Matkalla Lidl:ssä ja arjen oivalluksia

Heipparallaa sunnuntaiaamu – ensimmäinen oikeasti kolea syysaamu, jonka tänä vuonna olen kokenut! Koiraa viedessäni ulos elohopea oli laskenut +4 saakka ja kadehdin salaa vastaantulevaa koiranulkoiluttajaa, jolla oli ohuet sormikkaat käsissään. Onneksi aurinko lämmitti niin mieltä kuin ihoakin – ja muistutin itseäni siinä samassa, ettei minulla kyllä oikeasti kovin kylmä voinut olla; olinhan pukenut ylleni collarit, hupparin ja reilunkokoisen kuoritakin.

Aamuiset koiranpissatus-lenkit ovat niitä, joita kaikkein eniten jännitin koiraa hankkiessani: miten voisin lähteä ulos ennen aamupalaa? Olen aina ollut aamuvirkku, joten sängystä ylöspääsy ei tulisi olemaan ongelma, mutta aamupalan suurena ystävänä, matalar verenpaineet omaavana sekä (etenkin aamuisin) lyhytpinnaisena ihmisenä mietin miten ihmeessä voisin lenkittää (isoa) koiraa joka ikinen aamu. Turhaan. Juteltiin asiasta työkaverin kanssa viikolla ja myönsin, että aamulenkit ovat – jos mahdollista – omalla tavallaan jopa suosikkejani (tai nojaa, ehkeivät. En tiedä mitään parempaa kuin päästä sisällä vietetyn työpäivän jälkeen koiran kanssa ulos – satoi tai paistoi) ja koukuttavia. Aamu-uninen työkaverini pyöritteli silmiään, mutta uskon vakaasti, että kun aamulenkkeilyn tottuu, ei paluuta ole: jollei aamulla ensimmäiseksi saa raitista ilmaa, on olo vähintäänkin koko aamun nuutunut ja väsynyt ja kahvia saa keittää tuplasatsin, jotta olo virkistyisi. Itse olen ainakin tästä elävä esimerkki, koska minä olen tasan se rasittava (jonkun mielestä varmasti myös tekopyhä) tyyppi, joka hotellista herättyäänkin mieluusti käväisee edes kiertämällä talon ennen aamupalapöytään siirtymistä – raittiin ilman tarpeesta ja tottumuksesta johtuen! Muita koiranomistajia, jotka joko komppaavat tai torppaavat?

Tiedättekö mitkä blogipostaukset kuuluvat suosikkeihini? Arkipostaukset, joissa kerrotaan ihan arkisista asioista ja joissa on pari asukuvaa, sekä sellaiset kirjoitukset, joissa vinkataan hyvistä löydöistä, varmistetaan ettei kukaan muu tee samaa mokaa/hanki samaa huonoa tavaraa kuin sinä tai kerrotaan jostain oivalluksesta, jonka kirjoittaja on tehnyt. Ajattelinkin nyt esitellä pari oivallusta ja vinkkiä, joita olen blogitaukoni aikana hautonut mielessäni ja kelannut, että ”hei tästä mä sitten kirjoitan blogiin”. Olkaa hyvät:

