Heippa! Instan puolella jo kerroinkin, että meillä kävi tänään tuttu (kollega) neuvolan terveydenhoitaja kotikäynnillä ja käynnin aiheena mikäs muu kuin synnytys. Synnytys, joka koko alkuraskaudessa tuntuu niin utopistiseltä vessassa ravatessaan, mahdollisia vuotoja ja nipistelyjä tunnustellessaan – ja joka nyt raskausviikolla 33 pian 34 alkaa olla jo totista totta. Pian se koittaa.
Itsellenihän tuo synnytys tuli konkreettiseksi juhannuksena, jolloin heräsin lauantaiaamuyöstä koko lantion peittävään polttavaan tunteeseen. Se oli elämäni ensimmäinen kivulias supistus, joka onneksi hellitti hetken kuluttua (kröhööm.. oli ehkä kannattanut katsoa kelloa, että kauanko tätä kesti mutta totta puhuakseni ei kyllä käynyt mielessäkään – enhän edes tajunnut koko kuvion olevan supistus itsessään!). Tähän asti voin sanoa tunnistaneeni tasan YHDEN harkkasupistuksen, kun taas terveydenhoitajani on tunnistanut minulta niitä jo kaksi; nekin molemmat kesken neuvolakäynnin 😀 Sanomatta lienee siis selvää, ettei tämä pirkkoliisa tunnista supistuksia OLLENKAAN ja kuulun siihen kategoriaan, joka lähtee synnärille sitten elämänsä ekojen, oikeiden supistusten saattelemana.
Harjoitussupistuksilla tarkoitetaan niitä suppareita, joilla kohtu harjoittelee mukulan ulos työntämistä ja jotka ovat täysin vaarattomia (onneksi – haha, montakohan niitä on jo ollut ja minä olen vain porskutellut menemään :D). Supistuksia kuvaillaan eri tavoin (trust me – olen googlannut!) mutta tyypillistä niille on siis se, että vatsa kovettuu ja hetken päästä hellittää. Omalla kohdallani tunnistamista vaikeuttaa se, että mahani tuntuu jo niin täydeltä (onhan siellä bebeä koko 2kg edestä) etten henk.koht. ainakaan pystyasennossa osaa sanoa onko vatsa pelkästään pinkeä ison lastinsa takia vai onko se kovettunut supistuksen takia.
Kotikäynnillä tänään juteltiin siis synnytyksestä ja millaisia ajatuksia meillä siitä on. Tehtiin myös normaalit mittaukset, joissa todettiin että SF-mitta oli nyt jopa himpun verran keskikäyrän yläpuolella (tähän toki vaikuttaa sekä vauvan, että minun asento jotka eivät ole täysin samat kuin neuvolassa pritsillä VS kotona sängyllä) – ja että beben pää oli matalalla ja kiinnittynyt! Tässä kohtaa minulla löi hetken tyhjää että woot? Ei kai se beben pää nyt VIELÄ voi olla kiinnittynyt – sehän tarkoittaisi että hän alkaa olla jo lähtökuopissa! Tuosta sikiön pään laskeutumisesta lantioon löytyy netistä nopeasti googlaillen aika ristiriitaista tietoa (tässä kohtaa voin jo todeta kaipaavani työpaikan parhaita etuja, eli pääsyä Duodecimin Terveysporttiin, josta löytyy kaikki OIKEA ja luotettava info lääkkeistä ja sairauksista terveydenhuollon ammattilaisten käyttöön), mutta sen muistan ulkomuistista kouluajoilta, ettei laskeutuminen ja kiinnittyminen VÄLTTÄMÄTTÄ kerro onko synnytys alkamassa huomenna vai rv42. Itselläni intuitio jotenkin kuitenkin sanoo, että meidän bebe taitaa tulla ennen laskettua aikaa enkä oikein osaa selittää miksi, mutta sellainen fiilis minulla on. Yhtälailla voi olla, että hän tosiaan syntyy yliaikaisena rv42+ käynnistettynä ja hurjan työn ja tuskan takana 😀 Ehkäpä syy tähän tunteeseeni on se nopea muutos voinnissani, jonka olen nyt tosiaan rv33 alettua saanut huomata: beben