Vanhempien erilaiset luonteet – uhka vai mahdollisuus?

Juttelin eilen Instastoriesin puolelle siitä miten olen huomannut olleeni viime aikoina jälleen entistä stressaantuneempi ja jotenkin äkkipikaisempi. Ärsyynnyn vuoroin koiralle siitä että hän nuuskisi ja kieriskelisi maassa parin metrin välein, miehelle siitä että tämä selaa kännykkää ja välillä toki myös pojalle hermostun kun tämä murisee tai alkaa vaatia huomiota heti jos häviän näköpiiristään. Yritin pohtia syytä tälle hermostuneisuudelleni, mutten ole varma keksinkö sitä; syitä kun taitaa olla yhden sijasta monta.

Ensinnäkin olen perusluonteeltani tulinen ja tappurainen ja muistan miten jo eskarin loputtua muistoksi saamassani kortissa mainitaan luonteeni tyyliin ”yhdessä hetkessä silmissäsi säkenöi”. Horoskoopiltani olen hyvin tyypillinen skorpioni ja sekä ilostun, että vihastun todella nopsaan. Hyvää tässä on se, että vaikka suuttuisin, en todellakaan ole pitkävihainen vaan päinvastoin lepyn nopeasti. Uskon että etenkin moni muu nainen voi samaistua siihen, että kun tälläiseen nollasta sataan-luonteeseen yhdistetään huono väsymyksen ja nälän sietokyky, on tietty soppa näin vauva-arjessa aika taattu.

Noista jälkimmäisistä puheen ollen olen todennut, että luonteelleni joka ei myöskään pidä suunnittelemattomuudesta on parempi, että preppaan ja valmistelen ja pyrin tietyllä tavalla olemaan kokoajan askeleen edellä: seuraava ateria on jo valmiina sekä pojalle että itselleni ja puhdas pyyhe odottaa jo seuraavaa pyllyn pesua. Syön myös pojan kanssa lähestulkoon AINA samaan aikaan aamupalan ja lounaan, koska en voi ennalta tietää tai laskea sen varaan, että poika tyytyisi katselemaan minun ruokailuani tai hauskuuttamaan itseään minun ateriani ajan – enkä halua asettaa itseäni siihen tilanteeseen, etten itse ”saa” syödä. Poikaparka kun joutuisi mutsiaan nälkäkiukkuisena kestämään..

IMG_3999

Haluan ulkoilla päivittäin, mikä on osasyy siihen että ulkoilen pojan kanssa oikeastaan poikkeuksetta tämän aamupäiväpäikkyjen ajan, koska ne aikalailla AINA ovat ne pidemmät ja paremmat päikkärit. Iltapäivällä poika nukkuu nykyään vain 45-60 minuuttia ja koska haluan varmistaa, että tarpeen ja jaksamisen mukaan voin ulkoilla myös reilun tunnin, kävelen hänen kanssaan jo aamusta. Tätä(kin) pohdin tänään aamulla ja mietin, että pitäisi joskus repäistä ja kokeilla maata ja touhuta sisällä sen aikaa kun poika nukkuu aamupäiväpäikkyjään ulkona ja ulkoilla vasta iltapäivällä. Nythän tilanne välillä (lue: aika usein) on se, että olen aivan uupunut yön jälkeen mutta lähden haukkaamaan happea vaikka järjellä ajatellen voisi olla fiksumpaa levätä. Tuo ulkoilu on toisaalta tosi kaksipiippuinen juttu, koska saan toisaalta ulkoilmasta tosi paljon virtaa, mutta minun pitäisi for real oppia kävelemään vaikka vain puolisen tuntia hissun kissun ja palata kotiin – ja toivoa, että poika jatkaisi uniaan vielä vaunujen pysähdyttyä jotta itsekin saisin levätä sen hetken. Nythän meillä on se tilanne, että poika usein osaa hienosti nukahtaa vaunuihin (pienellä heijauksella välillä) mutta herää viimeistään 10 minuutin kuluttua siitä kun vaunut ovat pysähtyneet. Näin ollen olen siis nähnyt parhaaksi kävellä sen tunnin verran, jotta poika nukkuisi EDES sen verran.

Unettomuudesta ja nukkumattomuudesta en koskaan ole perustanut – vaikka toki nuorempana muistan kun tuli rilluteltua harva se ilta ja viikonloppu ja silti kävin esim. opintojeni aikana lähes joka viikonloppu töissä! Silloin sitä jaksoi valvoa pidempään ja jaksoi silti olla suht skarppi parin tunnin unillakin siinä missä nyt vanhempana olen aivan zombie jollen saa nukkua kroppani vaatimia vähintään 7-8 tunnin unia. Sanomattakin on selvää, ettei noihin unimääriin vauvan kanssa päästä, enkä minä ole sitten Benjaminin syntymän 9.7.2018 nukkunut yhtäkään kokonaista yötä. Väsyneenä olen paitsi zombie myös helposti ärsyyntyvä, kiukkuinen ja aivotoimintani on yhtä puurosörsseliä. Väsyneenä itku on herkässä ja maailma voi tuntua ajoittain aikamoiselta seinältä – etenkin jos joku muu (tässä elämäntilanteessa vauva) on kiukkuinen hänkin. Onneksi yksikin hieman parempi yö tekee jo hyvää ja tuntuu niin jaksamisessa kuin mielessäkin, mutta uskon että tällä loputtomalla väsymyksellä on osa-arpansa tässä stressaamisessanikin.

Mutta tosiaan tuohon otsikkoon viitaten niin pohdin niin pääni sisällä kuin Instastorieissakin minun ja mieheni luonteenpiirteitä ja niiden eroavaisuuksia – ja nimenomaan niiden vaikutuksia perhe-elämään ja vauvan kanssa oloon ja eloon arjessa. Siinä missä minä suorittajapiirteineni haluan olla askeleen edellä etenkin pojan kanssa kaksin ollessani, on mies easy going-luonteellaan minua selvästi rennompi, eikä lehmänhermoineen mieti tulevaa oikeastaan lain vaan ottaa tilanteen kuin se tulee. Uskon, että mieheni luonne yhdistettynä ammattiinsa (ensihoitaja), jossa stressiä ja tilanteiden ennalta-arvaamattomuutta täytyy pystyä sietämään on ennemmin rikkaus kuin haitta vauvan kanssa ollessa, koska siinä missä hälytyksiä ei voi ennakoida, ei vauvankaan kanssa voi koskaan tietää mitä seuraavaksi tulee. Leikin usein ajatuksella että olisi kiva nähdä millaiselta vuorokausi, jonka mies lehmänhermoineen suunnittelemattomuuksineen näyttäisi omaani verrattuna, jos hän viettäisi sen lapsen ja koiran kanssa kolmisteen (kuten minä joka 4. vuorokausi teen). Ruokia ei saisi olla ennakkoon valmisteltuina kaapissa (kuten ei meilläkään aina ole), eikä ulkopuolisilta saisi pyytää apua (kuten emme mekään juuri koskaan tee). Ulkoilukelien tulisi olla samat kuin nyt kaikkein haastavimmillaan (kynnetyn perunapellon tapainen röpelö jää tai sula sohjo) ja vaunujen samat (rikkinäisine runkoineen, jolloin etupyörät tämän tästä heittävät poikittain stopaten matkanteon kuin seinään). Bonarina vielä pyykkejä tai tiskejä EI saisi jättää lojumaan (kuten hän yleensä tekee, mutta minä en). Olisi enemmän kuin kiinnostavaa istua kärpäsenä katossa katsellen miten hän luonteineen pärjäisi – vaikkakin pahoin pelkään, että hän saattaisi jopa suoriutua minua paremmin! Voi hyvinkin olla, että päivät askareineen sujuisivat paremmin kun ei ottaisi niistä turhia paineita, mutta toisaalta haluan uskoa, että nimenomaan ennakoinnilla ehkäistään edes parit hermostuneisuudet ja itkut. Toivon näin, koska muuten stressaamiseni on TÄYSIN turhaa 😀

Meidän kovin eriävät luonteenpiirteemme herättävät närää etenkin tämän väsymyksen ja lumisohjon keskellä ja siinä missä erilaisuudet usein täydentävät toisiaan, jouduin miehelleni toteamaan että minun stressitaakkaani helpottaisi selvästi jos hän osaisi ennakoida minun tapaani – ja kanssani! – edes HIEMAN. Saanen syyttää itse itseäni, koska olen esim. koko suhteemme ajan aina ollut ruokavastaava enkä koskaan ole laskenut sen varaan että mies huolehtisi ruokaa kaappiin, saati suunnittelisi tai preppaisi niitä. Myöskään siivoamisista tai muutenkin kodin siisteydestä en ole tehnyt yhteistä juttua, vaan lähinnä muristen siivonnut itsekseni (hän kyllä tarttuu myös imuriin kun pyytää!) ja ollut turhautunut siitä, että meillä tuntuu olevan niin kovin erilaiset standardit mitä kodin siisteyteen tulee: minä korjaan jälkeni heti, mies sitten kun ehtii – eli illalla. Tai seuraavana päivänä. Tässä vauva-arjessa on toisaalta hyvä, että toinen meistä on lehmänhermoinen (etenkin uniaikaan!), mutta en usko että arkemme olisi kovin sujuvaa jos kumpikin olisimme sellaisia suunnittelemattomia; ainakin nälkäkiukkuja nähtäisiin nykyistä huomattavasti useammin! Ehkä me erilaisuuksinemme täydennämme toisiamme sekä partnereina, että vanhempina, mutta näin vauva-arjessa väsyneenä huomaan toivovani meidän olevan edes HIEMAN enemmän samanhenkisiä – koska koen vastaavani tällä hetkellä koko perheen pärjäämisestä ja jaksamisesta oli mies paikalla tai ei. HUH.