  • muussa, kuin vakkari-kaupassa käynti avartaa ja saa ostamaan aivan toisenlaisia, uusia tuotteita kuin mitä yleensä ostat. Okei, saattaa käydä kalliiksi lompakolle, mutta on todella avartavaa ja seikkailumieltä herättävää käydä kaupassa, josta et löytäisi tavaroita vaikka silmät sidottuina. Käytiin eilen siskonlasten synttäreiltä palatessamme Lidl:ssä, jollaista ei meiltäpäin löydy, ja hitto mikä kauppa – kuin ulkomailla olisi käynyt! Nakkasin koriin jos vaikka mitä smoothiemixiä, aurinkokuivattujatomaatteja, ihan toisenlaista kinkkua kuin mitä yleensä ostetaan.. Fiilis oli vähän sama kuin kesälomamatkallamme Ahvenanmaalla, jossa tuotteita sai pällistellä ja käännellä ihan tosissaan koska pakkaukset olivat täysin tuntemattomia: rento ja avoin – aivan erilainen kuin tavallisena iltapäivänä kun käyt työpäivän jälkeen nuutuneena, nälkäisenä, kiireisenä lähi-S-marketissa ja puuskutat ääneen vielä hyllyjen välissä seikkaillessasi kun kuulet tutun ”kassalla tarvitaan ruuhka-apua”-kuulutuksen. Uuteen kauppaan menoa suunnitellessasi huomioithan, ettei ole nälkäinen tai kiireinen? Uudesta kaupasta et nimittäin selviä yhtä nopsaan kuin tutusta..
  • puuron keittäminen vaihteeksi mantelimaitoon. Syön lähes jokaikinen aamu puuroa, jonka teet 50/50-vesimaito-seokseen ja pitkästä aikaa törsäsin rahaa mantelimaitoon ja kaadoin sitä eilen lehmänmaidon sijaan kippooni. Aaah.. Okei, ehkä hieman kallista ja mediaseksikästä käyttää muuta kuin lehmänmaitoa, mutta jonkin sortin ympäristöteko (en ole varma onko parempi juoda lähellä tuotettua lehmänmaitoa, joka tosin kiertää pitkän matkan prosesseineen läpi pastöroinnin yms vai juoda ulkomailta tuotua mantelimaitoa?) ja aamupuuron upgreidaus tuo kyllä oli!
  • Puolukat: kotimaisia superfoodeja, sisältävät paljon vitamiineja ja kuituja – ja ovat tällä hetkellä älyttömän makeita! Maku paranee (mielestäni) jos ne käyttää vielä pakkasen kautta.. Aah, nam! Puuroon, smoothieen, sellaisenaan.. I do!
  • Ruoasta puheen ollen välipalavinkki: sopiva määrä luonnonjugurttia, 0,5dl kaurahiutaleita ja 0,5 mitallinen vaniljaherajauhetta. Anna turvota hetki ja lisää makusi mukaan omenanpaloja, yllä mainittuja puolukoita tai muita marjoja ja lusikoi. Helppo, nopea, hyvänmakuinen, halpa ja täyttävä välipala, jota voi modifioida omaan tarpeeseen sopivaksi (gluteeniton valitsee omat hiutaleet, maitoa välttävä laittaa tilalle soija- tai kaurapohjaista jugurttia jne)
