin päivittämään ja nimenomaan arkisten juttujen merkeissä. Minun elämäni on tällä hetkellä arkista ja opettelen nyt lisäämään siihen pieniä timantteja, joita sitten opettelen havainnoimaan. Ei sen elämän tarvitse yhtä juhlaa olla, mutta arki ei saa olla tasapaksua ja tylsää – se kun muodostaa suurimman osan elämästämme!