IMG_3963

TIEDÄN, että minun täytyisi oppia laskemaan rimaa ja vaatimustasoa (jonka asetan täysin itse). Mutta kun se on niin vaikeaa: en halua päästää irti tietystä tasosta, josta kuitenkin saan niin paljon mielihyvääkin: tietty siisteystaso, tietty määrä ja laatu ruokaa ja tietty määrä omaa aikaa yksinään, jonka takia ”pysyn järjissäni” ja olen se mukava äiti, joka haluan olla.

Olisi enemmän kuin kivaa kuulla millaisia luonteenpiirteitä sieltä puolen ruutua vanhemmilta löytyy ja miten ne ovat vaikuttaneet vauva- ja perhe-elämäänne? 🙂

 

 

 

Mainokset

Kuulumisia viikolta 7: nuhaflunssaa, itkua ja epätoivoa sekä pannareita

Moikkamoi! On sunnuntai-ilta kun istun tätä viikkokatsausta kirjoittamaan ja muistelemaan mennyttä viikkoa. Pohdin tämän postauksen sisältöä tänään aurinkoisessa säässä pojan kanssa lenkkeillessäni ja totesin, ettei viikko lainkaan ole ollut hassumpi näin jälkikäteen mietittynä, vaikka se sitä keskellä viikkoa tuntui olevan. Tämä viikko on ollut koko äitiysurani aikana yksi haasteellisimmista kiitos mieheni työharjoittelun sekä työputken, joiden takia olen käytännössä ollut pojan kanssa kaksin (tai siis kolmisteen – onhan meillä toistemme lisäksi ollut vielä Ronjakin kotona!). Järjestely on ollut toooosi erilainen verrattuna meidän ”normaaliin”, jolloin mies on töissä 24h, joiden jälkeen seuraa 3 vapaapäivää (1 lepopäivä ja 2 vapaata). Noiden yhteisten vapaiden takia olemme pystyneet jakamaan lapsenhoidon ja vanhemmuuden todella mukavasti, enkä koe että kumpikaan meistä olisi enemmän pojan kanssa tai se ”ykkösvanhempi”. Olen kokenut todella suurta riittämättömyyden tunnetta, ollut epätoivoinen ja kyseenalaistanut olenko lainkaan soveltuva äidiksi kun väsymyksen keskellä on tehnyt mieli irtisanoutua koko hommasta – tietäen, että todella moni muukin äiti selviytyy arjesta useankin lapsen kanssa partnerin käydessä töissä ja työmatkoilla. Olen miettinyt miksen jaksa leikkiä lapseni kanssa ja touhottaa iloisena aamusta iltaan – niinhän takuuvarmasti kaikki muut päivät pitkät tekevät! Olen miettinyt miksi poika kiukuttelee minulle, murisee eikä päästä silmistään ilman että alkaa jo marisemaan. Huh! Hassua kyllä, näin sunnuntai-iltana joudun tekemään ihan kunnolla aivotyötä muistellakseni noita kuluneen viikon raskaimpia fiiliksiä ja hetkiä kun tällä hetkellä olo on hyvä (ja viikko jo pian loppu :D). Mutta alkuspiikeistä nyt asiaan: listaihmisenä listaan tässä teille kohokohtia ja muita viikolta muistiin jääneitä juttuja 🙂

Viikon paras oivallus: Benjamin jaksaa nykyään olla yhä pidempiä aikoja hereillä, joten turha stressata siitä montako tuntia hän on hereillä ollut – kyllä minä hänen äitinään näen (ja kuulen) koska hän on unta vailla. Vauvan ollessa pienempi hän jaksoi olla hereillä maksimissaan tunnin, jonka jälkeen piti jo päästä itkun kautta unille pariksi tunniksi. Muutos on melkoinen nyt kun poika on 7 kuukauden ikäinen ja jaksaa olla hereillä jopa hieman reilu 3 tuntia, jonka jälkeen tankkaa unta vain hieman tuntia pidempään jaksaakseen taas tohottaa eteenpäin. Stressasin pitkään tuota ”nyt B on jo ollut jalkeilla 2 tuntia – PAKKO laittaa hänet nukkumaan”-ajatusta ja yritin monet kerrat laittaa pojan unille liian aikaisin hänen väsymystasoonsa nähden. Vasta tällä viikolla oltuani pojan kanssa paljon kaksin uskallan sanoa, että ”uskallan” luottaa itseeni ja poikaani ja siirtelen häntä mukanani kotona ja annan hänen olla hereillä kunnes hän alkaa väsyä.

IMG_3958

Viikon paras herkku: pannari! Ehdotin miehelleni että tehtäisiin jotain hyvää ja himoittuani hillon ja kerman yhdistelmää mainitsin letut ja pannarin, joille mies heti syttyikin. Koska itse olen ehdottomasti pannarinaisia, googlasin ja tein pannaria lauantai-iltana tällä Valion ohjeella hieman soveltaen ja voi jösses miten hyvää siitä tulikaan! Tajusinpa samalla tehneeni pannaria ekaa kertaa ikinä vasta juuri ennen 30-vuotispäivääni nimenomaan ei terveys-versiona, eli vehnäjauhoihin tehtynä. Tähän asti olen aina yrittänyt tehdä terveellistä pannaria ja sitten pettynyt kun ei kaura- ja täysjyväjauhojen avulla olla saavutettu kuohkeaa ja pehmeää lopputulosta. Entisenä syömishäiriöisenä tämä oli mega-iso askel urallani kotikokkina ja olen itsestäni todella ylpeä – myös siksi, että pannari oli tooooosi hyvää (vaikka itse sanonkin!) ❤ Ja mites se pannari syödään? No vadelmahillon ja kerman kera! (itse tosin sekoitin kermaani rahkaa, jotta se toimisi samalla nälkääpitävänä iltapalana puuron sijaan)

IMG_3962
Kaverilta tulossa – hymyssä suin 🙂

Viikon paras asuste: nastakengät! No words needed, mutta miten olisinkaan selvinnyt tämän viikon lenkkeilyistä jäisillä teillä ilman nastakenkiäni? En mitenkään.

Viikon parhaat ostokset: tämä L’orealin vedenkestävä Unlimited black-maskara, joka erottelee ja pidentää ripsiä jo yhdellä kerroksella – ja irtoaa siististi silmistä pelkällä lämpimällä vedellä! Pandaefektiin kyllästynyt kotiäiti kiittää ❤ Benjaminille löysin Kappahlista alennuksesta suloisen tupsupipon sekä henkseleillä varustetut farkut 🙂 Kotiin taas ostin myymieni Vanilja-mukien tilalle nämä ajattomat Arabian mukit, joiden mustavalkoinen kuvitus kiehtoo myös poikaamme kovin 😉 Nämä sopivat mielestäni hyvin yhteen niin Marimekon Oiva-sarjan kuin myös Iittalan Teeman kanssa (joita meiltä löytyy molempia) mutta näiden ollessa kevyempiä ja siten vähemmän tilaavieviä, taidan hankkia näitä toisten sijaan vastaisuudessa.

IMG_3990
Pieni käsi hamuaa hurjana kahvikuppia 😉

Viikon paras podcast: Metti ja Hanna. Mettiä ja Hannaa olen kuunnellut vaihtelevasti mutta kuluneella viikolla olen kuluttanut heidän podcastiaan lenkkeilyt lomassa PALJON. Etenkin Strictly Style-blogistaan tutuksi tulleeseen Hannaan voin samaistua todella monessa asiassa mitä luonteeseen tulee ja hänestä on podiensa myötä kasvanut minulle varsinainen äiti-esikuva: niin karismaattinen ja hersyvän naurun omaava, niin fiksun ja rennon oloinen nainen että oksat pois! Lisäksi Hanna on todella mukavan oloinen ja pystyessäni samaistumaan m.m. hänen suorittaja-luonteeseensa, josta hän kertoo useassakin podijaksossa, koen saavani hänen kertomuksistaan niin vinkkejä kuin myös vertaistukeakin omaan äitiyteeni ja olemiseeni.

IMG_3925

Viikon terveydentila: itse olen pysynyt *kopkop* terveenä kun viisurin poiston jälkeinen kipukin vihdoin alkuviikosta hälveni. Benjamin-parka taas onnistui saamaan jostain flunssapöpön ja sairastui pe-la-yönä varsinaiseen räkätautiin. Lämpöä hän ei onneksi nostanut mutta jösses miten avuttomaksi sitä vanhempana muuttuu kun lapsi on niin tukossa, että nenää saisi olla imemässä tyhjäksi 10 minuutin välein ja lapsi on vaisu ja itkuinen. Tänään sunnuntaina poika oli jo pirteämpi ja ruokakin maittoi paremmin ❤

IMG_3976
Lauantain kohokohta: pannari hillolla ja kermavaahdolla – aah!