  • pahimpaan makeanhimoon suosittelen (puolukoiden ollessa aivan liian kirpakoita yltääkseen edes lähelle sokerin makeutta) jääkaappikylmiä taateleita. Aah, nämä ja kahvia..
  • Niin tylsältä kuin kuulostaakin, niin on paljon kivempi olla ajoissa paikalla: herätä pari minuuttia aikaisemmin, kävellä rauhassa töihin ja aloittaa aamu rauhallisesti sähköpostia lukien, päivän aikatauluja suunnitellen sen sijaan, että torkutat aamulla peiton alla, rummutat autonrattia liikennevaloissa ja manaat niiden suunnittelijan alimpaan koloon: hitto mikä tämä punainen aaltokin on?!
  • kookosöljy ihonhoidossa: sekoita sopiva määrä kookosöljyä ja sokeria ja kuori iho ennen suihkuun menoa: iho on sileä kuin vauvan peppu ja tuoksu on huumaava (otaksuen, että pidät kookoksen tuoksusta ;)). Ihon voi myös voidella kookosöljyllä suihkun jälkeen, jolloin suosittelen pukeutumaan vaatteeseen, joka ei öljytahroja kavahda. Myöskään peiton alle en heti voitelun jälkeen suosittele menemään, koska lakanasi ovat a) takuuvarmasti täynnä öljylänttejä, b) liu-ut ympäri sänkyä kuin karusellissa – öljytty iho on aika liukas..
  • Jos emmit, pitäisikö tehdä vai ei – tee! Itse olen kova tyttö pyörittelemään asioita päässäni ja mitä enemmän pyörittelen, sitä suuremmaksi taakka ja urakka kasvaa. Sen sijaan, että seison ja odotan, että vesi kiehuu ruokaa laittaessani, saatan poimia pari tavara pöydältä ja viedä ne omille paikoilleen sen sijaan, että seison kattilan vierellä. Jo minuutinkin pituinen siivous on tehokkaampi kuin ei mikään ja mieli on huomattavasti parempi jos viet edes yhden tavaran pois silmistäsi sen sijaan, että odotat sopivaa hetkeä viedä useamman kerralla.
  • Älä osta halvinta mahdollista elmukelmua – joudut kuitenkin ostamaan uuden, kalliimman version koska hermosi tai näppisi eivät tule kestämään halpisversion nyhtämistä. Xtra on pahinta mitä olen kokeillut.
  • Älä pidä kymmentä ikkunaa auki nettiä selatessasi: mielesi poukkoilee, etkä saa mitään järkevää aikaan. Itse sorrun tähän yhä uudelleen ja uudelleen, mutta perustelen ikkunani sillä, että vertailen usein tuotteita keskenään ja siksi pari-kolme ikkunaa saattaa kertoa samasta tuotteesta – eri hinnoin 😀 Koska mieleni on muutenkin aika-ajoin levoton, täytyisi tästä tavasta päästä mahd. pian eroon.

