Vapaapäivän saldo: röhnöttelyä, liikuntaa, itsensä ylittämistä ja blur-efektiä

”Ai sulla on vapaapäivä? Mitä meinaat tehdä?” Ahdistus iskee. Kehtaanko vastata ”en mitään”? Poliittisen leijuvasti vastaan ”en ole vielä lyönyt mitään suunnitelmia lukkoon” ja mumisen jotakin siivoamisesta tai lepäämisestä. Takaraivossa pulputtaa ajatus sohvalla makaamisesta, lenkillä käymisestä – mahdollisesti siivoamisesta – mutta ei sen kummempaa. Kehtaako nykypäivänä edes paljastaa viettävänsä vapaapäivää kotona tekemättä ”mitään”? Ja mikä sen ”minkään” määrittelee?

Joo-o. Sinne se eilinen vapaapäivä meni ja vaikkei minulla alkuun ollut muita fiiliksiä kuin ahdistusta kaikkien kysymyksistä 😀 tai suunnitelmia, osoittautui päivä arjesta poikkeavaksi monellakin tavalla. Aamulla tosin nukuin pitkään ja nousin vasta kun mies teki lähtöä töihin 7:30, hoidin aamutoimia koirineen aamupuuroineen – ja makasin sohvalla klo 11 asti vuoroin somea ja uusinta Elleä selaillen. Tekisi mieli laittaa huutomerkki tuohon perään koska minut tunnetaan tättähääränä, joka ei juuri sohvalla iltaa lukuunottamatta viihdy. Eilen tuntui kuitenkin enemmän kuin oikealta vain maata sohvalla röhnötellen vailla huonoa omaatuntoa (joka tosin hiipi pikkuhiljaa mieleeni kellon lähestyessä 11, sillä tiesin, että hetken makoilu tekee hyvää – mutta tuntien makoilu päinvastoin väsyttää ja ärsyttää etenkin kun ulkona paistaa aurinko!) joten tein niin. Sohvalta lähdin lenkille, jossa pyrin kuulostelemaan juoksuasentoani. Minun ongelmani juostessa on ryhdin ylläpitäminen ja lantion koholla pitäminen ja ”istahdan” usein etenkin lenkin loppua kohden. Juoksuvalmennuksesta tuskin olisi haittaa, koska huomaan usein miettiväni lenkillä miten himpskatissa saisin koko paketin toimimaan kevyesti ja niin, ettei yksikään liike tai ruumiinosa haittaisi toista. Tajusitteko? Tarkoitan siis sitä, että jos lantiota ei jaksa pitää yllä, kärsii selkä. Jos keskivartalon pito pettää, pettää lantio ja ryhti lysähtää. Samoin mietin usein miten olkapäät voi käytännössä pitää rentoina ja alhaalla, jos käden tulisi samalla heilahtaa kuitenkaan liikaa vispaamatta tai päinvastoin jäkittämättä paikoillaan. Huh. Teoriassa nämä jutut ovat helppoja, mutta käytännössä eivät niinkään..

Lenkillä kului tosiaan tunti vuoroin asvaltilla, vuoroin pururadalla hölkötellen ja kotiin palasin sateen ja rakeiden kastelemana huomattavasti pirteämpänä ja totesin, että parhaan latauksen keholle saa kun ei valitse JOKO sohvaa tai pururataa vaan valitsee molemmat 😉

Lounastankkauksen jälkeen mies tuli pyörähtämään kotosalla ja juotiin kahvit ennenkun hän lähti uudestaan töihin (välillä tuntuu, ettei hänelllä muuta elämää kuin tuo työ olekaan.. No ei vaines. Huhtikuu on ollut hänellä todella intensiivinen sekä työn että koulun puolesta ja minä olen saanut viettää parisuhteen laatuaikaa yksinäni. Onneksi Toukokuusta pitäisi helpottaa) ja minä yritin ladata itseeni energiaa viedäkseni koiran ulos. Pinnistelen usein juoksijoille tutun probleeman kanssa: miten sovittaa sekä omat, että koiran ulkoilutukset yhteen niinä päivinä kun koira on minun vastuullani ja vuorossa olisi juoksupäivä? Tässä olen alkanut hölläämään: ennen pidin kiven kovaa kiinni suunnittelemistani juoksupäivistä ja vein siis vuoroin koiraa, vuoroin itseäni ulos. Ronjan kanssa olen pari kertaa hölkännyt, mutta hän ei pysy vierellä vaan jää ärsyttävästi fleksinarun verran taakseni juoksemaan eikä kumpikaan meistä sitten loppupeleissä nauti yhdessä juoksemisesta. Nykyään pyydän, että mies ulkoiluttaa koiran niinä päivinä kun hän on kotona illan, jolloin minä voin juosta ja jos mies on illan pois, ”tyydyn” kävelyyn. Olen yrittänyt psyykata itseäni siihen, ettei kävely ole ”pelkkää kävelyä” vaan ihan liikunnaksi laskettava laji (haha, anteeksi kuulostaa järkyttävältä kävelyn dissaukselta mutta kävelystä en vain yksinkertaisesti saa samaa endorfiinikikkiä kuin hölkästä)  ja alkanut tekemään pitempiä kävelylenkkejä Ronjan kanssa. Tämä on osa tätä minun ”opettele sallivammaksi”-projektia, jossa yritän opetella hölläämistä ja voin ylpeänä kertoa, että olen pikkuhiljaa saanut otettua askeleita siihen suuntaan. Olen m.m. huomannut, ettei kehoani kivistä lainkaan pitkänkään kävelyn jälkeen samalla lailla kuin hölkän jälkeen, mikä on motivoinut minua kävelemään enemmän. Siinä missä vielä viime kesänä hölkkäsin 3×10 km, ”tyydyn” nyt pariin kertaan, enkä ole niinkään varma että lenkkini enää yltävät tuohon maagiseen 10 km. Ah tästä täytyykin kirjoittaa oma postauksensa eiliseen hs.fi:ssä lukemaan juttuun viitaten! Pakko yrittää vetää raja näissä aiheissa johonkin, koska muuten on vuorossa sellaista sillisalaatti että omakin ajatus katkeaa ja pää-pointit jäävät pois 😀