Viikon lohduttavin viesti: laitoin keskellä viikkoa viestiä siskoilleni meidän Whatsapp-ryhmässämme ja kerroin olleeni itkun partaalla kun en enää jaksanut väsymykseltäni olla äiti ja kuljin itku kurkussa kaupasta vaunuja lykkien. Oli NIIN lohduttavaa saada siskoilta, joilla kummallakin on lapsia, viestiä että heilläkin oli joskus ollut ties miten synkkiä ja huonoja fiiliksiä äitiysuriensa aikana, mutta että jo niistä ääneen puhuminen auttoi. Ja niinhän se teki! Väsyneenä sitä valuu välillä kuin sadevesi viemäriin, usko itseen ja osaamiseensa kaikkoaa kuin pieru saharaan eikä mistään tunnu tulevan mitään. Jo viestittelyn jälkeen oloni oli parempi ja kun äitini seuraavana aamuna laittoi viestiä ja suurinpiirtein käski minut ja pojan sinne kylään, alkoi valoa taas näkyä. Itse asiassa jo tuo to-pe välinen yö, jolloin heräsin väsymykseltäni vain kerran vai kaksi (mies oli kuulemma noussut 4 kertaa kääntämään poikaa – eikä minulla, joka nukun alle 1/2 metrin päässä pojasta ollut siitä tietoakaan :D), selkeytti päätäni ja perjantaiaamuna olo oli (jo ennen äitin viestiä) parempi. Ihmekös tuo jos fiilis ja jaksaminen ovat hieman kortilla – enhän ole nukkunut kokonaista yötä kertaakaan sitten 9. heinäkuuta 2018!

Viikon paras ex tempore: kahvittelu äitikaverin luona ystävänpäivän aamupäivänä. Kaveri soitti kun olimme pojan kanssa kävelyllä ja kyseli meistä lenkkiseuraa, mutta koska aikataulut olivat eri, ei treffejä sovittu. Mieleeni jäi kytemään ajatus ja kuin ihmeen kaupalla kaveri tyttöineen tulikin meitä vastaan ja heitin ohimennen kysymyksen ”saadaanko tulla kahville 1/2 tunnin kuluttua?” – ja niinhän me menimme. Reilun tunnin mutsiterapia – noin ex temporestikin – tekee terää ja etenkin kun sitä saa pulista yhdessä samanhenkisen äidin kanssa, ei paljon enempää pyytää voi ❤

IMG_3995
Keli on viikonlopun aikana ollut aivan MIELETÖN ja lenkkiä on tullut todella paljon! 🙂

Viikon fiilis: noin yleisesti olen ollut aika hermoheikko koska mies on tosiaan ollut vuoroin työharkassa, jonne on ajanut tunnin suuntaansa (eli ollut poissa vähintään 10h/pvä + ylityöt), vuoroin omassa duunissaan (24h) ja ollessani tottunut siihen, että jaamme vanhemmuuden täällä kotona aika 50/50 olen ollut kovilla – jo siksikin, että poika on ollut todella mariseva alkuviikon (olisiko johtunut siitä, että hän oli tulossa kipeäksi vai oliko eroahdistusta?) eikä hän ole nukkunut kunnon päikkäreitä lain ellei vaunuja ole työnnellyt. Väsyneenä olen työntänyt vaunuja minkä olen ehtinyt toivoen, että poika nukkuisi edes hetken ja miettinyt mihin hittoon tässä olen itseni laittanut. Onneksi miehen työharkka noin kaukana kesti vain tämän viikon ja olen tämän tulikoe-viikon aikana jo saanut oivaltaa, että OSAAN ja PYSTYN kyllä – minun täytyisi vain lopettaa (turha) stressaaminen mitä poikaan, hänen uniinsa ja hoitoonsa tulee. Olen sen verran itsekäs ihminen, että todella TARVITSEN omaa aikaa ja olen potenut tosi huonoa omatuntoa siitä, etten ola jaksanut leikittää poikaa koko hänen hereilläolo aikanaan. Nyt vasta näin loppuviikosta kun hänen kanssaan näin intensiivisesti olen ollut tajuan, ettei minun täydykään hauskuuttaa häntä kokoajan: hittovie jos kundi on 3 tuntia putkeen hereillä, en kertakaikkiaan VOI olla hänen käytettävissään kokoajan – täytyyhän minun saada muutakin tehdä! Eroamme mieheni kanssa tässä ehkä siten, että mies tosiaan touhuaa ja leikkii pojan kanssa käytännössä kokoajan kun minä taas kuljetan poikaa mukanani kotona laskien hänet esim. sitteriin keittiössä tehdessäni ruokaa tai prepatessani seuraavan päivän ruokia tai lasken pojan meidän sängylle touhuillessani makkarissa, hänelle samalla jutellen. Toki välillä höpsöttelen ja hyppyytän poikaa, mutta itselleni on luonnollisempaa saada touhuta muuta(kin) kuin VAIN olla pojan leikkikaverina 24/7 (muuten eivät kyllä kotityöt tulisi tehdyiksi). Olisi kiva kuulla miten paljon/vähän te muut kotona olevat vanhemmat leikitte lastenne kanssa?

IMG_3996
Aurinko ❤

Ja loppukevennykseksi..

…viikon paras ääni: moottorisaha. Minulle moottorisaha merkitsee puutöitä, jotka taas ovat merkki keväästä. Vastakaadetun puun tuoksua puruineen ei voita MIKÄÄN – ne jos mitkä ovat lupaus siitä, että talvi ja loska ja pimeys ovat takanapäin ja kevät, keltainen väri ja valoisuus ovat totta ❤ 🙂

Sellaisia kuulumisia meidän viikoltamme. Mitäs sinne kuuluu?

Niin paljon se antaa, niin paljon se ottaa: miten vauvan tulo ja kehitys muutti elämääni

Huomenta!

Olen jo jonkin aikaa makustellut (tämä taitaa olla joku uusi sana, koska en muista kuulleeni sitä aiemmin mutta nyt sitä viljellään joka toisessa blogissa. Onko tämä virallinen sana (jo) vai ei?) postausta aiheesta miten ajan käyttö muuttuu vauvan tulon myötä. Mietin ensin, että höpöttelisin tästä IG Storiesin puolelle mutta koska IG Storiesista kaikki materiaali häviää 24 tunnin kuluttua julkistamisesta (ellei sitä tallenna) päätin pitää pääni ja posauttaa tässä samalla kaksi kärpästä yhdellä iskulla: vietän tässä kirjoittaessani sitä harvinaista omaa aikaa, terapioin itse itseäni purkamalla ajatuksiani tekstin muotoon – joka itselläni ”avaa ajatuksiani” puhumista enemmän – ja herätän toivon mukaan ainakin jossain kuulijassa myös ajatuksia aiheesta. Kenties joku tunnistaa itsensä? Joku toinen taas saattaa pudistella päätään ja ajatella että ”hohhoh, olisi tuokin muikki miettinyt tarkkaan ennenkun hankki lapsia kun ei pää tunnu sitä kestävän” – mikä on täysin oikeutettua: nämä ovat loppupeleissä mielipideasioita ja perustuvat omiin kokemuksiini, jotka eivät voi olla oikeita eivätkä vääriä. Haluan kuitenkin vielä painottaa, että nämä ajatukset ja kokemukset perustuvat MINUUN, minun ajatusmaailmaani ja elämääni eivätkä ole mitään faktaan perustuvaa infoa.

IMG_3840.JPG

Palataas ihan alkuaikoihin kun Benjamin syntyi raskausviikoilla 35+3: poika nukkui käytännössä KOKOAJAN paitsi 3 tunnin välein kun herätimme hänet syömään, vaihdettiin vaipat ja yritimme seurustella hetken. Keskoselle (pikkuvauvoille yleensäkin toki) tyypillisesti poika oli kovin väsynyt kokoajan, eikä hän tuntunut muuta tekevänkään kuin nukkuvan. Pojan nukkuessa näin paljon ei hän (näin karrikoidusti sanottuna) muuttanut arkeamme lain: syödä, juoda kahvia ja kirjoittaa blogia tai katsoa telkkaria ehti siinä missä aiemminkin. Kahvia ei koskaan tarvinnut keskeyttää, ruoka ei koskaan kylmennyt lautaselle eikä pöydästä tarvinnut poistua itse vielä masu kurnien, koska joku toinen oli jo syönyt itsensä kylläiseksi. Blogipostauksia saattoi tuottaa säännöllisesti ja pitkään kirjoittamatta tuli peffan alla peläten, koska ajatus katkeaisi toisen itkuun ja oma tekeminen täytyisi keskeyttää toisen tarpeen vuoksi. Elämä oli – kaikista epävarmuuksista ja yöheräilystä huolimatta – helppoa.

Pojan kasvaessa unen tarve väheni, mutta edelleen päikkäreitä nukuttiin aina tuonne 5-kuukauden ikään aamupäivällä 3 tuntia, iltapäivällä 2-3 tuntia ja alkuillasta vielä lyhyet unet. Pojan käytyä ulos nukkumaan saattoi ensin istua tai touhuta mitä ikinä halusikaan tunnin verran ennenkun alkoi vaihtamaan vaatteita ja lähtemään vaunulenkille. Lenkkeilläkin saattoi kaikessa rauhassa reilun tunnin verran pojan nukkuessa vaunuissa tyytyväisenä, eikä tarvinnut valita lenkkireittiä siten, että siltä pääsisi nopeasti kurvaamaan kotiin jos poika heräisi JA alkaisi muristen vaatia vaunuista poispääsyä. Elämä oli edelleen aika helppoa niin kahvien kuin koneella istumisenkin osalta, eikä minun tarvinnut hurjasti muuten miettiä tekemisiäni kuin että olisin tisseineni pojan käytettävissä keskimäärin 3 tunnin välein.

Vauva antaa niin paljon, mutta samalla hän myös vie ja ottaa – ainakin aikaa.