 

Auts, tajuan vinkkejä kirjoittaessani että olen aika ajastani jäljessä 😀 Haha mutta taisinhan ekan kerran tehdä banskupannareita ja -jätskiä pari vuotta sen jälkeen kun ne ilmestyivät jokaisen Instafeediin ja blogiin.. 😀 Toisaalta hyviä klassikoita ja suosikkeja ei koskaan voi hehkuttaa liikaa!

Löytyikö listasta vanhoja tuttuja tai uusia tuttavuuksia? Minkä oivalluksen sinä teit viikolla?

Mainokset

Jos paluun mä tekisin, mitä silloin kertoisin? Parisuhteesta. Tauosta. Tahdosta. Tarpeesta.

Heippa kaverit!

Ja valehtelematta: long time, no see. Aika on kulunut, blogi on hiljentynyt, itse olen muuttunut. Se vaati pitkän hiljaisuuden, kokonaisen kesän. No eikä! Kaikki ketkä mut tuntee on kyllä nähnyt (ja kuullut!) miten olen hölissyt Insta Storiesini pullolleen koiralenkkivideoita ja kuulumisia 😀 haha, ei tässä ihan kalkkiutumaan vielä olla päästy 😉 Fakta on toki se, että tälläinen pitkä tauko on tehnyt hyvää, mutta blogia olen ajatellut valehtelematta viikottain ja miettinyt monissa eri tilanteissa ”ei vitsi, tästä haluaisin kirjoittaa ja kertoa blogissa!” mutta ajatuksen tasollehan se on jäänyt. Paljon on ehtinyt suhteellisen lyhyessä ajassa tapahtua ja valehtelematta voin myöntää, että tämä syksy 2017 on vaatinut meiltä enemmän kuin yksikään muu: avopuolisoni aloitti työharjoittelut täyspäiväisen työnteon ohessa ja voin vinkata kaikille jo nyt (kuukauden kokemuksen perusteella): EN SUOSITTELE!!!!! Mies lähtee aamuvuoroon harjoitteluun, josta jatkaa illaksi + yöksi omaan työhönsä, kotiutuu aamulla nukkumaan pari tuntia kotiin ja lähtee sitten iltavuoroon. Itse herään hänen kelloonsa ennen aamukuutta, ehdin sanoa heipat ja lähden itse virka-aikaisen työhöni, josta palaan 16-17 aikaan lähteäkseni ulkoiluttamaan koiraa ja illan tullen mennen yksin nukkumaan. Seuraavana aamuna herään yksin sängystämme, lähden töihin enkä siis hyvässä lykyssä näe avokkiani pariin vuorokauteen. Kaikki varmasti ymmärtävät rivien välistä, että tämä on raastanut meitä kahta t-o-d-e-l-l-a pahasti emmekä voineet kuvitellakaan miten rankka tämä putki tulisi olemaan, vaikka tiesimme, että aikataulut tulisivat olemaan tiukkoja. Mies lähti äsken taas iltavuoroon ja ekaa kertaa kuukauteen löydettiin toisemme toistemme sylistä – sieltä mistä itsensä tulisi löytää päivittäin! Pinnat kireällä, suut mutrulla, sydämet verta vuotavina, tylyjä viestejä, itkua, epätoivoa. Nostan hattua ja kumarran kaikille, ketkä kestävät ja ovat long distance-suhteissa, koska meille sellainen ei sopisi. Itse tarvitsen toisen läheisyyttä ja läsnäoloa arjessani – muuten erkaannun hänestä niin fyysisesti (as if, koska hän ei ole paikalla) että psyykkisestikin. Hassua on siis sitten se, että kun toinn vihdoin on kanssasi tunnin ajan kotona, valitset älypuhelimen näpyttelyn ja mulkoilun hänen sylinsä sijaan. Miksi? Koska toinen tuntuu vieraalta, etäiseltä. Kuukauden mököttelyn jälkeen päätettiin, että nyt on PAKKO puhaltaa yhteen hiileen. Ja kuten InstaStoriessa totesin, täytyy yrittää lohduttautua sillä tiedolla, että tämä on vain hetkellistä – temporary – ja että tämä VAIHE menee ohi. Kuukauden kuluttua. Huh.

 

Joo, mitä muuta? Kesällä käytiin Ahvenanmaalla ja loma oli AWESOME! Olen käynyt Ålandissa viimeksi ala-asteella ja voi että, miten ihana paikka kahviloineen, punaisine teineen, maisemineen oli. Rentouduttiin kympillä, ajeltiin ympäriinsä, leikittiin siskonlasten kanssa, syötiin ja relattiin jälleen. Kesällä vietin elämäni ekaa kesälomaa ja se tuli todella tarpeeseen, koska syksy on tunnetusti arkeen paluun koittaessa aika hektistä kaikkien kohdalla: uudet koulut, eskarit, päiväkodit, kuviot. En tiedä asettavatko ihmiset enemmän vaatimuksia ja odotuksia lomaa vaiko loman jälkeisen arjen kohdalle, mutta sen tiedän, että mitä enemmän odotuksia niihin asettaa, sitä enemmän sitä usein saa pettyä: arki ei sujukaan yhtä rennosti kuten arki, koska arkea rytmittää ympäröivä elämä ja heidän aikataulunsa, kun taas lomalla voi mennä oman mielen ja aikataulun mukaan. Itselläni kesäkuun alussa aloittamani duuni jatkuu nyt syksyllä ja koska kuviot ovat uudet, huomaan työn vielä verottavan minulta paljon voimia, koska päivittäin tulee eteen tilanteita, jotka ovat uusia ja jotka vaativat minulta aivonystyröiden hieromista.