pää painaa lantioluita ajoittain kävellessä niin että on pakko pysähtyä epämukavuudelta/kivulta ja kroppa on käynyt tukalammaksi ja jotenkin ahtaammaksi. Auta armias eilen kun ripustelin pyykkejä ja tiputtelin sukkia vaatetelineen ritilöiden läpi – ei tässä niin vaan enää kumarrella 😀 Eilisen 1,5h lenkin jälkeen olin niiiiiin naatti etten voinut muuta kuin käydä sängylle ja maata siinä puolisen tuntia vain puuskuttamassa. Terveydenhoitajamme katsoi minua silmät teevateina kun tätä tänään kerroin, että huhhuh! Mutta koska tähän asti olen jaksanut porskuttaa lenkkejäni eikä eilen tuntunut väsymystä ennenkuin ihan lopussa, annoin askeleiden viedä. Päätin tänään, että alan nyt kyllä ihan suosiolla lyhentämään lenkkejä jotten sitten ainakaan soimaa itseäni siitä, että olisin liialla rasituksella aiheuttanut ennenaikaista synnytystä. Vaikka bebe olisi pian jo ihana saada syliin ja turvaan ja näkösälle, saisi hän minun puolestani vielä kasvaa ja kehittyä tuolla masussani, jossa hänellä vielä on parasta olla. Bebeä odotellessa olen tässä nyt pohdiskellut sitä kuuluisaa sairaalakassia ja vauvalle kotiutumisvaatteita. Minkä asian SINÄ koit tarpeelliseksi sairaalakassissasi ja mihin teidän bebe pukeutui? Tuolla kotiutumisasulla tuntuu olevan suurempi merkitys kuin mitä olin aiemmin kuvitellut (myös itselleni!) ja yllätin itseni vielä ihailemasta tätä PoP:n bodyä, joka olisi. Noh. Täydellinen kaikessa yksinkertaisuudessaan – kuten muutkin PoPin vaatteet. Ja minä kun tässä vielä viime postauksessa julistin, etten osta bebelle mitään täyteen hintaan 😀 Varokaa vaan! Pian naputtelen tuon jo menemään, koska hittoako sitä kaikessa säästelemään: jos kerta voin ostaa nämä tonnin vaunutkin, ei kyllä yhden reilun 20e arvoisen bodyn housuineen pitäisi tuntua missään 😀 Mietinpä vaan tuota bodyn kokoa.. Missä koossa teidän bebet kotiutuivat? Ei viitsisi ostaa ihan telttaa, muttei liian pientäkään niin että raukkaparka on ihan rutussa vaatteessaan.. Ja tässä kohtaa TOIVON että isosiskoni A – luotettavin lukijani ja vauva-asiantuntijani on kuulolla: JOS bebe syntyy ennen aikojaan, käythän hakemassa meille tämän bodyn koossa 44cm jos tilaan 50cm ja se olisi liian iso? Apua miten jokin koossa 50cm voikaan olla ISO jollekin? 😀 Thanks A, jag litar på dig 😉
Raskauteni loppukolmannes on jotenkin mennyt lähes ryminällä oli, eikä tässä tosiaan montaa viikkoa enää ole jäljellä. Ihan vielä en voi kutsua itseäni jälkiviisaaksi, mutta totta se kliseinen lause ”nauti raskaudestasi, se on yllättävän lyhyt aika” kyllä on. Hieman harmittaa, että niin paljon olen raskauttani manannut ja sen puolesta pelännyt, mutta tuskin olisin osannut ottaa kovin paljon rennommin meidän lähtökohdillamme. Itselläni tuo huoli ja pelko on ollut merkki rakkaudesta – ja sitä se edelleenkin on ja tulee aina olemaan. Ehkä se on osa sitä vanhemmaksi kasvamista?
Juupeli. Tulossa ja työn alla on vielä postaus turvakaukalosta, jonka haimme maanantaina täältä ja ajatustasolla harkitsin myös postausta Rontti-koirasta – ihan vaikka koiran päivästä. Kiinnostaisiko sellainen? Koirasta tulee aika ajoin kysymyksiä ja onhan hän niin keskeinen osa perhettämme, että hän ansaitsisi VÄHINTÄÄNKIN yhden postauksen 😉
Öitä ❤
En dag ska jag bli stor 