Pikkuhiljaa pojan unet alkoivat lyhentyä ja tässä 7 kuukauden iässä kun unet ovat lyhentyneet aamupäivällä 1-2 tunnin päikkäreihin (joista poika nukkuu n 30 min, jonka jälkeen unisykli katkeaa 15-30 min välein ja vaunuja täytyy heijata – usein jopa työnnellä, jotta hän pysyisi unessa) ja iltapäivällä 1-2 tuntiin (sama kaava toistuu) on sanomattakin selvää, että noihin alkuaikoihin verrattuna meidän vanhempien elämä muuttunut aika radikaalisti – etenkin meikäläisen, joka vietän joka 4. vuorokauden pojan ja koiran kanssa kahden miehen vuorotyön takia. Miehen vuorotöissä on puolensa: hänen ollessaan kotona voimme vuorotella kahvien, lounaiden ja koneella istumisten keskeyttämistä, mutta minun ollessani yksin vuorokauden tai miehen ollessa aikaa vievissä harrastuksissaan (VPK ja metsästys, jotka kumpikin ovat ennalta-arvaamattomia mitä ajankäyttöön tulee) olen vetovastuussa kaikista keskeytyksistä ja tarpeista yksin. ”No mikäs uutuus nyt tuo on? Aika moni muukin äiti on lapsensa kanssa yksin vähintään 8 tuntia päivässä ja moni myös useampia vuorokausia putkeen miehen työmatkojen tai reissutyön vuoksi”, joku varmasti sillä puolen ruutua nyt tuhahtaa – ja täysin tottahan tuo on! Itselleni vain nuo keskeytykset ja nimenomaan lapsen kasvamisen myötä oman elämän ”omien hetkien” vähentyminen ja tae omien perustarpeidenkin keskeytyksettömyydestä ovat olleet ihmeellisen kova paikka: näihin en ollut valmistautunut yhtään – vaikka luulin että olin. Vauva antaa niin paljon, mutta samalla hän myös vie ja ottaa – ainakin aikaa.

IMG_3839

Kuuntelin tässä viime viikolla muotibloggaajien ja äitien Metin ja Hannan podcastia (kuunneltavissa täällä)  ja jakso, jossa naiset puhuivat vauvavuodesta ja sen haasteista oli minulle aikamoinen ahaa-elämys ja sellainen ”nyökyttelen niin että pää notkuu”-tyylinen hetki: tunnistin itseni niin monesta kohtaa ja oli huojennuttavaa kuulla, etten ollut ajatuksineni yksin. Vauvoista minulle ei oikeastaan ollut hurjasti kokemusta ennen tämän oman tuloa, vaikka minulla peräti 5 siskonlasta löytyykin ja neuvolassakin on tullut oltua töissä. Kaveripiirissä ei vauvoja vielä ole ollut niin, että heitä olisi tullut käsiteltyä nimenomaan vauvaikäisinä, enkä näiden suhteiden myötä ollut päässyt n.s. ”kuivaharjoittelemaan” vauvan hoitoa sen kummemmin. Vaikka teoriassa tiesin lapsen muuttavan kaiken ja hänen vaativan ja ottavan oman osansa meidänkin elämästämme, en ollut osannut varautua siihen, että JOKAIKINEN päivä JOKAIKINEN päiväuni tms hetki, jolloin uskon saavani hengähtää hetken, onkin täysin epävarma enkä ehkä istu lain; ehkä ravaankin ulkona terassilla heijaamassa, vuoroin talon ympäri vaunuja lykkien ja toivon, että poika nukkuisi vielä vähäsen. Vaikkei tuo heijaaminen fyysisesti kovin raskasta ole, on se oman tekemisen – oman rauhoittumisen – keskeyttäminen raskasta. Mietin tässä eilen illalla, että lausahdus jonka varmasti jokainen tuleva tai jo oleva äiti on saanut kuulla ”lepää kun vauva lepää” on kyllä mielestäni hyvä – mutta hemmetin vaikea toteuttaa käytännössä ainakin jos lapsesi on sitä sorttia, joka nukkuu koiran unta, herää unisyklin vaihtuessa tai kärsii esim. koliikista: miten hitossa siinä saa levättyä kun toinen tarvitsee sinua oman leponsa ajan? Aivan.

Tuota samaista Metin ja Hannan podia kuunnellessani muistelen myös jaksoa, jossa naiset puhuivat oman ajan käytöstä ja rentoutumisesta. Metin blogista olin jo aiemmin lukenut ambiverttiydestä – ekstrovertin ja introvertin persoonallisuuden välimuodosta – josta tunnistin itseni täysin. Ambivertti ihminen viihtyy seurassa, mutta tarvitsee paljon omaa aikaa. Ambivertti nauttii hälystä, mutta vaatii vastapainoksi rauhaa ja hiljaisuutta ympärilleen ladatakseen akkujaan. Tämä on kuin suoraan omasta elämästäni: tälläinenhän minä olen aina ollutkin! Työni sairaan- ja terveydenhoitajana on hyvin sosiaalista ja vietän päivät pitkän ihmisten seurassa joko naamatusten tai puhelimitse jutellen. Vastapainoksi tälle olen työvuorojen jälkeen AINA vaatinut hetken rauhaa, omaa rauhallista hetkeä kahvikupin ja myöhemmin (koira- tai juoksu)lenkin kera, jotta olen saanut rauhoituttua ja ladattua akkujani. Mieheni on reilun 5 vuoden yhdessäolon jälkeen omaksunut ja oppinut tapani ja aikana ennen Benjaminia ei tätä ”erityistarvettani” ole tarvinnut sen kummemmin ajatella – se on vain ollut osa arkeani, että minä tarvitsen omaa aikaa ja rauhaa. Poikaa sen sijaan tämä äidin oman ajan tarve ei paljoa hetkauta – haha, se nyt on sanomattakin selvää! – ja se jos jokin välillä aiheuttaa minulle aikamoista päänvaivaa (etenkin meidän kahdenkeskisten vuorokausiemme ajan). Itselleni tämä on todellinen kasvun paikka ja jokaikinen kerta tai vuorokausi, josta olen yksinäni selvinnyt ja nimenomaan selvinnyt hermostumatta tai tirauttamatta kyyneleen tai pari annettuani oman, rauhallisen hetkeni pois hänen tarpeidensa täyttämiseksi, ovat minulle kuin lottovoittoja ja osoitus siitä, että olen kasvanut äitinä. Uskon, että tämä ambiverttiys (josta voit lukea m.m. tästä) yhdistettynä itse-diagnosoimaani erityisherkkyyteen asettavat ”pieniä” haasteita tähän äitiyteen ja etenkin noihin kahdenkeskisiin hetkiin, jolloin minun ON vain nieltävä ylpeyteni ja tarpeeni ja täytettävä pojan tarpeet. Mutta ne ovat vain haasteita – eivät ylitsepääsemättömiä asioita ja esteitä. Ne vain vaativat oman osansa, jos näin voi sanoa.

Joku voikin jo todeta, että tämä on vain ohi menevä vaihe ja että elämä tästä vielä helpottaa. Pojan lähtiessä liikkeelle, ei hän samalla lailla enää tarvitse meidän hauskuutustamme – vaikka hän toki sitä tuleekin tarvitsemaan lopun elämäänsä (haha tai ainakin teini-ikään asti – sitten muistelen vain kaiholla niitä hetkiä kun poika haluaa olla sylissä <3). Samoin hänen kasvaessaan unen tarve vähenee enenemässä määrin ja toivon mukaan yhä suurempi osa unesta siirtyy yölle, jolloin päivisin ei enää tarvitse miettiä päikkäreille nukuttamista (joka meillä ei siis ihan piece of cake olekaan, kuten yllä jo mainitsin) ja aikaa muulle menemiselle jää enemmän.

IMG_3836

Benjamin on todella, todella toivottu ja odotettu lapsi ja toivomme toki hänelle myös sisarusta. Silti olen jo miettinyt tässä, ettei elämä tästä ainakaan KAHDEN tai jopa KOLMEN lapsen kanssa ainakaan käy helpommaksi ja siinä missä yksi lapsi vaatii tietyn osan aikaani, tulee toinen ja kolmas vaatimaan MYÖS oman osansa – eli omasta ajastani täytyy löytyä aikaa jaettavaksi yhdelle – jopa kolmelle – itseni, avopuolison ja koiran lisäksi. Mietittyäni tätä havahduin yhtäkkiä tässä eräänä päivänä siihen, että JOS meitä onni soisi ja saisimme lisää lapsia nautittavaksi elämäämme ja oma aika vähenisi, täytyy siihen omaan aikaan todella panostaa – silloin kun sitä saa. Usein havahdun Benjaminin mennessä päikkäreille, että sometanpas tässä vain hetken ja saatan suunnitella mitä kaikkea tekisin päikkäreiden aikaan. 30 minuutin kuluttua pojan älähtäessä havahdun liiankin usein siihen, että istun EDELLEEN kännykkä kädessä aivottomasti somettaen ja suutun itselleni: hitto tähänkö minun kallisarvoinen oma aikani meni – aivottomasti instaa swaippaillen? Kallisarvoinen puolituntiseni, jonka olisin voinut käyttää sellaiseen, joka minua todella voimaannuttaisi ja joka minua todella lataisi ja rauhoittaisi tai inspiroisi – siis antaisi minulle jotain, joka muistuttaisi minua siitä että olen muuta kuin äiti ja olisi se ”minun” hetkeni. Aloin miettimään mikä minulle on todella tärkeätä ja mikä voimaannuttaisi juuri minua ja päädyin seuraaviin:

  • ulkoilu: raitis ilma säästä viis piristää ja tekee terää
  • terveellinen, säännöllinen hyvä ja värikäs ruoka
  • kauniiden asioiden katselu: oli se sitten somessa kauniiden sisustuskuvien katseleminen, kivasta kahvikupista kahvin juominen tai päivittäinen, kevyt itsensä ehostaminen ja puhtaissa vaatteissa kotonakin kulkeminen
  • kirjan tai lehden – mainostenkin – lukeminen
  • jollekin rakkaalle viestin kirjoittaminen