Kesä meni relatessa ja tietyllä tasolla relaamisen sisällyttämistä myös muuhun elämään: lopetin juoksun. Huomasin jälleen, miten suoritin lenkkeilyä, jonka kuului olla rentoutumiskeinoni arjessa. Juoksu jumitti kehoni, vei kaiken aikani ja täytti pääni. Juoksusta tuli huumeeni. Siinä missä jollekin sokeri tai alkoholi voi olla addiktoivaa, sorruin itse (taas) harrastamaan liian rankkaa liikuntaa muun elämän vaatimustasoon nähden ja olin hilkulla uupua. Tasan 2 kuukautta olin ottamatta yhdenkään yhtä juoksuaskelta (!!!!) ja viime sunnuntaina havahduin suoranaiseen tarpeeseen juosta. Lähdin pelokkaana lyhyelle lenkille ja palasin n 40 minuuttia myöhemmin Naantalin aurinkona kotiin: tein sen! Jonkun mielestä on varmasti hoopon kuuloista, mutta kerronpa kuitenkin: lähdettyäni lenkille tärisin silminnähden, koska pelkäsin niin paljon sitä, miltä juoksu tulisi tuntumaan ja pystyisinkö siihen enää. Alkupuolikas lenkistäni on pelkkää sumua enkä muista siitä mitään, mutta sen tiedän, että keskityin hengittämään ja sparraamaan itseäni: pystyt siihen kyllä, et menetä tajuasi tai kaadu, kuntosi ei ole kadonnut kesätauon aikana – olethan hittovie kävelyttänyt koiraa vähintään 5km päivittäin reippaasti kävellen! Kesätauon aikana ehdin pohdiskella paljon ja iso osa ajatustyöstä on edelleen kesken, mutta sen tiedän jo, ettei juoksu, jota pitkään syytin oireistani, ole ainoa syypää siihen, että kehoni lihakset ovat niin pahasti jumissa. Ongelmani on liian kova treeni lepoon ja ravinnonsaantiin suhteutettuna, sekä liian yksipuolinen treeni. Hyvin helppoa, mutta samalla niin tajuttoman vaikeata korjata. Kuukausien tauko teki psyykkisesti hemmetin hyvää vaikka on tehnyt tiukkaa huomata, miten keho on pehmentynyt rentoutuneen syömisen ja vähemmän rankan liikunnan takia, mutta tiedostaen että tämä on juuri sitä mitä kehoni tarvitsee, jotta se joskus voisi parantua täysin, pystyn jatkamaan. On todella ihanaa syödä suklaata keskellä viikkoa tai hakea kaupasta lounaan kaveriksi tuore rouheciabatta (kiitos Fazer-leipomot!). On ihanaa kävellä koiran kanssa pitkiä lenkkejä, koska kävellessä ehdin ajattelemaan ja pohdiskelemaan enemmän kuin juostessa. Kävellessä en pelkää, kuten juostessa välillä teen. Pelkään vetäväni överit, kävellessä en. Isoja ajatuksia, suuria harppauksia parempaan suuntaan. Ylpeyttä.

Meni nyt kieltämättä tosi diipiksi tämä mutta hittovie – mä tein comebackin blogin pariin! Kuinka mahtavan ihanaa?! No aivan!!! Nyt lähden ulos happihyppelylle ja sitten palaan kotiin pohtimaan mistä olisi kätevintä tilata protskujauheet sekä chiasiemenet. Ootteko törmänneet siihen ongelmaan, että parhaat tarjoukset saadakseen täytyisi aina tilata sadasta eri kaupasta tuotteet ja kun kaikista joutuu kuitenkin maksamaan postarit, menettää siinä loppupeleissä. Nyt täytyisi hankkia Excel jotta joisin tehdä taulukon ja vertailla mistä on ENITEN kannattavinta tilata tuotteensa (ja säästää ne naurettavat pari euroa, mitä todennäköisimmin tulen tekemään säästöä.. #tarjoushaukka) 🙂

pus!

Ethän laihduta?