Pienen latauksen jälkeen puettiin jälleen goretex-vaatteet ylle ja lähdettiin Ronjan kanssa paikallisen järven lähimaastoon samoilemaan. Vajaan tunnin kuluttua palattiin likaisina, märkinä mutta onnellisen näköisinä kotiin ja oli taas aika rojahtaa hetkeksi nojatuoliin makoilemaan. Takaraivossani pyöri kuitenkin kokoajan ajatus ”pitäisikö?” ja n 20 min asiaa arvottuani päätin, että hittoako tässä miettimään, vaihdoin vaatteet ja suuntasin autonnokan kohti Helsinkiä. En muista koska olisin viimeksi – itse asiassa en KOSKAAN ole! – ajanut yksin ja itse Kruununhakaan (Kamppiin, Töölöön ja Meikkuun sitäkin enemmän..) ja haastoin itseni: tästähän selvitään! Olen se ihminen, joka jännittää aivan naurettavia asioita PALJON ja se, kuka tunnistaa itsestään samanlaisen persoonan voi vain kuvitella sitä ylpeyden määrää kun parkkeerasin autoni Vironkadulle selvittyäni ”muuttuneista tiejärjestelyistä” (ugh, tuo huonon suuntavaiston omaavan suurin pelko!) ja kävelin kohti Mariankatu 26 ja Sara H:ta. Viime käynnillä sain testerit Vital Defense-kasvovoiteesta sekä Gel Nettoyant-putsarista ja 2 viikon testauksen jälkeen tiesin, että halusin nämä osaksi arkeani. Juteltiin Saran kanssa jo viimeksi, että kokeiltaisiin Kjaer Weisin meikkivoidetta seuraavan hoidon yhteydessä mutta enhän minä sinne saakka malttanut 😀 Eli taisi ostoksieni lomasta löytyä korumainen meikkivoiderasiakin.. Hhii! Kjaer Weis on ensimmäinen luonnonkosmetiikka-meikkituotteeni (ellei yläasteella olleita The Body Shopin juttuja lasketa?) joten vertailua muuhun luonnonkosmetiikkaan en voi tehdä. Tämä meikkivoide on pakattu mitä kauneimpaan metalliseen korumaiseen rasiaan, joka voiteen loputtua voidaan täyttää uudella värinapilla (on siis n.s refill-rasia). Sara neuvoi levittämään meikkivoidetta vähän kerrallaan synteettisellä meikkisiveltimellä kasvoille, jolloin sitä voi kerrostaa oman ihon kunnon mukaan. Koostumukseltaan voide on vahamainen, mikä aiheutti minulle alkuun hieman hämmennystä mutta kun kokeilin sitä tänään aamulla, pystyin huokaisemaan helpotuksesta: eihän tämän käyttö vaikeata ollutkaan, vaikka se eroaa täysin nestemäisistä meikkivoiteista! Kasvot tuntuvat pehmeiltä ja kosteutetuilta ja näyttävät hehkuvilta, mutta tasaisen värisiltä – vähän kuin hyvällä IG-filtterillä blurratuilta! 😀 Suosittelen!

