Ethän laihduta?

Eilen lauantaina 6.5 vietettiin #älälaihduta-päivää, joka oli osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta-kampanjaa, jonka tarkoitus on herättää keskustelua ja kyseenalaistaa kehonihannetta ja kehoon ja painoon liittyviä pakkomielteitä. Painonhallinta on osa lähes kaikkien elämää – valitettavasti. Niin yli- kuin alipainokin on pahasta mutta niissäkään ei pitäisi tuijottaa pelkkiä numeroita ja tilastoja, jotka kertovat m.m. sairastumisriskin kohonneisuudesta, vaan pikemminkin kuunnella omaa oloa. Ajattelin kirjoittaa painonhallinnasta hieman omasta näkökulmastani.

Timmi vartalo peilikuvassa, mutta surullinen mieli sen sisällä. Sekö on tervettä?

Itse olen yrittänyt hallita painoani surullisen ison osan elämääni. Totta puhuakseni en muista tarkalleen koska mietin ensimmäistä kertaa, mitä tai kuinka paljon syön, mutta ensimmäisen kielto-listan tein kaverini kanssa ala-asteella. Kiellettyjen ruokien listalle päätyivät perinteiset noutoruoat kuten pizzat ja hampparit, sekä karkit, jätskit ja keksit. Kaverini oli hoikka ja minä astetta pyöreämpi, mutten missään nimessä lihava ja painoindeksinikin oli normaalin ylärajoissa. Mikä sai normaalikokoisiksi luokiteltavat alle teini-ikäiset tytöt edes miettimään tälläistä? En tiedä. Kummankin kotona meidät hyväksyttiin sellaisina kuin olimme, saimme kehuja ja pärjäsimme ratsastuksessakin kivasti, eikä ponien selät taittuneet mutkalle vaikka nousimme selkään. Eikö sen olisi pitänyt riittää hyvän itsetunnon luomiseksi? Hyvän itsetunnon, joka olisi suojellut meitä painon kyttäämisen problematiikalta. Hyvän itsetunnon, jonka avulla olisimme voineet hyväksyä itsemme juuri sellaisina kuin olemme.

Olen koko lapsuuteni ollut kavereitani ja lähisuvun tyttöjä isompi, minkä takia olen kokenut itseni hieman ulkopuoliseksi ja toisia huonommaksi. Lähes koko ikäni kroppani koko on määritellyt ihmisarvoni ja sitä, miten haluttava tai hyvä tyyppi olen, mikä näin 27-vuotiaana tuntuu aika naurettavalta – mutta valitettavan todelta. Ruokien jaottelun aloitin tosiaan ala-asteella, mutta varsinaisen ensimmäisen laihdutusproggikseni tein muistaakseni vasta yläasteella lihottuani reippaasti (jolloin painoindeksi kyllä oli jo yli- ellei jopa lihavuuden puolella) huonon parisuhteen loputtua. Itsetuntoni kohosi saatuani painoni normaalilukemiin ja siitä eteenpäin elin koko lukion onnellisena ruokaa sen kummemmin miettimättä, painoindeksi lähempänä normaalin ylä- kuin alarajaa.

 

Somessa usein hehkutetaan hyvää oloa liikunnan jälkeisissä kuvissa, mutta mikä on todellinen olo? Kuori ei aina kerro todellisuutta

Opiskelemaan lähdettyäni keksin laihduttamisen jälleen alettuani käymään salilla, mutten osaa tänäkään päivänä sanoa miksi. Toki kehoihanteeni muuttui radikaalisti gymille lähdettyäni, koska aiemmin en kyllä pahemmin edes miettinyt miltä halusin näyttää tai en – söin nälkääni ja liikuin tavalla, johon energia riitti ja tuntui hyvältä. Juuri niin kuin pitäisikin. Elämässäni oli tuolloinkin läsnä rakastava perhe ja hyvä parisuhde, joiden olisi pitänyt suojella minua tuolta laihdutuksen möröltä.