Eilen lauantaina 6.5 vietettiin #älälaihduta-päivää, joka oli osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta-kampanjaa, jonka tarkoitus on herättää keskustelua ja kyseenalaistaa kehonihannetta ja kehoon ja painoon liittyviä pakkomielteitä. Painonhallinta on osa lähes kaikkien elämää – valitettavasti. Niin yli- kuin alipainokin on pahasta mutta niissäkään ei pitäisi tuijottaa pelkkiä numeroita ja tilastoja, jotka kertovat m.m. sairastumisriskin kohonneisuudesta, vaan pikemminkin kuunnella omaa oloa. Ajattelin kirjoittaa painonhallinnasta hieman omasta näkökulmastani.

Timmi vartalo peilikuvassa, mutta surullinen mieli sen sisällä. Sekö on tervettä?

Itse olen yrittänyt hallita painoani surullisen ison osan elämääni. Totta puhuakseni en muista tarkalleen koska mietin ensimmäistä kertaa, mitä tai kuinka paljon syön, mutta ensimmäisen kielto-listan tein kaverini kanssa ala-asteella. Kiellettyjen ruokien listalle päätyivät perinteiset noutoruoat kuten pizzat ja hampparit, sekä karkit, jätskit ja keksit. Kaverini oli hoikka ja minä astetta pyöreämpi, mutten missään nimessä lihava ja painoindeksinikin oli normaalin ylärajoissa. Mikä sai normaalikokoisiksi luokiteltavat alle teini-ikäiset tytöt edes miettimään tälläistä? En tiedä. Kummankin kotona meidät hyväksyttiin sellaisina kuin olimme, saimme kehuja ja pärjäsimme ratsastuksessakin kivasti, eikä ponien selät taittuneet mutkalle vaikka nousimme selkään. Eikö sen olisi pitänyt riittää hyvän itsetunnon luomiseksi? Hyvän itsetunnon, joka olisi suojellut meitä painon kyttäämisen problematiikalta. Hyvän itsetunnon, jonka avulla olisimme voineet hyväksyä itsemme juuri sellaisina kuin olemme.

Olen koko lapsuuteni ollut kavereitani ja lähisuvun tyttöjä isompi, minkä takia olen kokenut itseni hieman ulkopuoliseksi ja toisia huonommaksi. Lähes koko ikäni kroppani koko on määritellyt ihmisarvoni ja sitä, miten haluttava tai hyvä tyyppi olen, mikä näin 27-vuotiaana tuntuu aika naurettavalta – mutta valitettavan todelta. Ruokien jaottelun aloitin tosiaan ala-asteella, mutta varsinaisen ensimmäisen laihdutusproggikseni tein muistaakseni vasta yläasteella lihottuani reippaasti (jolloin painoindeksi kyllä oli jo yli- ellei jopa lihavuuden puolella) huonon parisuhteen loputtua. Itsetuntoni kohosi saatuani painoni normaalilukemiin ja siitä eteenpäin elin koko lukion onnellisena ruokaa sen kummemmin miettimättä, painoindeksi lähempänä normaalin ylä- kuin alarajaa.

 

Somessa usein hehkutetaan hyvää oloa liikunnan jälkeisissä kuvissa, mutta mikä on todellinen olo? Kuori ei aina kerro todellisuutta

Opiskelemaan lähdettyäni keksin laihduttamisen jälleen alettuani käymään salilla, mutten osaa tänäkään päivänä sanoa miksi. Toki kehoihanteeni muuttui radikaalisti gymille lähdettyäni, koska aiemmin en kyllä pahemmin edes miettinyt miltä halusin näyttää tai en – söin nälkääni ja liikuin tavalla, johon energia riitti ja tuntui hyvältä. Juuri niin kuin pitäisikin. Elämässäni oli tuolloinkin läsnä rakastava perhe ja hyvä parisuhde, joiden olisi pitänyt suojella minua tuolta laihdutuksen möröltä.