 

Tadaa! Joku ylpeä, joka ajoi yksin Helsinkiin ja joka sai kasvoilleen mitä parasta meikkivoidetta kokeiluun. Tykkäys! 🙂

Kotimatkalla kurvasin vielä äkkiä Plantageniin hakemaan rehevän basilikan (saisinpa sen kasvamaan!) sekä ruusuja – ennenkun suuntasin kotiin Ronjan luo. Illalla istuttiin rauhassa alas syömään yhdessä miehen saavuttua kotiin (vihdoin!). Yhdessä syöminen on minulle todella tärkeätä, koska ruokapöydän ääressä voi sujuvasti vaihtaa kuulumiset ja pohtia asioita huomattavasti helpommin kuin sohvalla TV:n ääressä. Kuinka moni tunnistaa itsestään tilanteen jossa keskustelun molemmat osapuolet katsovat vuoroin kännykkää, vuoroin TV:tä ja yrittävät vielä mukamas ylläpitää keskustelua? Aivan. Ei toimi.

Hihi, pakkohan se oli aamulla heti taas kokeilla uutta meikkivoidetta ja ihailla hehkua, jonka se kasvoille luo 🙂

Uni maittoi hetken lukemisen jälkeen ja aamulla oli ihanaa herätä pirteänä sumuiseen keliin, joka nyt tätä postausta kirjoittaessani on kirkastunut ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta 🙂 Nyt keitän itselleni kupin aamupäiväkahvia ja sitten katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi tänä vapaapäivänä. Kuten ylläolevasta sepustuksesta huomaa, ei vapaapäiväksi välttämättä tarvitse tai kannata tehdä suurempia suunnitelmia – voi se olla toiminnan täyteinen ilmankin!

Pääsiäinen munankuoressa

Voi joko on sunnuntaiaamu? Olen ollut lomalla torstaista lähtien ja jo perjantaina olin aivan sekaisin päivistä. Eiköhän se ole merkki siitä, että loma on ansaittu ja hyvin vietetty nollaamisen merkeissä jos näin käy? Niin minunkin mielestäni 😉

Vaikka nollaamisesta puheen ollen mietin tänään aamulla miehen kellon piristessä, että näistä vapaapäivistä on lomailu kyllä ollut kaukana: siinä missä arkeni on hyvinkin rauhallista ja keskittyy pääasiassa kotinurkilla pyörimiseen, olen näiden parin päivän aikana pörrännyt Helsingistä Porvooseen MONTA kertaa enkä kehtaa edes miettiä autossa kulutettuja kilometrejä saati sitten summaa, joka löytyy pankkikortin saldosta miinus-viivan alta. Mutta kadunko jotain niistä jutuista joita olen tehnyt? En. Hetkeäkään!

Teen myöhemmin tarkemman esittelyn torstai-iltana (meinasin kirjoittaa perjantai, mutta kai se oli torstaina?) käymästäni kasvohoidosta ihanan Sara H:n luona, jonka siivittämänä oloni on ollut rauhallisempi ja peiliin on tullut kurkittua normaalia useammin: kasvojen iho ja sielu ovat kiittäneet!

Porvoossa olen käynyt ostoksilla sekä Taidetehtaalla että vanhassa kaupungissa, jossa eilen meinasin hurahtaa täysin ja jouduin ostosten välissä käydä siirtämässä autoa jotta sain lisää parkkiaikaa, jotta ehtisin hipelöidä kaikkia juttuja ja suorittaa rauhassa ostokseni loppuun :’D Naisten ongelma, uskoisin. Vanhan kaupungin pikkukauppojen tarjonta oli vain niin jotain taivaallista, että morjens ja mukaani nappasin huumaavan tuoksuisesta Skafferi-kaupasta älyttömän kauniit Hobstarin juomalasit sekä hempeänvärisestä Vanille Homesta pikkumatot keittiön lattialle, sekä Riviera Maisonin kauniin kerroskulhon karkkeja varten.

Perjantai-iltana kaverini kävi uuden poikaystävästä kanssa meillä istumassa iltaa ja eilen illastimme meillä toisen hyvän ystävän kanssa. Yllätin itseni täysin pääsiäismenyyn kanssa tarjoten meille uunissa paahdettua parsaa, lohkoperunoita ja – hämmästykää – lampaanpaistia – jotka kaikki onnistuivat TÄYDELLISESTI! Pian minun täytyy jo vaihtaa vaatteet ja lähteä uudestaan kohti Porvoota ja brunssipöytää (ja ihailemaan kaverin tyttövauvaa). Sanoisinko, että huh mitä menoa? Näiden välissä olen vielä koittanut pitää kotia siistinä, pessyt pyykkiä, ulkoillut, käynyt kaupassa tsiljoona kertaa.. Huh! Aamun aloitin siksi venyyttelemällä, jotta saisin hetkeksi rauhallisen fiiliksen ja n.s. omaa aikaa – joka päättyi lähes heti alettuaan kun Ronja rojahti makaamaan eteeni.

 

Nyt on pakko rientää! Kasvohoidosta tosiaan tarkempi selostus tulossa. Heippa!