Elämäni huonoin vaihe ja vika tikki oli muutto kauas kotoa ja tukiverkon luota, jolloin aiemmin hieman heiveröisen itsetunnon jalkojen alta vetäistiin matto. Kaaduin pyllylleni, etsin itseäni ja yritin kovempaa kuin koskaan mahtua sellaiseen muottiin, jonka olin gymillä itselleni luonut: lihaksikas, timmi, rasvaton. Kaunis, täydellinen, onnellinen. Rakastettava, hurmaava, haluttava. Kaikeksi täksi uskoin muttuvani, kun vain saavuttaisin kisakireän kunnon. Loppu onkin historiaa.

Törmäsin jokunen viikko sitten Facebook-seinälläni Hesarin artikkeliin Too big to be me-blogia pitävästä Anna Liljeroosista, jossa Anna kertoo avoimesti miten lukijat ovat jopa vihamielisesti lähestyneet häntä – uskokaa tai älkää – hätkähtyneinä ja jopa vihaisina siitä, ettei tämä olekaan laihtunut, vaikka blogi nimenomaan aikojen alussa perustettiin päiväkirjana Annan laihdutusprojektissa. Lukijat ovat pettyneet ja tunteneet itsensä huijatuiksi – koska Anna ei ole lunastanut lupaustaan laihtumisesta. Tässä kohtaa korvistani taisi jo sauhuta: mitä hemmettiä se muiden napaa kaivelee, jos joku on suunnitellut laihtuvansa, muttei pääsekään suunniteltuun tavoitteeseen? Ihmisen terveys ja kroppa on oma ja henkilökohtainen asia, joista tämä on yksin vastuussa – ja josta yksilö vastaa loppupeleissä vain ja ainoastaan itse. Kukaan ei ole tilivelvollinen toisille siitä, miten kehoansa muokkaa tai on jättää muokkaamatta  oli julkista blogia pitävä henkilö tai naapurin Pertti. Artikkelin pääset lukemaan tästä. Anna perusti bloginsa 5 vuotta sitten kun alkoi laihduttaa ja se muuttui hetkessä todella suosituksi. Tuhannet suomalaisnaiset pystyivät samaistumaan Annaan ja lähtivät seuraamaan hänen taivaltaan kohti terveellisempiä elämäntapoja. Annan elämä on luonnollisesti matkan varrella elänyt ja muuttunut m.m opiskelujen myötä ja onhan Anna saanut pari lastakin. Lukijat tuntuvat unohtaneen sen, että bloggaajankin elämä muuttuu siitä 5 vuoden takaisesta, eikä voi olettaa, että lähtökohtien ollessa erilaiset, olisivat mahdollisuudet esim. käydä salilla useana iltana viikossa yhtä suuret kuin ennen lapsia. Eikö? Anna on urheasti töissäkäynnin, perheen ja blogin pitämisen ohessa vielä blogannutkin, enkä itse siksi voi käsittää miten ihmiset voivat edes KUVITELLA, että hän ehtisi panostaa itseensä yhtä paljon nyt kuin ennen. Anna vastaa lukijoiden pettymykseen ihmetellen, ettei hänen sallita muuttuvan. Onpa hassua ajatella, että ulkopuolinen pettyy sinuun siksi, että päätät muuttua. Sisimmissä olet sama ihminen, vaikka harrastus, työpaikka tai partneri vaihtuu, eikö? Eikö kehoihanteeseen tai ulkomuotoon pitäisi päteä sama? Tästä kertoo kenties se ajatusmalli jota yhteiskunnassamme noudatetaan kun TV:ssäkin pyörii ”Rakas sinusta on tullut pullukka”, jossa partnerit pohtivat voivatko enää rakastaa kun toinen on kerännyt 10 kg elopainoa. En tarkoita, että perheen perustamisen jälkeen naisella olisi lupa rupsahtaa tai että hänen tulisi unohtaa omasta terveydestään huolehtiminen, mutta vastuun muista kasvaessa takuuvarmasti oman navan tuijottaminen vähenee, eikä tiettyyn vaatekokooon mahtuminen enää ole yhtä tärkeätä. Viimeistään äidiksi tulon jälkeen hyvinvointi ja jaksaminen määrittävät terveyttä vaatekokoja tai vaa-an lukemia enemmän, mikä on mielestäni ihanaa ja ihannoitavaa. Mutta miksei tähän tilaan voisi päästä jo ENNEN äidiksi tuloa? Kaikkihan eivät voi tai halua perustaa perhettä, mutta silti soisin heille saman lähtökohdan hyvälle ololle. Mistä oman kehon hyväksyminen siis lähtee? Itsetunnosta.