Elämäni huonoin vaihe ja vika tikki oli muutto kauas kotoa ja tukiverkon luota, jolloin aiemmin hieman heiveröisen itsetunnon jalkojen alta vetäistiin matto. Kaaduin pyllylleni, etsin itseäni ja yritin kovempaa kuin koskaan mahtua sellaiseen muottiin, jonka olin gymillä itselleni luonut: lihaksikas, timmi, rasvaton. Kaunis, täydellinen, onnellinen. Rakastettava, hurmaava, haluttava. Kaikeksi täksi uskoin muttuvani, kun vain saavuttaisin kisakireän kunnon. Loppu onkin historiaa.

Törmäsin jokunen viikko sitten Facebook-seinälläni Hesarin artikkeliin Too big to be me-blogia pitävästä Anna Liljeroosista, jossa Anna kertoo avoimesti miten lukijat ovat jopa vihamielisesti lähestyneet häntä – uskokaa tai älkää – hätkähtyneinä ja jopa vihaisina siitä, ettei tämä olekaan laihtunut, vaikka blogi nimenomaan aikojen alussa perustettiin päiväkirjana Annan laihdutusprojektissa. Lukijat ovat pettyneet ja tunteneet itsensä huijatuiksi – koska Anna ei ole lunastanut lupaustaan laihtumisesta. Tässä kohtaa korvistani taisi jo sauhuta: mitä hemmettiä se muiden napaa kaivelee, jos joku on suunnitellut laihtuvansa, muttei pääsekään suunniteltuun tavoitteeseen? Ihmisen terveys ja kroppa on oma ja henkilökohtainen asia, joista tämä on yksin vastuussa – ja josta yksilö vastaa loppupeleissä vain ja ainoastaan itse. Kukaan ei ole tilivelvollinen toisille siitä, miten kehoansa muokkaa tai on jättää muokkaamatta  oli julkista blogia pitävä henkilö tai naapurin Pertti. Artikkelin pääset lukemaan tästä. Anna perusti bloginsa 5 vuotta sitten kun alkoi laihduttaa ja se muuttui hetkessä todella suosituksi. Tuhannet suomalaisnaiset pystyivät samaistumaan Annaan ja lähtivät seuraamaan hänen taivaltaan kohti terveellisempiä elämäntapoja. Annan elämä on luonnollisesti matkan varrella elänyt ja muuttunut m.m opiskelujen myötä ja onhan Anna saanut pari lastakin. Lukijat tuntuvat unohtaneen sen, että bloggaajankin elämä muuttuu siitä 5 vuoden takaisesta, eikä voi olettaa, että lähtökohtien ollessa erilaiset, olisivat mahdollisuudet esim. käydä salilla useana iltana viikossa yhtä suuret kuin ennen lapsia. Eikö? Anna on urheasti töissäkäynnin, perheen ja blogin pitämisen ohessa vielä blogannutkin, enkä itse siksi voi käsittää miten ihmiset voivat edes KUVITELLA, että hän ehtisi panostaa itseensä yhtä paljon nyt kuin ennen. Anna vastaa lukijoiden pettymykseen ihmetellen, ettei hänen sallita muuttuvan. Onpa hassua ajatella, että ulkopuolinen pettyy sinuun siksi, että päätät muuttua. Sisimmissä olet sama ihminen, vaikka harrastus, työpaikka tai partneri vaihtuu, eikö? Eikö kehoihanteeseen tai ulkomuotoon pitäisi päteä sama? Tästä kertoo kenties se ajatusmalli jota yhteiskunnassamme noudatetaan kun TV:ssäkin pyörii ”Rakas sinusta on tullut pullukka”, jossa partnerit pohtivat voivatko enää rakastaa kun toinen on kerännyt 10 kg elopainoa. En tarkoita, että perheen perustamisen jälkeen naisella olisi lupa rupsahtaa tai että hänen tulisi unohtaa omasta terveydestään huolehtiminen, mutta vastuun muista kasvaessa takuuvarmasti oman navan tuijottaminen vähenee, eikä tiettyyn vaatekokooon mahtuminen enää ole yhtä tärkeätä. Viimeistään äidiksi tulon jälkeen hyvinvointi ja jaksaminen määrittävät terveyttä vaatekokoja tai vaa-an lukemia enemmän, mikä on mielestäni ihanaa ja ihannoitavaa. Mutta miksei tähän tilaan voisi päästä jo ENNEN äidiksi tuloa? Kaikkihan eivät voi tai halua perustaa perhettä, mutta silti soisin heille saman lähtökohdan hyvälle ololle. Mistä oman kehon hyväksyminen siis lähtee? Itsetunnosta.