Paluu arkeen

Voihan aivopieru mitä parin päivän lomailu voi pienelle ihmiselle teettää. Olin lomalla torstai-iltapäivästä aina eiliseen maanantaihin asti ja vaikkei ohjelmistooni kuulunut mitään kummempaa, olin näköjään onnistunut nollaamaan aivoni täysin – olisittepa nähneet millaista menoni on tänään tiistaina ollut 😀 Jälkeenpäin voin vain hymyillä itselleni.

Iltalenkillä koko toilailu hymyilytti, eikä auringonpaiste sitä hymyä ainakaan hyydyttänyt 😉 Ihana aurinko! Ja koira!

Aamulla heräsin jo aamuyöstä aamulehden kolahtamiseen, mikä on minulle enemmän kuin tyypillistä viikonlopun tai loman jälkeisenä ekana töihin paluu päivänä. Uneni on tosi herkkää ja ikään kuin odotan kellon soivan ja herään varuiksi vähintään pari tuntia sitä ennen ja nuokun sitten aina kellon pirinään asti. Niin tänäänkin. Eilen maanantaina kroppa (ja nuppi) selvästi tiesivät, että saan nukkua pitkään eikä töihin ole kiire – ja nukuinkin 7:36 asti! Tämä vain vahvistaa uskoani siitä, ettei kroppa välitä mikä viikonpäivä seuraavana aamuna on, vaan siitä tuleeko kello soimaan vai ei. Jos kello soi, se heräilee itsekseen jo hieman aiemmin ja jos saa vapaasti, on uni raskaampaa ja tulee nukuttua pidempään. En oikein tajua logiikkaa, mutta ehkä kroppa lepää vapaapäivää varten, jotta se jaksaisi tehdä kaikkia kivoja juttuja, joita ei arkena ehdi touhuta? (en suostu uskomaan siihen, että keho olisi rennompi kun se tietää, ettei kello ja arjen aherrus ja stressi koita seuraavana päivänä – se olisi liian ennalta-arvattua ;))

Aamulla olin aivan pöpperöinen kun hoipertelin kylppäriin tekemään aamutoimia ennenkun lähdin viemään Ronjaa ulos – eikä se koira mitenkään häävimpi ollut, vaan makoili matolla aina siihen asti, että nappasin remmin käteen ja osoitin, että oli aika lähteä ulos. Vaikkei miestä aikaisempi aamuherätys aina tunnu reilulta saati sitten kivalta, en enää osaa olla ilman aamulenkkiä: kun vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa ja tassuttelee hissukseen koiran kanssa 10-15 minuuttia virkistyy sitä kummasti paremmin kuin jos oleskelisi sisällä koko aamun – kokeiltu on! Aamupuuron valmistaminen onnistuisi varmasti vaikka silmät sidottuina, mikä on hyvä asia, koska vaikka aamulenkki piristikin huomasin lehteä lukiessani, etten tainnut olla täysin hereillä vieläkään: luin samoja lauseita moneen kertaan ymmärtämättä mitä siinä sanottiin. Aamulehti on tästä huolimatta tärkeä ja olennainen osa aamuani ja esim. hotelliaamupalalla, jossa miljöö ja ruoat ovat ihan toista kaliiperia kuin kotosalla, huomaan kaipaavani kahisevaa lehteä, joka kertoo minulle maailman menosta. Lehdestä voin valita mitä haluan tietää ja mitä en, verrattuna TV:hen, joka puhua pälpättää uutisia välittämättä siitä, kiinnostaako juuri kyseinen uutinen tai juttua minua tai ei. Muutenkin boikotoin TV:tä ja kännyköitä aamuisin, koska niitä tulee tuijotettua päivän mittaan ihan tarpeeksi ja ne tuntuvat jollain tasolla jopa hieman stressaavan minua.. Taidan olla henkeen ja vereen niitä tyyppejä, jotka puolustavat sanomalehtiä viimeiseen asti ja toivon ja pidän peukkuja, ettei niitä KOSKAAN lakkautettaisi täysin. Pahoin pelkään vain muuta, jos on guruihin uskominen. Nauttikaamme siis paperisista aamulehdistä niin pitkään kun voimme!

Olin jo illalla päättänyt, että lähtisin hyvissä ajoin töihin jotta ehtisin rauhassa selata loman aikana saapuneita sähköpostia ja orientoitua työntekoon. Vaan kuinkas siinä kävikään? Tulihan mulle hoppu. Meikkipussia kaivellessani tunsin itseni aivan hoopoksi, enkä tiennyt mitä tuotteita käyttäisin ja miten – minä, joka arkisin meikkaan AINA samalla tavalla! Tunsin itseni aivan aloittelijaksi siinä meikkejä pyöritellessäni ja ehostin kasvoni kevyesti ja tiesin, että jokin osa jäi puuttumaan, mutten voinut keksiä mikä (myöhemmin töissä tajusin, että jätin toisen meikkivoiteen kokonaan pois). Päätin napata roskikset matkaan parkkikselle mennessäni ja huomasin siinä samalla, että koiran ruoat oli laittamatta valmiiksi päivää varten (Ronja syö 2 annosta ja turvotamme aina kuivanappulat) ja kun vihdoin istahdin autoon nämä hoidettuani katsahdin kelloa ja totesin, että olin noh, en nyt myöhässä mutta normaalissa aikataulussani. Väänsin autonavainta ja samalla mieleeni juolahti: onko minulla lompakko mukana? Kaivelin äkkiä laukkua läpi ja manasin itseäni – eihän sitä löytynyt. Ei kun takaisin sisälle etsimään – kuin heinä neulasuovasta. Onnekseni aivoni olivat jo pari kertaa raitista ilmaa saaneena sen verta, että pystyin poissulkumetodia käyttäen löytämään lompakkoni sunnuntaisesta treenikassista ja pääsin vihdoin kurvaamaan kohti työpaikkaa.