Listattuani nämä asiat päässäni päätin muuttaa elämääni HETI ja päätin alkaa käyttämään ne pojan päiväunien ekat lähes takuuvarmat 30 minuuttia järkevästi ja sellaiseen, joka todella täytyisi tehdä (esim. tärkeät sähköpostit) sekä sellaiseen, joka voimaannuttaisi minua. Jotenkin oli helpottavaa todeta tämä, koska nyt ikäänkuin on enemmän OK ja sallittua esim. jättää pyykit narulle ja lähteä ulos: pyykkejä voin viikata vaikka poika onkin hereillä, mutta ulkoilla en voi jos poika ei nuku vaunuissa tai ole siellä muuten tyytyväisenä (korkeintaan 30 min hänen herättyään). Lapsi ja hänen tarpeensa opettaa – tai ovat ainakin opettaneet minua – priorisoimaan omaa ajankäyttöäni ja asettamaan omatkin asiani tärkeysjärjestykseen: teen ensin sen, mikä minulle todella jotain antaa ja sitten vasta sellaista, joka ei anna minulle yhtä paljoa ja jota voin tehdä pojan hereilläkin ollessa. Toki lenkkeily ilman lasta on vielä rauhoittavampaa ja voimaannuttavampaa kuin vaunujen kera (koska aina on riski, että hän herää ja silloin on aika jo suunnitella kotiin lähtöä ennen pienen hermostumista. Kysyjille tiedoksi: ratasosa ei vielä ainakaan ole helpottanut asiaa :D) mutta pojan toistaiseksi nukkuessa AINAKIN tunnin, olen ratkaissut ”ongelman” lähtemällä ulos vaunuja lykkimään suht. pian pojan nukahdettua. Näin ollen saan lenkkeillä ainakin tunnin ähinättä, murinatta, saan itse raitista ilmaa ja liikuntaa. Ja hyvinvoiva, voimaantunut mutsi on takuuvarmasti parempi kuin väsynyt ja ärsyyntynyt tapaus.

Millaisia ajatuksia tai havahtumisia lapsen tulo on teillä herättänyt? Olisi kivaa kuulla miten teillä elämä ja arvot muuttuivat lapsen tulon myötä. Tunnistikohan joku itsensä näistä minun ”vaikeuksistani”?

Kivaa tiistaita! 🙂

 

 

Aamukahvideitit: kuulumisia viikolta

Hyvää sunnuntaihuomenta! Itse heräsin pojan murinaan ja ähinään 6:52 eikä siinä auttanut muu kuin nousta vaipanvaihdolle – ja aloittaa uusi päivä. Totta puhuakseni uni olisi kyllä maittanut viimeaikaisten katkonaisten öiden ja hammasprobleemien takia, mutta baby is the boss – eli ei kun ylös vaan! Mulla on takataskussa ajatus ja suunnitelma postauksesta, jonka aiheeksi tulee oman ajan käyttö yhdistettynä siihen mistä kaikesta sitä vauvan tulon myötä luopuu – ja siltä miltä nuo meidän arjessamme näyttävät ja miltä ne minusta tuntuvat. Koska aikani kirjoittaa valitettavasti juuri nyt on rajallinen (en viitsi aloittaa tekstiä jos olen pojan kanssa kaksin koska riski keskeytyksille on enemmän kuin suuri enkä voi sietää katkottuja ajatuksia etenkään kirjoittaessani), kerron tässä ja tänään mitä meille viikon aikana on sattunut ja tapahtunut. Eli jollet vielä ole juonut aamukahvia loppuun, nappaa kuppi käteen, ota mukava asento ja tule kanssamme aamukahvideiteille näin virtuaalisesti 😉

IMG_3826

Benjamin täytti eilen 9.2 jo hurjat 7 kuukautta – hui! Totean kuten tähänkin asti, että vaikka synnytyksestä tuntuu olevan jo ikuisuus, tuntuu jotenkin tosi hurjalta että poika on jo 7 kuukauden ikäinen. Mies välillä jo toteaa, että pianhan tuo on vuoden ikäinen – johon minä älähdän että höpöhöpö 😀 Elämä muuttuu kokoajan pojan kasvaessa ja kehittyessä ja totta puhuakseni ainakin tietyillä aloilla moninkerroin helpommaksi tämä käy, mutta yhtä muutosta vaiheineen kun tämä elämä tuntuu olevan, ollaan me vanhemmat aika ulapalla aika ajoin tämän pienen kanssa. Neuvolaan menemme vasta ensi kuussa mutta uskon, että paino lähentelee jo 9 kg ja pituutta riittää! Vaatteista käytämme 68cm – toki merkistä rippuen – ja joitain 62cm, eli pituuttakin tulee kokoajan lisää. Pituuskasvun huomaa hyvin myös imettäessä, jolloin nojatuolissa saan jo asetella itseäni poikittain, jotta poika mahtuu makaamaan sylissäni. Kehityksessä Benjamin ottaa hurjia harppauksia eteenpäin: nyt käännytään jo koko kierroksen ympäri (ehkä hieman vahingossa välillä, mutta silti!) – toki vain päiväsaikaan (eli yöllä vanhemmat hätyytetään kääntämään masulta selälle kun ei jaksa enää maata..), syödään yhä hienommin kiinteitä ja tarkemmalla otteella viedään asioita käsillä suuhun ja nautitaan yhä villeimmistä leikeistä (kaikki pomppiminen ja keikkuminen on tosi jees!). Päiväunet ovat lyhentyneet niin, että aamupäivällä nukutaan usein vain reilu tunti ja iltapäivällä sitten vaunuja hyssytellen 1-1,5h. Jos kummatkin päikkärit ovat jääneet lyhyehköiksi, tarvitaan illalla vielä pienet päikkärit, mutta muuten mennään jo kahdella päikkärillä. Pojalla tuntuu olevan yhä enemmän omaa tahtoa ja hän tuntuu myös jo jonkinverran testaavan meitä vanhempia m.m. älähdellen ja muristen ja naristen heti kun vanhempi kaikkoaa huoneesta – vaikka tämä juttelisi samalla. Olemme miehen kanssa ottaneet sen linjan, ettemme edelleenkään sorru ihan kaikkiin murinoihin, vaan saatamme huikkaista että ei hätää – äiti on nyt keittiössä tiskaamassa mukinsa tms. Usein poika hiljenee hetken kuluttua ja alkaa touhuta omiaan, mutta toki välillä on myös niitä päiviä ja hetkiä, jolloin syli olisi ainoa paikka jossa kelpaa olla. Ollee eroahdistusta? Hampaita ei vielä ole näkyvissä, mutta keskiviikkona kun elämä oli yhtä nurinaa ja itkua eikä ruokakaan maittanut kylmää kurkkua lukuunottamatta, annoin parasetamolia ja päikkäreiden jälkeen poika oli jälleen oma itsensä. Soitin neuvolaan ja kyselin hampaista kun en oikein osaa arvioida ”pullottaako” alaikenissä vai ei, mutta terkkamme vastasikin, ettei sitä aina edes näe – hampaat voivat häiritä lasta myös siellä ikenien syvyyksissä.

IMG_3811

Hmm unista voisi vielä sanoa sen verran, ettei meillä nukuta öitä – vieläkään. Herätyksiä tulee noiden käännösten osalta joskus enemmän mutta keskimäärin herätys käy puoliltaöin sekä klo 4-5, jolloin myös läpimärkä vaippa täytyy herätä. Poika herää myös aamuisin jo 6 ja 7 välillä ja on yhtä hymyä ja juttelee ja laulelee sängyssä – kunnes alkaa jo pontevammin vaatia ylös pääsyä 😀 Meidän taloudessamme ei siis illalla juuri kannata valvoa vaikka mieli välillä tekisi (saisi sitä kuuluisaa ”omaa aikaa”) koska aamulla poika on tikkana pystyssä eikä siinä auta muu kuin nousta kun Boss pyytää.

E547BC4D-7D3D-4AE4-8472-61315DE970F9
Hampaanpoiston jälkeen kuvaa perheelle ”mä tein sen!”

