Ensimmäistä kertaa

Saako 27-vuotiaana päättää, että haluaisi ja aikoo aloittaa täysin alusta? Päättää pyyhkiä menneisyytensä kokonaan ja aloittaa tarinansa puhtaaksi pyyhityltä pöydältä? No eihän se käytännössä ihan mahdollista tietty ole, mutta leikitään, että se siinä määrin on, että aion aloittaa blogi-tarinani puhtaalta pöydältä. Jep, näin äsken päätin ja näin myös teen – 27-vuotiaana.

Lähes 30 vuoden kokemuksella (ääk! ikäkriisikö pian vaivaa? Noei, mulla on ollut kriisejä jo tähän mennessä sen verta, etten usko että yksi 30-vuotispäivä tuntuu enää missään :D) tiedän, ettei menneisyyttään tai tekojaan voi deletoida vaikka kuinka haluaisi, enkä toisaalta ole varma haluaisinko kumittaa koko historiani isolla pyyhekumilla mutta toki haluaisin jälkiviisaana todeta, että monen asian olisi voinut jättää tekemättä. Mutta kun elämää ei voi hallita noin, niin aion sen sijaan aloittaa hieman siistitymmältä pohjalta kuin rypeä vanhoissa murusissa polviani myöten.

Tämä on siis vanhan elämän uusi alku.

Leikitäänkö, ettemme tunne toisiamme vielä, niin voi kertoa lyhyesti itsestäni ja taustastani? Hihii, kiva! Olen siinä määrin itserakas, että rakastan puhua itsestäni ja tälläiset ”meet and greet”-postaukset ovat täydellisiä syitä höpötellä ja kertoa muhevia paljastuksia itsestäni 😉 Samoista syistä tykkään myös ihan hulluna kysymyspostauksista, koska niissä saa selville mitä parhaimpia juttuja kirjoittajasta, joita tämä ei itse olisi tajunnut esitellä tai kertoa itsestään. Okei eihän sillä oikeasti ole väliä mikä toisen suosikkiruoka tai -kynsilakka on tai millainen toisen unelmakoti olisi (äh olenpa tylsä – useimmiten kysymyspostauksissa lukijat kysyvät paljon kiinnostavampia kysymyksiä!), mutta ne tekevät kirjoittajan helpommaksi samaistua ja lähestyä ja ikään kuin inhimillisemmäksi. Itse en nykyään enää jaksa seurata pintaliito ja -hipaisu blogeja, joissa esitellään pintaa ja blingiä, muttei kerrota arkisista jutuista ja sellaisista asioista, joihin voin itse samaistua: ajankäytön haasteista, koirankarvoista eväslaatikossa tai elämän välillä isoihin, välillä pieniin murheisiin liittyvistä asioista.

Olisi kiva tutustua, eikö? Esittelen tässä lyhkäisyydessään itseni ja toivon, että viihdyt kanssani hetken.

Olen Jossu, 27-vuotias sairaan- ja terveydenhoitaja (hah, tämä tuplanimikkeeni jaksaa naurattaa minua absurdiudessaan joka kerta kun itseni näin esittelen) pk-seudulta. Olen suomenruotsalainen ja puhun sekä suomea, että ruotsia äidinkielinäni ja opiskelinhan lukion loppuun asti saksaakin, mutta koska sitä kieltä ei ole tullut käytettyä, ovat ne kieliopit valitettavasti menneet hukkaan mutta englantia osaan edes jokseenkin edelleen ja käytän sitä jonkin verran työssäni. Omaan perheeseeni (äitin, isin ja siskojen, jotka siis kaikki asuvat omissa kodeissaan perheineen) kuuluu avomieheni T sekä 3-vuotias labradorinnoutajani Ronja, joiden kanssa asumme T:n omistamassa kerrostaloasunnossa. Olemme jo reilun vuoden (ainakin!) haaveilleet muutosta omakotitaloon ja toivon mukaan sellaiseen muutto tosiaan vuoden parin sisään tulee olemaan ajankohtainenkin. Faktahan on se, ettei sellaisen ostaminen saati sitten ylläpitäminen ole helppoa eikä halpaa, mutta olemme päässeet siihen vaiheeseen elämää, että se tuntuisi molemmilta jo jopa tarpeelliselta. Helppoahan tämä kerrostaloasunnossa asuminen on, mutta on siinä puolensakin ja meistä tuntuu, että ne puolet on pikkuhiljaa nähty. Yhdellä talofirmalla käytiin jo katselemassa ja suunnittelemassa yhtä ihanaa taloakin ja käytiinhän me pankissa lainastakin neuvottelemassa, mutta sitten pari faktaa kuten T:n äsken aloittamat opinnot ja realiteetit + pari bonuskorttia iskettiin pöytään ja päätettiin hetkeksi painaa jarrua. Ei kovin kivaa minun kaltaiselleni tättähäärälle, joka oli jo suurin piirtein mielessään sisustanut uuden ihanan kodin, mutta järjellä ajateltuna fiksuin veto. Eli tästä ollaan muuttamassa, mutta ollaan nyt vielä hetki ja pohditaan mitä tehdään. Työskentelen tällä hetkellä terveydenhoitajana ja kohderyhmänäni ovat aikuiset. Joo, ei töistä sen enempää. Tai no onhan se työ iso osa elämää ja vie  kolmanneksen hereilläoloajasta ja pidän työstäni ja tietäisitte vaan miten iso osa meidän kotona käymistä keskusteluista koskettaa aihetta terveys tai sairaus niin luulisitte, ettei me muusta puhutakaan 😀 Haha, ei sentään, mutta tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että hoitajapariskunnan luona puidaan potilastapauksia, katsellaan 112: ja Greyn anatomiaa ja hehkutetaan välillä toisillemme ”hei kato! Tähän suoneen olisi helppo kanyloida!”?