Timmi vatsa, joka vaati paljon hikeä ja kyyneleitä. Ja terveyden. Aika kallis hinta, eikö? Niin minunkin mielestäni. Enkä ollut yhtään sen onnellisempi tämän näköisenä.

Itse olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi ollessani isokokoisempi kuin muut, mutta itsetuntoni koin hyväksi ja hyväksyin itseni ulkopuolisuuden tunteesta huolimatta aina siihen asti, että iso muutos astui elämääni. Nykypäivänä tiedetään kuinka tärkeätä on tukea ihmistä jo pienestä pitäen ja miten perusta hyvälle itsetunnolla rakentuu jo lapsuudessa. Tänään tiedämme, ettei lasta pidä kehua pelkästään hänen ulkonäkönsä perusteella, vaan pikemminkin hänen ominaisuuksiaan ja tekojaan tulisi nostaa esille ja toisaalta kertoa, että hän on hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin on – mitään tekemättä. Minua kehuttiin jo pienenä juuri näistä edellämainituista, enkä siksi koe, että vanhempani olisivat voineet tehdä mitään toisin välttääkseni (tai pitäisi ehkä kirjoittaa välttääksemme – onhan tämä ongelmani koskettanut koko perhettä vaikka täysikäinen olenkin) heikentyneen itsetunnon tai terveysongelmat liiallisen painonpudotuksen jälkeen. Voin siis kokemuksesta todeta, etteivät vanhempien vuolaatkaan kehut aina pelasta lasta tai nuorta – miksei aikuistakin – sairastumiselta, mutta ennaltaehkäisevänä tekijänä ne toimivat. Uskon vakaasti, että olisin välttänyt tämän painon kanssa leikkimisen lähtökohdillani, ellei elämääni olisi tullut sitä suurta muutosta. Se vain toimi elämässäni tippana, joka sai pikarin valumaan yli.

Menneessä on turha vatvoa, koska sitä ei voi muuttaa ja katse kannattaakin kiinnittää tulevaisuuteen. Menneeseen voi kuitenkin olla hyvä kurkistaa, jotta voi ymmärtää itseään ja jotta voi muuttaa tekemisen malliaan, jottei astu samaan kuoppaan uudestaan. Tuttavani sairasti rankan anoreksian ja hänen haastattelussaan eräässä ruotsinkielisessä lehdessä hän totesi enemmän kuin hyvin, ettei kellekkään painon kanssa kamppailevalle (tässä tilanteessa alipainoiselle) tule tuputtaa ruokaa. Ruoka ei ole yli- eikä alipainoisenkaan ongelma, mutta sen kontrollointi on oire jostain. Ja sen jonkin selvittäminen on ongelman ratkaisu.  Uskon, että ihminen pysyy terveen mitoissa (eli painoindeksi jotakuinkin normaalin rajoissa) jos hän tunnustelee omaa oloaan. Kaikki tietävät miten ikävältä tuntuu kun on tullut herkuteltua niin, että housut alkavat puristaa vyötäröltä tai miten päässä huojuttaa ja heikottaa jos on tullut syötyä liian vähän. Kroppa kyllä kertoo koska sillä on hyvä olla ja sitä kuuntelemalla ei painoa tarvitse hallita – se pysyy itselle sopivana omaa kehoa ja fiilistä kuuntelemalla.