Itse olen enemmän ja vähemmän kärsinyt puhkeavista viisaudenhampaista enenemissä määrin joulusta lähtien ja tällä viikolla vasen alaviisuri alkoi kipuilla niin, että minun oli pakko alkaa soittelemaan hammashoitolaan. Kunnallisella puolella sain todella hyvää ja nopeaa palvelua ja keskiviikkona kun olin herännyt kovaan kipuun, sain iltapäivälle päivystysajan ja hammas kiskaistiin pois. Toimenpide oli helppo – etenkin näihin jälkimaininkeihin verrattuna! Jestas miten kipeä ja turta koko pään alue voi yhden hampaanpoiston takia ollakaan! Epäonnekseni mies sattui vielä menemään vuorokaudeksi töihin poiston jälkeisenä päivänä, jolloin itseltäni meinasi jo itku päästä: poika aisti poissaoloni ja kipuni (uskon niin) eikä hän suostunut nukkumaan päikkäreitä kunnolla, itse olin todella kipeä, aura-autot loistivat poissaolollaan kävelyteiltä, Trailzien uutta runkoa en ole vielä saanut asennutettua ja koirakin piti ulkoiluttaa. Olin jo varoitellut sekä anoppia että äitiä, että saattaisin olla apua vailla, mutta päätinkin haluta selvitä vuorokaudesta yksin – ja selvisin. Liekö tämä suomalainen ”kyllä minä pärjään”-mentaliteetti vai mikä – taisi olla tyhmää sisseillä kun apua olisin vanhemmiltani saanut – mutta halusin todistaa itselleni pärjääväni myös tiukassa tilanteessa. Olen viime aikoina kriiseillyt itse riitänkö äitinä ja pärjäänkö todella lapseni kanssa vai en; mies on usein kotona ja voimme sujuvasti jakaa vauvan hoitamiseen liittyvät jutut. Etenkin silloin kun itselläni uhkaa hermo mennä pojan vaatiessa ja muristessa, sorrun usein pyytämään miestä lehmänhermoineen apuun ja usein häpeän tätä – tiedänhän, että joka 4. vuorokausi olen yksinäni eikä silloin auta muu kuin pärjätä vaan. Onko muilla samaa? Siis että pyydätte toista osapuolta apuun esim. aina nukuttaessa ja häpeätte sitten sitä, ettette ota härkää vaan itse sarvista? Muutenkin olen kriiseillyt sitä että poika tykkäisi enemmän isästään ja viihtyisi paremmin tämän seurassa kuin minun kanssani, jonka otinkin mieheni kanssa puheeksi. Mies oli kuin hoomoilanen ja totesi, ettei näin hänen mielestään ole vaan että poika naureskelee yhtälailla molemmille. Suurin ero on se, että minä kokkaan sekä meille että pojalle, tiskailen tms myös pojan ollessa hereillä ja mies taas leikkii pojan kanssa, eikä keskity noihin kotitöihin samalla intensiteetillä kuin minä. Toki itsekin leikin ja touhuan pojan kanssa, mutta esim. heti ruokailun jälkeen tykkään nopeasti pesaista astiat seuraavaa käyttökertaa varten jo valmiiksi (siinähän ei mene kuin pari minuuttia) – joka toki on leikkiajasta pois. Ajattelen toisaalta, että keskityn sitten täysillä poikaan kun hänen kanssaan olen, mutta annan hänelle myös vastapainoksi ”omaa aikaa” ja näytän, että vanhempana minun täytyy tehdä muutakin kuin leikkiä hänen kanssaan, jotta arki toimisi. Huh!

Mitäs muuta?

IMG_3791

Viikolla olen kuin ihmeen kaupalla innostunut tekemään ruokaakin ja pöydässä on ollut m.m. itsetehtyjä kalapuikkoja (niin nam!!), sosekeittoa kuin perinteistä pottumuusia ja pojalla m.m jauheliha- sekä kalapötköjä. Väsyneenä en jaksa tehdä ruokaa LAIN vaan vedän kasviksia ja joku protskun lähde + leipä-linjalla – ja mies syö eineksiä. Myönnän! Hitsit miten ylpeä sitä sitten osaakaan olla kun jaksaa ja viitsii tehdä edes JOTAIN ruokaa itse 🙂 Ja noita kalapuikkoja voin suositella: vaaleaa kalaa pyöritetään eka jauhoissa, sitten kananmunassa ja lopuksi maustetuissa korppujauhoissa ja paistetaan voissa. Amnamam!

Eilen kävimme kavereilla illalla kylässä ja jee miten ihanaa kun poika oli yhtä hymyä ja naurua. Kaiken kaaoksen keskellä mitä tämä viikko on pitänyt sisällään oli eilinen kaffitteluhetki kultaakin arvokkaampi reissu ❤ Ihanat A ja E – kiitos!

IMG_3632

Sellaisia kuulumisia kaikessa lyhkäisydessään täältä: mitäs teille? Nyt kahvikuppi käteen minullekin ❤ Mukavaa sunnuntaita!

 

Viikon parhaat

Onpa ironista: mietin tekeväni tämän postauksen eilen illalla juuri ennenkun nukahdin ja ajattelin mitä kaikkea kivaa päivän aikana oli tapahtunut. Viime yö oli suoraan sanottuna hanurista herätyksineen, murinoineen (poikamme osalta) eikä fiilis nyt perjantaiaamuna se kaikkein positiivisin olekaan. Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten täältä pesee positiivisuutta: mitä kivaa viikon aikana on tapahtunut? Ehkä se mieli tästä vielä itselläkin kohoaa tämän myötä 😉 Itse kun uskon ajattelutapaan act the way you wanna feel.

img_3682
Pulla ei valitettavasti yltänyt kahvin tasolle vaan oli kuiva ja ikävä. Onko mitään pahempaa kuin huono pulla? No ehkä saappaaseen rullautunut sukka..

Viikon paras juomaPauligin kaupunkikahvisarjan pinkki ihanuus, eli Sydney! En tiennytkään että kahvien mauissa on NÄIN selkeä ero – mutta jösses kun tätä vertailee n.s. bulkkikahviin (lue: Kulta Katriinaan ja juhlamokkikseen :D) niin ero on kuin päivällä ja yöllä – Sydneyn voitoksi ❤ Etenkin kun kuumentaa kauramaitoa (suoskkini on Kaslink), bonarina vaahdottaa maitonsa ennen kupposen juomista niin aah – kotikahvila on luotu ❤

Viikon paras meno: sushit Benjaminin kummisedän ja mieheni, sekä tietty pojan itsensä kanssa Keravan Luckiefun-sushiraflassa. Paikka on uusi ja yllätti TODELLA positiivisesti: raikkaita, tasaisen kokoisia susheja, joita kokki kävi vähän väliä tsekkaamassa, aivan törkeän laaja valikoima sekä vegejä, että ei-vegejä sushipalleroita, kasviksia ja nuudeleita – ja vielä kaikkea buffassa lounashintaan 12,90 euroa! Jälkkäripöydästä löytyi hieman hämmentävästi kääretorttua ja sipsejä, mutta ehkei kaiken tarvitse olla niin match made in heaven 😉 Benjamin söi tyytyväisenä maailmaa ihmetellen maissinaksuja vaunuissaan ja käyttäytyi esimerkillisesti.

img_3731

Viikon paras löytö: Keravan Prismasta Reiman talvihaalari ensi talveksi (löytyy hei alesta täältäkin!) – puoleen hintaan (ja vielä bonukset tietty päälle ;)) Ihanan murrettu keltainen väri, joka sopii niin tytölle kuin pojallekin ja on kaikinpuolin mielestäni ihana, ihana ihana. Hitsit olen onnellinen tästä löydöstä!

img_3755

Viikon paras multitaskaus: samaisella sushireissulla kokeiltu vasemmalla kädellä puikoilla omaan suuhun susheja ja oikealla kädellä pojalle sosetta 😀

img_3735
Multitaskmutsi :’D

Viikon paras uutinen: riesaksi osoittautunut vaunurunkomme lähtee vaihtoon ja Stokke lupasi meidän uuden, koska etupyörien lukot ovat rikki. Odotan kuin kuuta nousevaa uusia kiesejä – mutta voin jo paljastaa että Stokket lähtevät kiertoon ja uudet ovat tilauksessa 😀 Trailzit ovat loistavat vaunut, mutteivät palvele meitä parhaalla mahdollisella tavalla.

img_3736

Viikon paras ekoteko: tein tilauksen hävikkiruokaa ja -tuotteita myyvään Fiksuruokaan (tämä) aamupäivällä ja jo seuraavana iltana paketti odotti meitä Ärrällä. Mielestäni älyttömän fiksu tapa säästää lompakkoa ja luontoa on hyödyntää näitä hävikkiruokaa myyviä firmoja. Ja hei propsit heille, jotka laatikoita pakkailevat: laatikossa ei ole lainkaan hukkatilaa ja tuotteet ovat tiiviisti ja turvallisesti matkalla 🙂 Itse tilasin m.m. soseita pojalle, miehelle partajuttuja sekä jättipakkauksen maapähkinävoipatukoita – aivan liian hyviä (täällä)

Viikon kaunein design: en kestä, mutta olen monien vuosien tauon jälkeen rakastunut jälleen kehes muuhun kuin kotimaiseen Marimekkoon! Kultaisilla yksityiskohdilla varustettu Räsymatto-sarja, sekä herkällä pinkillä koristeltua Unikkoa nyt väheksymättä (katso nyt vaikka täältä – eivätkö olekin ihania?) olen aivan totaalisen rakastunut ❤ Käytiin pojan kanssa Keravan Marimekkoa myyvässä liikkeessä (Prismassa) ihastelemassa sukkien pyörintää aiheuttavaa, maailman kauneinta Urna-maljakkoa hempeän vaaleanpunaisena, jota kehuimme vuoronperään myyjän kanssa. Löytyisipä lompakostani ylimääräinen setelitukko, niin kotiuttaisin tuon oitis. Juttelimme myyjän kanssa siitä miten onnistuneen designin tunnistaa: maljakko on niin kaunis, että sitä pitäisi mielellään esillä myös tyhjillään. Iskeekö sinuunkin?

img_3710

Viikon paras piristys: aurinko. Ai että niitä hetkiä kun aurinko on pilkahtanut pilvien läpi ❤ Linnutkin lirkuttelivat eräänä aamuna kun vein Ronjaa pissille. Ehkä se kevät sieltä vielä tulee 🙂

Sellaisia positiivisia juttuja meidän viikoltamme. Ja kyllä tämä toimi – meinaan ei lainkaan ota enää niin paljon pannuun kuin tätä tekstiä aloittaessani 😀 Haha! Mitäs kivaa sinun viikostasi on löytynyt?