Huikkasin huomenet kahvilamme tytöille ja pyysin tapani mukaan heitä valmistamaan minulle lounassalaatin – mutta ilman sitä parasta osuutta: juustoa. Kävin viime viikolla verinäytteissä, joissa todettiin kohonnut LDL-kolesteroliarvo. Tätä tuskin kukaan uskoisi minut näkiessäni tai ruokailutottumukseni tuntien, mutta meillä on suvussa todella kova sukurasite kohonneille kolesteroliarvoille ja tämän tiedostaen olen viime aikoina popsinut runsaasti niin täysrasvaisia juustoja, kananmunia kuin Oivariiniakin – ja tässä se lopputulos sitten näkyi. Surkuttelin tytöille, että nyt täytyy kiristää vyötä juustojen suhteen ja syödä niitä hieman harvemmin ja säästää nuo edellämainitut spesiaalihetkiin.

Töissä minulla on tietokoneen vieressä pumppupullollinen käsivoidetta ja käynnistettyäni koneen painoin pumpun pohjaan rasvatakseni käteni – sillä seurauksella, että pumppu ruiskautti rasvaa koko näytön täyteen! Siinä vaiheessa en voinut kuin nauraa ääneen itsekseni koko tilannetta – niin koomiselta tämä kaikki hullunkurisuus tuntui! 😀

Aamusta ja näistä toilailuista otin sitten opikseni, että turha sitä olisi stressata töihinpaluuta ja otin loppupäivän rennommin. Pidin vastaanottoa, vastailin meileihin ja puheluihin pitkin päivää ja lähdin kellon ylittäessä 16 vihdoin kotiin.

Alkuillasta kävimme Ronjan kanssa pitkällä kävelyllä ja saatiin nautiskella mitä ihanimmasta auringonpaisteesta (ja katupölystä..). Selkää ja jalkoja juili viikonloppuisen treenirupeaman (lauantaina reilu tunnin juoksu, sunnuntaina kuntonyrkkeily) jälkeen siihen malliin, että tiesin että olisi aika huoltaakin kehoa hieman ja foamrollasin ja venyyttelin lenkin päätteeksi.

Miksi ottaa pieni keppi kun voi ottaa ison? 😀

Päivä kääntyy jo iltaan ja tässä kohdassa voin vain hymyillä itselleni ja toilailuilleni: onneksi en ottanut turhaa stressiä ja painetta tähän arkeen paluusta 😀 Taidan ottaa opikseni tästä ja laittaa ensi kerraksi pidemmän lomailun jälkeistä arkea ajatellen itselleni muistilistan kaikesta, mitä (ja miten) minun aamuisin kuuluu tehdä 😉

Mites sinun tiistaisi? 🙂

Aamulenkilläkin voi suorittaa

Huomentapäivää!

Löytyykö sultakin tietty kellonaika, jolloin katsot usein kelloa? Multa löytyy ja niinkin ”mukava” kuin 06:23. Tapani mukaan katsoin tänä vapaana maanantaiaamuna kelloa juuri tuolloin 06:23 ja pudistin itsekseni päätä. ”Kerrankin kun saisin nukkua niin mitäs minä teen?” mietin itsekseni ja käänsin kylkeä – sillä seurauksella, että katsoin kelloa seuraavan kerran uskokaa tai älkää vasta 07:33 😀 Kyllä oli naurussa pitelemistä! Iski melkein hätä kun olin nukkunut niin pitkään, koska olen luonteeltani sellainen, että saan itsestäni eniten irti jos alan porskuttaa heti aamusta. Tai no en nyt ihan aamusta, mutta aamupäivästä. Iltaa kohti väsyn, enkä pysty mihinkään hurjiin aivoja tai lihaksia vaativiin suorituksiin klo 18 jälkeen (juoksua ei lasketa koska se ei vaadi noista kumpaakaan). Äkkiä pomppasin sängystä ylös ja tein aamutoimet ja nappasin Ronjan mukaani ja lähdettiin ulos.