Olen kirjoittanut blogia enemmän ja vähemmän aktiivisesti lukioikäisestä. Mitä yksinäisemmäksi elämässä olen itseni tuntenut, sitä enemmän olen konetta naputellut. Kirjoittaminen on ollut ja on minun tapani purkaa ajatuksiani, mutta olen viime aikoina tajunnut, ettei se kroppansa rääkkäämisen ohessa ole ainoa tapa – asioista voi myös puhua ja mieltä voi rauhoittaa myös liikkumalla hieman hitaammin. Edellä mainitusta ehkä jo sait hajua siitä, että olen kärsinyt itseni kuluttamisesta liikkumalla liikaa ja syömällä liian vähän, olemalla väärien ihmisten kanssa huonoissa ihmissuhteissa ja koittanut sitten hoitaa pahaa mieltä kuluttamalla itseäni yhä enemmän? Näin asia valitettavasti on, mutta koska taustoilleen ei mahda mitään on nyt pakko yrittää porskuttaa päivä kerrallaan eteenpäin ja olla katsomatta taaksepäin. Edellisessä blogissa kerroin yksityiskohtaisestikin ihmissuhteista, omista mustista ajatuksistani ja pahasta olosta, josta kärsin, mutta olen nyt reilun parin kuukauden asian sulattelun jälkeen päätynyt lopputulokseen, että on parasta kun puran niitä pienimpiä yksityiskohtia täällä ”oikeassa maailmassa oikeiden ihmisten” kanssa ja säästän tänne nettiin nämä hieman silotellummat ja kivemmat jutut. Ei ei, älä vielä lähde! En aio enkä halua alkaa pitämään pintahipaisu-blogia, jossa kaikki on positiivista ja ihanaa ja kukantuoksuista, mutta haluan pitää blogia, jossa olen juuri se aito oma, hölönpölö itseni – en se ajoittain itkuinenkin nuori nainen olen ja haluan, että blogi on se paikka, jossa voin muistuttaa itseäni siitä kuka oikeasti olen. Sopiiko? Varmasti tännekin tulee joskus kirjoitettua ja purettua pahaa oloa, mutta koska olen sisimmissäni positiivinen ihminen, jonka ajoittain olen elämässäni kadottanut, haluan näyttää sekä sinulle, että itselleni, että täällä se sama hömppä minä edelleen olen. Elämä kohtelee toisia hieman kovempaa kuin toisia ja se tuntuu etenkin meistä ketä se hakkaa pöllillä päähän todella epäoikeudenmukaiselta, mutta olen kaiken pahankin keskellä muistuttaa itseäni siitä, että kaikella varmasti on merkityksensä ja että kaikki johtaa johonkin. Mihin, sitä en vielä tiedä. Aika kai näyttää.