Puoli vuotta äitiyttä & poika 6kk: kavereita, kakkaa, kiinteitä ja (blogitau)koa :D

Moikkamoi ja sunnuntai-iltapäivää! Aika kuluu kuin siivillä ja kuun alussa, tarkemmin sanottuna 9.1, poikamme Benjamin ylsi jo hurjaan puolen vuoden eli 6 kuukauden ikään! Sanonta the days are long but the years are short tuntuu pitävän paikkaansa ja mitä vanhemmaksi poika käy, sitä nopsammin aika tuntuu kuluvan. Tai onhan tämä ajan kulku suhteellista: poika syntyi keskelle heinäkuun kuuminta helleaaltoa pienenä alle kolmikiloisena ja nyt hän jo tärättää mahallaan pää pystyssä, olisi mieluiten vain pystyasennossa ja painaa kahdeksankiloista kahvakuulaani enemmän. Aika, jonka vietän blogin ulkopuolella, tuntuu myös viilettävän ohi ja mitä pidempään se kuluu, sitä korkeammaksi kynnys tänne paluun tekemiselle käy. En tiedä ymmärtääkö joku, mutta siinä missä kaipaan aivan pirusti tänne kirjoittamista ja kuulumisiemme kertomista, en jotenkin saa itseäni tänne enää. Toisten blogeja selailen lähes päivittäin, mutta koska oma tekeminen (kirjoittaminen) on jäänyt NIIN retuperälle, en koe olevani enää mikään bloggaaja – ainakaan kiinnostava sellainen, eli sellainen jota ihmiset mieluusti seuraavat. Juttelin instastoriesiin jokin aika sitten myös somessa näkyvyydestä: olen tietyllä tavalla varmasti aika tylsä ja epäkiitettävä seurattava, koska arkemme on hyvin tasaista, en näytä pojan kasvoja somessa (tietoinen valinta, koska miehen ja minun ammatit) enkä tuota materiaa tänne mitenkään säännöllisesti. Itse koen vahvasti, että somessakin kysyntä lisää tuotettavuutta (voiko näin sanoa?) mutta itseäni motivoi tuottaa tänne jotakin jos tiedän, että sisältöni kiinnostaa. Pojan kasvaessa ja vaatiessa yhä enemmän ajastani, joudun priorisoimaan miten päikkäriminuutit käytän, enkä totta puhuakseni ole löytänyt inspiraatiota tulla tänne kirjoittamaan niinä harvoina hetkinä kun minulla siihen mahdollisuus on ollut – jo siksi, että kirjoittaessani INHOAN keskeytetyksi tulemista – ja sehän on vauvan uniaikaan aika tavallista 😀 Toisaalta en saa valittaa, koska aikaa meille kaikille suodaan ihan yhtä lailla, mutta valitsemme itse miten minuuttimme käytämme, eikö? Auttaisikohan tähän korkean kynnyksen potkimiseen alas jos ”suostuisin” julkaisemaan myös hieman keskeneräisempää tekstiä? En kokisi suurta ”pakkoa” tulla kirjoittamaan ja kertomaan mitään kovin diippiä, vaan tulisin vaikka kerran pari viikossa vain kertomaan mitä kuuluu, mitä meillä syötiin ja montako kertaa edeltävinä öinä herättiin? Kiinnostaako ketään enää sellainen arkiteksti? Itse olen ihmistyypiltäni sellainen kaikki tai ei mitään-henkinen, mikä tarkoittaa myös sitä, että kun en kirjoita, en kuvaa. Ja jollei minulta löydy kuvamateriaalia, en myöskään löydä syytä kirjoittaa 😀

img_3672
Neuvolaan menossa: HIEMAN väsyneinä toooosi huonon yön jälkeen 😀

Apua, meni heti valitukseksi. Ihailen niin mielettömästi bloggareita, jotka onnistuvat kertomaan arjestaan ilman, että jokatoinen postaus olisi negis-henkinen tai täynnä valituksia. Pelkään usein, että minusta saa aikamoisen vinkuiitamaisen kuvan kun manailen niin paljon kaikkea tänne somen puolelle – koska pidän itseäni kuitenkin iloisena tyyppinä, joka nimenomaan näkee arjessakin niitä pieniä iloja. Ehkä tekstimuotoon ajatuksiani pukiessani menen liian päiväkirjamaiseksi ja kerron tänne sitä, mitä kirjoittaisin omaan päivyriini, jonne purkaisin vain ajatukseni? Hmm. Täytyy ottaa tämä itseni kanssa puheeksi ja ihan tietoisesti suodattaa osa vinkumisistani. Takuuvarmasti kaikkien arkeen mahtuu niitä ei niin hohdokkaita hetkiä – kaikki eivät vain tuo niitä julki.

img_3615
Arjen glamouria: voileipää keittiön lattialla uudelta lautaselta

Mennääs hei kivempiin aiheisiin – nimittäin meidän puolivuotiaaseen vesseliin! Käytiin viikolla neuvolassa ja ohhoh mihin mittoihin meidän pikkusintti on yltänyt: 8,5kg ja 62,5 cm! Ei ihme, että yläselkää välillä kivistää kun poikaa kanniskelee päivän mittaan. Kasvukäyrillä Benjamin oli hienosti lähtenyt nousuun ja kiitän tästä kiinteiden aloitusta, joihin siis aloimme tutustua reilu 5kk ikäisenä. Toistaiseksi poika syö eniten soseita ja silloin tällöin saa kokeilla natustaa jotakin. Itseäni tuo sormiruokailu kiinnostaa, mutta luonnollisesti hieman jännittää ja koska pojan koordinaatio ei vielä ihan tukkivarma ole, annan karkeampaa sosetta, annan hänen tarttua ja viedä lusikan itse suuhun sekä maistella itse kiinni pidellen pehmeäksi keitettyä kasvista tai maissinaksuja (suosikki jo nyt :’D) Kiinteitä syötämme tosiaan rintamaidon rinnalla niin, että ensin tissi ja sitten eväät. Ruokarytmi menee aamulla puuro ja hedelmäsose, lounaalla kasvissosetta ja nyt uutuutena proteiini (maistanut nyt lohta ja tänään kananmunaa, joista viimeinen jännitti minua hirveästi ja olihan se hurjaa kun poika sai isomman palan liukkaasta keitetystä munasta suuhunsa ja alkoi kakoa sitä.. Ei hätää eikä mitään, vaan tosi hienosti ja odotetusti kakoi, mutta kyllä mua tuo kakominen aina vähän jännää! Olen todellakin se äiti, joka juttelee rauhallisesti lapselle ja kehuu kakomista – mutta istuu omien kättensä päällä, ettei menisi ronkkimaan lapsen suuta :D), iltapäivällä hedelmä- tai kasvissosetta ja illalla puuro ja sose.

Motorisesti Benjamin on ihan viime viikkoina kehittynyt taas hurjasti ja kädet vispaavat aivan vimmatusti etenkin väsyneenä (ja tissillä. Saa itse varoa ettei tule mustelmia :D), kääntyy selältä mahalleen ja makaa mahallaan ja vispaa hurjana eteenpäin tahtoen. Siinä missä ääntä ja liikettä löytyy päivisin, saattavat yötkin olla välillä TOOOOOSI levottomia. Viikolla (muistaakseni? Mombrain..) heräsin eräänä yönä tunnin välein yhtä 2 tunnin pätkää lukuunottamatta kääntämään pojan mahaltaan kyljelleen – nähdäkseni miten hän kääntyi heti taas mahalleen takaisin. Ja jatkoi valittamista. Hohhoh. Onneksi noita öitä ei kovin usein tule vastaan – oli meinaan AIKA hapokasta seuraavana päivänä pysytellä hereillä 😀

img_3623

Päivisin Benjamin nukkuu päikkäreitä vaihtelevasti (riippuen ohjelmasta ja edeltävästä yöstä) aamulla n 10-11:30 ja iltapäivällä n 14-15, sekä alkuillasta pienet unet esim 18-18:30. Ulkoilemme vaunutellen useimmiten tai oikeastaan päivittäin aamupäivällä, jolloin lähdemme liikkeelle pojan nukuttua n 30 minuuttia. Jos ja kun Benjamin herää, hän ei enää kovin kauaa vaunuissa viihdy ja jotta saan oman ulkoilukiintiöni täyteen, lähdemme ajoissa jotta varmistan saavani kävellä ainakin tunnin 🙂 Kokeilimme perjantaina käydessämme nopsaan Jumbossa myös ratasosaa ja siihen siirrymme jo sisätiloissa ja säiden lämmetessä hieman myös ulkona, jolloin poika voi herättyään katsella maisemia – joka häntä selvästi kiinnostaa!

Olen kiitollinen siitä, että päätimme opettaa pojalle myös sisätiloihin nukahtamista päiväsaikaan, jottei häntä aina tarvitse lähteä lykkimään ulos. Myönnän suoraan, että koen helpommaksi mennä välillä makkariin rauhoittamaan unille kävijää kuin sen, että puen aina hänen älähtäessään terassilla kengät, pipot ja takit heijatakseni vaunuja hetken, palatakseni sisälle – kuullakseni älähdyksen esim. 10 minuutin kuluttua taas. Koska asumme maantasalla on selvää, että ohikulkijoista (naapuritalon raksasta nyt puhumattakaan!) irtoaa ääntä, joka sopivassa kohtaa herättää pojan ja tuo lisäjännitystä nukuttajalle, joka haluaisi edes hetken rentoutua pojan nukkuessa, siitä koska ulos joutuisi taas menemään – minkä vuoksi sisälle nukuttaminen on siinä mielessä helpompaa, että mahdollista äänihaittaa ei synny yhtä helposti (tai sitten siitä saa syyttää itse itseään).

img_3550
Lisää arjen glamouria: puuronjämiä, uusia astioita ja hervottomia kahvikuppeja (joista kuvan Marimekko-muki on pojan suosikki :D)