Vielä puoli vuotta sitten käveltiin koiran kanssa joka viikonloppuaamu pidempi lenkki mutta jätettiin se sitten pois kun huomasin stressaavani sitä lenkkiä ja tehtiin se, vaikkei lauantaiaamuna olisi riittänyt paukkuja ollenkaan ja olisin mieluitentehnyt sen lyhyemmän arkilenkin. Palattiin sitten kotiin masut ja naamat muristen ja säälin miestä kun hän joutui murinani kohteeksi vaikka oli täysin syytön. Useimmiten murisin yhä kovempaa jos mies makasi vielä sängyssä kun me palattiin kotiin ja ihan periaatteesta, että mies ”kehtaa” maata sängyssä kun me olemme jo urheina käyneet pitkällä lenkillä vaikkemme olisi jaksaneet. Hohhoh näin jälkikäteen ajateltuna, mutta tämä kertoo hieman siitä millainen nainen minä olen: suoritan ja paahdan. Onneksi olen oppinut tunnistamaan itsestäni näitä piirteitä ja osaan ja kehtaan höllätä ja hyväksyn itseltäni myös 8-suorituksen 10 sijaan. Ollaan siis Ronjan kanssa nykyään tyydytty lyhyempään aamulenkkiin oli arki tai vapaa ja palattu kotiin paremmalla mielellä oli mies sängyssä tai ei ja lopputulos on ollut kaikkien kannalta parempi. Vaan tänään teki mieli kävellä pidempään koska masuni tuntui edelleen toooosi täytenäiseltä eilisen pullatankkauksen jälkeen 😀 On tiettyjä asioita joita en yksinkertaisesti VOI vastustaa ja yksi niistä on pullapohjainen rahkapiirakka. Vietettiin eilen isosiskoni synttäreitä vanhempieni luona (koska tilanpuute kaikkialla muualla tällä meidän isolla porukalla :D) ja äitini oli leiponut rahkapiirakkaa. Kävipä niin, että nappasin kahvipöydässä kaksi palaa ja vielä yhden ennen nukkumaanmenoa kotona doggybagista, johon olin pakannut itselleni pari palaa. Pehmeä pullapohja, sopivan makean ja happaman sekoitus  valkoisessa täytteessä sekä pari rusinaa pisteinä iin päälle – aah! Rakastan (äitin ja mummin tekemään) rahkapiirakkaa! Mussutin siis eilen oikein hyvillä mielin palat parempiin suihin, mutta totesin jo nukkumaan mennessä, että taisin syödä pari palaa liikaa koska mahaa turvotti kuin ilmapalloa vappuna. Mutta hyvää oli! Ja riittipähän ainakin paukkuja lenkkeillä heti aamusta vähän pidempi reitti kuin tuo meidän normaalin arkireitin verran! 😀 Kävellessä mietin jo, mitä ihmettä jaksaisin aamupalaksi syödä, koska nälkä ei tosiaan vielä 10h tauon jälkeen vaivannut ollenkaan. Ihmeesti puuroannos marjoilla silti katosi suuhun aamulehteä selaillessa.

Ei vitsi miten rentouttava ja erilainen aamu tämä maanantaiaamu tähän mennessä on ollut: minulla on arkivapaa (en edes muista koska olisin viimeksi ollut vapaa maanantaina!), nukuin pitkään, käveltiin pidempi lenkki.. Nyt pitäisi vielä keksiä jotain tekemistä täksi päiväksi. Olen ollut vapaalla perjantaista lähtien ja vapaapäiviin tottumattomana alkaa mielikuvitus pian loppua – mitä ihmettä sitä tekisi? Torstai-iltana kävin kalevalaisessa jäsenkorjauksessa, perjantai-iltana ulkona syömässä, lauantaina pitkällä lenkillä ja maaseutumatkailtiin miehen ja koiran kanssa ja eilen siivosin, kävin kuntonyrkkeilyssä ja vietettiin siskon synttäreitä. Toki sitä voisi lähteä kaupoille pyörimään, mutta kalliiksihan se tulee, eikä minulla nyt mitään suurempia tarpeita tällä hetkellä ole. (suluissahan voi aina todeta, että ylihuomenna alkaa Hullarit ja sieltä taidan  yrittää verkkokaupan kautta napata itselleni pari juttua – vaikkei nyt varsinainen TARVE tavaroille olekaan ;)) Ootteko muuten huomanneet saman kuin minä näiden parin vapaapäivän aikana, siis että vapaapäivinä TÄYTYY tehdä jotain ekstraa. Jos kerrot työkavereille, että vietät pari päivää lomaillen on takuuvarmasti eka kysymys ”oi ihanaa, mitä aiot tehdä?”. Tuttua? Jep. Ja painostavaa omalla tavallaan. Asumme kerrostaloasunnossa, eli keväisiä pihahommia kuten puutöitä tai haravointia ei voi eikä tarvitse tehdä. Suuremmalle siivoukselle ei ole tarvetta, kuten ei myöskään shoppailulle ole tarvetta. Mies istuu toki kotosalla hänkin, mutta kirurgiaa opiskellen ja koira nukkuu sikeästi pedissään. Joku voisi todeta, että ”tarvitseeko sun kokoajan TEHDÄ jotain – etkö voisi vain olla?”, johon minun on pakko vastata kuten eilen kun juteltiin samaisesta aiheesta anoppilassa, jossa kävin kääntymässä illalla: niin sanottu aivojen nollaus ja tekemättömyys merkitsee eri ihmisille eri asioita: itse relaan ja nollaan aivoni lukemalla kirjaa, selaamalla somea tai lähtemällä ulos luontoon. Huomaatko? En siis relaa täysin jollen tee jotakin. Itse asiassa tuo somenkin selaaminen on enemmän ajan tappamista ja tekemisen puutetta kuin varsinaista relaamista, mutta pitihän se nyt tuohon liittää 😀 Nyt tekisi mieli pyyhkiä se pois, mutta sovitaanko että se nyt jää mutta eniten relaan ulkoilemalla hissukseen. Toisille relaaminen ja oleminen tapahtuu nimenomaan olemalla paikoillaan, kattoon tai telkkariin tuijottamalla ja sellaisten ihmisten silmissä meikäläisen touhuilu vaikuttanee ylienergiseltä ja suorittamiselta. Mielestäni kenenkään tapaa relata ei pidä vertailla sen kummemmin omaansa tai ottaa toisen relaamisesta painetta – pääasia, että tietää miten omat aivot saa parhaiten nollattua ja tekee sitä riittävän usein ja paljon.