Joo. Elän siis tällä hetkellä ajassa, jossa opettelen (edelleen) syömään riittävästi, välttelen aiemmin kiellettyjen ruokien välttelemistä ja opettelen kuuntelemaan kehoa ja sen tarpeita ja viestejä. Rakastan liikkumista ja siitä tulen hyvälle tuulelle ja vastapainoksi muutun tosi kärttyisäksi ja ruttuiseksi, jollen saa liikkua. Sydäntäni lähinnä on nimenomaan ulkoilu, enkä voi kuvitella päivääkään, jona en kävisi ulkona. Tiedätkö ne kuvat Instagramissa, jossa tyypit hehkuttaa lojuvansa sisällä koko päivän pyjama päällä TV:n ääressä jätskiä syöden? Voi montakohan kertaa olen kadehtinut noita tyyppejä ja kuvia ja kelannut, että vähänkö olisi ihanaa maata koko päivä sohvalla Netflixin ääressä jädepurkki kädessä? Vähintään yhtä monta kertaa olen havahtunut jo puolilta päivin sohvalta vaatteet pukeneena siihen, että nyt olisi kyllä aika tehdä jotain fiksua ja lähtenyt ulos. Ja lähtenytkin. Ulkoilu tuo mulle aidosti tosi hyvän ja rennon fiiliksen ja olen paljon parempi tytär, avovaimo, emäntä ja nainen jos liikun edes hieman ja rentoudun paljon enemmän ja paremmin ja VOIN paljon paremmin, jos liikun verrattuna siihen, että viettäisin koko päivän sohvalla Benin ja Jerrysin kanssa. Myönnettävähän se on, että olen väärinkäyttänyt tuota ”liikunta ja endorfiinit tuo mulle niiiiiiin hyvän olon” ja liikkunut kovempaa kuin mitä kroppa olisi oikeasti jaksanut, mutta olen ylpeä siitä, että olen nyt päässyt tähän tilaan, jossa voin myöntää että VOIN paremmin jos liikun – ja osaan liikkua ja tyytyä myös kevyempään. Toki minulla monen väärin tehdyn vuoden jälkeen edelleen menee homma joskus pyllylleen, mutta parannus entiseen on huima. Toki pidempi lenkki tuo paremman fiiliksen, mutten enää pakota itseäni juoksemaan jos olen nukkunut huonosti, paikkoja särkee tai jomottaa tai keho tuntuu väsyneeltä. Silloin valitsen juoksun sijaan kävelyn ja kävelen tunnin. Harvemmin tulee käveltyä sitä lyhyemmin, mutta joskus kyllä. Enkä koe huonoa omatuntoa siitäkään vaan päinvastoin osaan todeta, että tänään väsyttää ja olen tyytyväinen siihen pieneenkin mitä olen tehnyt. Liikun joka ikinen päivä ja se tuntuu yhtä luonnolliselta tarpeelta kuin hampaiden harjaus, mutta hampaat irvessä liikkuminen on saanut jäädä vähemmälle. Ylpeä, kiitollinen siitä.

Ehkä jätän jutustelun tällä kertaa tähän, lähden harjaamaan hampaita ja nappaan koiran kainaloon ja lähdetään pienelle kävelylle. Iltapäiväksi mennään vanhempieni luo syömään ja myöhemmin menen kuntonyrkkeilemään. Nyrkkeily on minulle täysin uusi aluevaltaus ja kurssikertoja on takana vasta yksi, mutta halusin kokeilla miltä uusi laji tuntuisi ja ainakin viime kerran jälkeen olin tyytyväinen! Yläkroppa sai vähän tehdä töitä ja lihaskuntoa tuli tehtyä kuin huomaamatta (saatte vielä nähdä miten patalaiska jumppari olenkaan..) ja oli kivaa liikkua pitkästä aikaa toisten kanssa 🙂 En tiedä onko tämä laji, jota tulen jatkossa harrastamaan, mutta käynpä nyt ainakin tämän 10 kerran kurssin loppuun.

Toivottavasti viihdyit kanssani täällä ja palaat vielä 🙂 Aiempaan verraten en aio ottaa bloggaamisesta nyt stressiä tiedostaen jo sen, että vietän työpäivän aikana liki 8 tuntia koneen ääressä – ei meinaa hirveästi sen jälkeen kiinnosta istua jälleen koneen ääreen naputtamaan 😀 Mutta blogia tulen aika ajoin päivittämään ja nimenomaan arkisten juttujen merkeissä. Minun elämäni on tällä hetkellä arkista ja opettelen nyt lisäämään siihen pieniä timantteja, joita sitten opettelen havainnoimaan. Ei sen elämän tarvitse yhtä juhlaa olla, mutta arki ei saa olla tasapaksua ja tylsää – se kun muodostaa suurimman osan elämästämme!

 

 

Mainokset

Tekijä: Jossu

A 27-year old Finnish woman trying to find balance in her life between work as a nurse, a dog owner, a girlfriend and a former eating disordered,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s