Siinä missä poika on yltänyt hienoon puolen vuoden ikään voi todeta, että olenhan minäkin edennyt äitiysurallani jo puolen vuoden ikään myös! Miltä tuntuu? Totta puhuakseni, helpommaksi tämä kokoajan käy. Kolme ekaa kuukautta olivat kamalia koliikin takia ja koin sen jälkeenkin todella suurta epävarmuutta itsestäni ja kyseenalaistin kovasti omaa pärjäämistäni. Osasyy tähän taitaa olla se, että minulla usein on mies vuorotyönsä puolesta kotona turvana ja apuna. Välillä olen jopa kironnut miehen vuorotyötä: hitto, siinä missä muut äidit pakon edessä päivisin yksin ollessaan muksujensa kanssa oppivat äideiksi ja pärjäämään, minä pääsen helpommalla koska mies on peräti kolmena päivänä peräkkäin kotona apunani. Siinä missä muut äidit päivä toisensa jälkeen joutuvat nukuttamaan lapsensa yksin, voin minä pyytää miestä joko nukuttamaan tai ainakin auttamaan, jolleivät omat hermoni esim. kestä. Ulkopuolisista en tiedä, mutta itse koen itseni yhä itsevarmemmaksi äitinä, tiedän pärjääväni ja osaavani – ja nautin yhä enemmän äitiydestä. Nuo pärjäämiset ja nauttimiset taitavat kulkea käsi kädessä – tai ainakin ne tukevat toinen toisiaan. Tuskin kukaan muu kuin toinen äiti voi ymmärtää miten ylpeäksi sitä itsensä voi tuntea kun onnistuu nukuttamaan vauvan – etenkin jos edeltävä kerta tai koko päivä on ollut nuriseva ja hankala. HUH! Hyvä me mutsit!

img_3660

Mikä muu on nostanut fiilistäni on lisääntynyt sosialisoiminen: tapaan viikottain jotain äitikamua ja käydään kahvittelemassa toistemme luona tai vaunulenkeillä. Vihdoin olen löytänyt elämääni sellaisia ihmisiä, joita niin kovasti olen kaivannut – ja vieläpä niin läheltä ❤ On niin parasta kun on kaveri, jonka luokse kehtaat mennä suoraan lenkiltä ja hengailla hänen luonaan kalsareissa (haha! :D) tai joka ymmärtää tarpeesi puhua jostain ihan muusta kuin vauvoista ja kakasta (eli niistä aiheista, joista kaikkien äitien OLETETAAN olevan kiinnostuneita. Nounou!) ja jolla on samanlaisia ja -henkisiä ajatuksia ja kokemuksia kuin sinulla. Olette kultaa naiset jo nyt! ❤ Ja vaikkei näitä tapaa, jo pelkkä viesti heille tai heiltä lämmittää mieltä ja auttaa jaksamaan – kaiken puklun ja kakankin keskellä 😀

Hmm mitä vielä? Instassa minua seurailevat tietävätkin jo, että Stokken Trailzimme olivatkin varsinainen susi, joihin minulla on palanut hermo pahemman kerran. Etupyörien lukitus ei toimi, joka tarkoittaa sitä että pyörät käännöksen jälkeen saattavat jäädä poikittaistilaan, jolloin työntäjää odottaa ikävä yllätys ja äkkipysähdys työntöaisa mahassa. Reklamaatiomme Stokkelle meni – onneksi! – läpi ja odotamme nyt uutta runkoa saapuvaksi. Kiinnostaako edelleen reportaasi vaunuista?

img_3675
Grr! Onneksi saamme pian uuden rungon. Saa vain nähdä lähtevätkö koko vaunut vaihtoon..

Nyt pojan päikkärit taitavat pian olla ohi, joten alan tästä lopettelemaan lörpöttelyt. Pojan kummikin tulee pian käymään – jee! Loppuun vielä kysymys tai pikemminkin ehdotus: mitä jos alkaisin postaamaan viikottain, mutta tiettynä päivänä? Olisi ehkä helpompaa ”sallia” itselleen tai löytää aika blogille, jos sen saisi ihan kalenteriin varata ja kirjoittaa? Mikäs viikonpäivä olisi sinulle mieluisin?

Kivaa sunnuntaita ❤

 

Onnistumisien lauantai

Eilinen lauantai oli lähes täydellinen päivä. Ylitin itseni. Jonkun toisen elämässä se voisi olla aivan tavallinen lauantai – edellisessä elämässäni se olisi juuri sellainen ollut. Moneen vuoteen se ei sitä ole ollut, mutta eilen se päivä vihdoin koitti. Tuli päivä, jona ylitin itseni.

img_4092
isänpäivän asu 😀

Alustetaan hieman: vanhoille lukijoille ja tutuille on jo tuttu juttu, että kärsin ahdistuksesta tietyissä tilanteissa, joista tyypillinen on yleinen paikka, jossa on tungosta ja väenpaljous. Tämä voi kuulostaa minut nuoruudessani tunteneen aivan utopistiseltä – olinhan aiemmin se joka aamuseiskalta jonotti Hullareille, jonotti tyynen rauhallisena ruokaloiden jonoissa – vain koska halusin syödä tismalleen samaan aikaan kuin muut – ja matkusti julkisilla surutta. Moneen vuoteen en ole tähän enää pystynyt, kiitos huonon ja rankan vaiheen elämässä. Vaiheen, johon kuului paljon epävarmuutta. Vaiheen, jolloin en tiennyt kuka ja missä olin ja mihin kuuluin ja etsin kovasti itseäni, peilaten itseäni niin sanoinkuvainnoillisesti, kuin myös siinä merkityksessään. Elettiin aikakautta, jona belfiet tulivat muotiin, bikinifitness oli uusi hot ja asuin- sekä työpaikka vaihtuivat kolmeen kertaan noin vuoden sisään. Sanomattakin on selvää, että nämä mullistukset teettivät vähän liikaakin materiaalia työstettäväksi nuoren naisen pään sisälle ja tapani purkaa ja yrittää kontrolloida tätä sumaa oli itseni kontrolloiminen.

Enempää pohjustusta tuskin tarvitaan, enkä halua puida asiaa enää enempää – pakkohan sitä on mennä elämässä eteenpäin. Halusin vain muistuttaa siitä, etteivät asiat aina ole sitä miltä näyttävät ja että vahvimmankin oloinen ja näköinen ihminen saattaa kantaa sellaista tuskaa ja taakkaa sisällään, ettei sitä soisi kellekään – ellei sitten haluaisi tälle paljon pahaa. Onneksi pohjaltakin voi nousta, mutta se vaatii – ainakin omasta kokemuksestani – jäätävän paljon työtä, eikä tie ole kovinkaan helppo. Uuden tanssikoreografian tai matikkalaskun opetteleminen – ehkä jopa kävelyn – opetteleminen ei taida olla mitään sen rinnalla kun aletaan opettelemaan uusia – tai siis vanhoja – käytösmalleja. Sellaisia normaaleja malleja, joihin ei kuulu elämän tiukka kontrollointi. Vaatii todella ison askeleen astua mukavuusalueensa ulkopuolelle kun on monta vuotta elänyt turvallisissa pienissä (omissa) piireissään, joissa elämäänsä hallitsee omin säännöin. Pahinta taitaa olla se kun tiedostaa, että sananlasku ”kuka kissan hännän nostaisi jollei kissa itse” todella pitää paikkaansa – sillä KUKAAN muu ei voi saada sinua astumaan mukavuusalueesi ulkopuolelle ja taistelemaan niitä tuttuja manöövereitäsi vastaan. Ei kukaan muu kuin sinä itse. Työ on tehtävä itse ja sitä ennen sinun on pakotettava itse itsesi voittamaan pelkosi – ja ottamaan askel.

img_4096

Kuulostaa rankalta ja sitä se piru vie on – vaikka tehtävä voi itsessään etenkin ulkopuolisen korviin kuulostaa täysin arkipäiväiseltä. Mutta kun sen askeleen vihdoin joskus (uskaltaa) ottaa… Se tunne on jotain sanoinkuvaamatonta. Se ylpeys, mitä itsestään sinä hetkenä tuntee; sitä ei voi korvata, ei selittää – se täytyy vain kokea.

Ja minulla se päivä vihdoin koitti eilen. Mitäs kummallista päivääni kuului? Mikä on niin hehkuttamisen arvoista?

Ajoin valehtelematta ekaa kertaa vuoden sisään yli 20 km matkan muualle kuin Porvooseen päin. Ekaa kertaa kitkarenkailla talvikelillä (tähän asti ajanut vain pieniä matkoja ja muuten aina nastoilla). Lähdin Helsingin keskustaan – Arkadianmäelle asti – paras tyttökaverini kanssa. Taskuparkkeerasin Hankenia vastapäätä – enkä kolhinut omaa enkä muiden autoja. Kävelin keskustassa kärsimättä vuoroin huimauksesta tai puutumisista. Siirsin autoni Manskun kautta Kasarmikadulle. Jonotin ahtaassa tilassa tunnin. Jonotin hätääntymättä, ahdistumatta. Olin huomion keskipisteenä valokeilassa, muiden arvioitavana. Ihastuin itseeni. Ajoin kotiin, hymyssä suin. Olin voittaja. Olin ylpeä: minä pystyin siihen!

En tiedä miten tätä tekstiä lopettaa – tuskin tätä mitenkään voi. Mutta voitte kuvitella sen hymyn määrän (ja koon :D) kun ylitin itseni, voitin pelkoni – ja onnistuin. Ja vieläpä monella eri alueella omalla kartallani. Olin oman elämäni voittaja ❤

Mitä hyvää sinä olet onnistunut itsesi ja oman hyvinvointisi eteen tekemään? Koska olit ylpeä itsestäsi viimeksi ja miksi? Muista: olet tärkeä, olet hyvä – olet voittaja kunhan vain uskallat sitä olla ja sallit itsellesi sen ❤