Aijee, mitä sillisalaattia tämä postaus pitää sisällään 😀 Haha, mutta pakko todeta mitä äsken tajusin hampaita harjatessani: tälläistä blogia olen jo pitkään halunnut pitää ja kun entinen meni pikkuhiljaa yhä a) synkempään suuntaan ja b) suuntaan, jossa suoritin tekstin tuottamista, vei se jotenkin halun ja imun kirjoittamisesta. Nyt huomaan puskevani ja tuottavani tekstiä kuin papupata ja tunnen itseni todella itsekseni tätä tehdessä: hieman hömppä, aiheesta toiseen poukkoillen, vähän syvällisempää mutta toisaalta ihan arkisia juttuja puiden. Tälläisiä blogeja olen viime aikoina seurannut ja ihaillut itse eniten ja nyt pistin sitten sellaisen itse pystyyn. Oma elämäni ei ole arkea kummempaa, mutta kuten viime postauksessa totesin, pitääkö sen elämän sen kummempaa ollakaan? Pienet kultahiput toki ovat tärkeitä, mutta jos koko elämänsä koittaa täyttää blingillä, suorittamisella ja jonkin esittämisellä, menee siitä maku eikä sellaista jaksa jatkaa pitkään.

Olisi kiva kuulla, miten arki sulla ja sen ”suorittaminen” sujuu? Entä hei millaisia blogijuttuja luet mieluiten? Pohtivia, arkisia, esitteleviä? You name it!

Ensimmäistä kertaa

Saako 27-vuotiaana päättää, että haluaisi ja aikoo aloittaa täysin alusta? Päättää pyyhkiä menneisyytensä kokonaan ja aloittaa tarinansa puhtaaksi pyyhityltä pöydältä? No eihän se käytännössä ihan mahdollista tietty ole, mutta leikitään, että se siinä määrin on, että aion aloittaa blogi-tarinani puhtaalta pöydältä. Jep, näin äsken päätin ja näin myös teen – 27-vuotiaana.

Lähes 30 vuoden kokemuksella (ääk! ikäkriisikö pian vaivaa? Noei, mulla on ollut kriisejä jo tähän mennessä sen verta, etten usko että yksi 30-vuotispäivä tuntuu enää missään :D) tiedän, ettei menneisyyttään tai tekojaan voi deletoida vaikka kuinka haluaisi, enkä toisaalta ole varma haluaisinko kumittaa koko historiani isolla pyyhekumilla mutta toki haluaisin jälkiviisaana todeta, että monen asian olisi voinut jättää tekemättä. Mutta kun elämää ei voi hallita noin, niin aion sen sijaan aloittaa hieman siistitymmältä pohjalta kuin rypeä vanhoissa murusissa polviani myöten.

Tämä on siis vanhan elämän uusi alku.