Timmi vatsa, joka vaati paljon hikeä ja kyyneleitä. Ja terveyden. Aika kallis hinta, eikö? Niin minunkin mielestäni. Enkä ollut yhtään sen onnellisempi tämän näköisenä.

Itse olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi ollessani isokokoisempi kuin muut, mutta itsetuntoni koin hyväksi ja hyväksyin itseni ulkopuolisuuden tunteesta huolimatta aina siihen asti, että iso muutos astui elämääni. Nykypäivänä tiedetään kuinka tärkeätä on tukea ihmistä jo pienestä pitäen ja miten perusta hyvälle itsetunnolla rakentuu jo lapsuudessa. Tänään tiedämme, ettei lasta pidä kehua pelkästään hänen ulkonäkönsä perusteella, vaan pikemminkin hänen ominaisuuksiaan ja tekojaan tulisi nostaa esille ja toisaalta kertoa, että hän on hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin on – mitään tekemättä. Minua kehuttiin jo pienenä juuri näistä edellämainituista, enkä siksi koe, että vanhempani olisivat voineet tehdä mitään toisin välttääkseni (tai pitäisi ehkä kirjoittaa välttääksemme – onhan tämä ongelmani koskettanut koko perhettä vaikka täysikäinen olenkin) heikentyneen itsetunnon tai terveysongelmat liiallisen painonpudotuksen jälkeen. Voin siis kokemuksesta todeta, etteivät vanhempien vuolaatkaan kehut aina pelasta lasta tai nuorta – miksei aikuistakin – sairastumiselta, mutta ennaltaehkäisevänä tekijänä ne toimivat. Uskon vakaasti, että olisin välttänyt tämän painon kanssa leikkimisen lähtökohdillani, ellei elämääni olisi tullut sitä suurta muutosta. Se vain toimi elämässäni tippana, joka sai pikarin valumaan yli.

Menneessä on turha vatvoa, koska sitä ei voi muuttaa ja katse kannattaakin kiinnittää tulevaisuuteen. Menneeseen voi kuitenkin olla hyvä kurkistaa, jotta voi ymmärtää itseään ja jotta voi muuttaa tekemisen malliaan, jottei astu samaan kuoppaan uudestaan. Tuttavani sairasti rankan anoreksian ja hänen haastattelussaan eräässä ruotsinkielisessä lehdessä hän totesi enemmän kuin hyvin, ettei kellekkään painon kanssa kamppailevalle (tässä tilanteessa alipainoiselle) tule tuputtaa ruokaa. Ruoka ei ole yli- eikä alipainoisenkaan ongelma, mutta sen kontrollointi on oire jostain. Ja sen jonkin selvittäminen on ongelman ratkaisu.  Uskon, että ihminen pysyy terveen mitoissa (eli painoindeksi jotakuinkin normaalin rajoissa) jos hän tunnustelee omaa oloaan. Kaikki tietävät miten ikävältä tuntuu kun on tullut herkuteltua niin, että housut alkavat puristaa vyötäröltä tai miten päässä huojuttaa ja heikottaa jos on tullut syötyä liian vähän. Kroppa kyllä kertoo koska sillä on hyvä olla ja sitä kuuntelemalla ei painoa tarvitse hallita – se pysyy itselle sopivana omaa kehoa ja fiilistä kuuntelemalla.

 

Mainokset

Tekijä: Jossu

A 27-year old Finnish woman trying to find balance in her life between work as a nurse, a dog owner, a girlfriend and a former eating disordered,

1 vastaus artikkeliin “Ethän laihduta?”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s