Leikitäänkö, ettemme tunne toisiamme vielä, niin voi kertoa lyhyesti itsestäni ja taustastani? Hihii, kiva! Olen siinä määrin itserakas, että rakastan puhua itsestäni ja tälläiset ”meet and greet”-postaukset ovat täydellisiä syitä höpötellä ja kertoa muhevia paljastuksia itsestäni 😉 Samoista syistä tykkään myös ihan hulluna kysymyspostauksista, koska niissä saa selville mitä parhaimpia juttuja kirjoittajasta, joita tämä ei itse olisi tajunnut esitellä tai kertoa itsestään. Okei eihän sillä oikeasti ole väliä mikä toisen suosikkiruoka tai -kynsilakka on tai millainen toisen unelmakoti olisi (äh olenpa tylsä – useimmiten kysymyspostauksissa lukijat kysyvät paljon kiinnostavampia kysymyksiä!), mutta ne tekevät kirjoittajan helpommaksi samaistua ja lähestyä ja ikään kuin inhimillisemmäksi. Itse en nykyään enää jaksa seurata pintaliito ja -hipaisu blogeja, joissa esitellään pintaa ja blingiä, muttei kerrota arkisista jutuista ja sellaisista asioista, joihin voin itse samaistua: ajankäytön haasteista, koirankarvoista eväslaatikossa tai elämän välillä isoihin, välillä pieniin murheisiin liittyvistä asioista.

Olisi kiva tutustua, eikö? Esittelen tässä lyhkäisyydessään itseni ja toivon, että viihdyt kanssani hetken.

Olen Jossu, 27-vuotias sairaan- ja terveydenhoitaja (hah, tämä tuplanimikkeeni jaksaa naurattaa minua absurdiudessaan joka kerta kun itseni näin esittelen) pk-seudulta. Olen suomenruotsalainen ja puhun sekä suomea, että ruotsia äidinkielinäni ja opiskelinhan lukion loppuun asti saksaakin, mutta koska sitä kieltä ei ole tullut käytettyä, ovat ne kieliopit valitettavasti menneet hukkaan mutta englantia osaan edes jokseenkin edelleen ja käytän sitä jonkin verran työssäni. Omaan perheeseeni (äitin, isin ja siskojen, jotka siis kaikki asuvat omissa kodeissaan perheineen) kuuluu avomieheni T sekä 3-vuotias labradorinnoutajani Ronja, joiden kanssa asumme T:n omistamassa kerrostaloasunnossa. Olemme jo reilun vuoden (ainakin!) haaveilleet muutosta omakotitaloon ja toivon mukaan sellaiseen muutto tosiaan vuoden parin sisään tulee olemaan ajankohtainenkin. Faktahan on se, ettei sellaisen ostaminen saati sitten ylläpitäminen ole helppoa eikä halpaa, mutta olemme päässeet siihen vaiheeseen elämää, että se tuntuisi molemmilta jo jopa tarpeelliselta. Helppoahan tämä kerrostaloasunnossa asuminen on, mutta on siinä puolensakin ja meistä tuntuu, että ne puolet on pikkuhiljaa nähty. Yhdellä talofirmalla käytiin jo katselemassa ja suunnittelemassa yhtä ihanaa taloakin ja käytiinhän me pankissa lainastakin neuvottelemassa, mutta sitten pari faktaa kuten T:n äsken aloittamat opinnot ja realiteetit + pari bonuskorttia iskettiin pöytään ja päätettiin hetkeksi painaa jarrua. Ei kovin kivaa minun kaltaiselleni tättähäärälle, joka oli jo suurin piirtein mielessään sisustanut uuden ihanan kodin, mutta järjellä ajateltuna fiksuin veto. Eli tästä ollaan muuttamassa, mutta ollaan nyt vielä hetki ja pohditaan mitä tehdään. Työskentelen tällä hetkellä terveydenhoitajana ja kohderyhmänäni ovat aikuiset. Joo, ei töistä sen enempää. Tai no onhan se työ iso osa elämää ja vie  kolmanneksen hereilläoloajasta ja pidän työstäni ja tietäisitte vaan miten iso osa meidän kotona käymistä keskusteluista koskettaa aihetta terveys tai sairaus niin luulisitte, ettei me muusta puhutakaan 😀 Haha, ei sentään, mutta tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että hoitajapariskunnan luona puidaan potilastapauksia, katsellaan 112: ja Greyn anatomiaa ja hehkutetaan välillä toisillemme ”hei kato! Tähän suoneen olisi helppo kanyloida!”?

Olen kirjoittanut blogia enemmän ja vähemmän aktiivisesti lukioikäisestä. Mitä yksinäisemmäksi elämässä olen itseni tuntenut, sitä enemmän olen konetta naputellut. Kirjoittaminen on ollut ja on minun tapani purkaa ajatuksiani, mutta olen viime aikoina tajunnut, ettei se kroppansa rääkkäämisen ohessa ole ainoa tapa – asioista voi myös puhua ja mieltä voi rauhoittaa myös liikkumalla hieman hitaammin. Edellä mainitusta ehkä jo sait hajua siitä, että olen kärsinyt itseni kuluttamisesta liikkumalla liikaa ja syömällä liian vähän, olemalla väärien ihmisten kanssa huonoissa ihmissuhteissa ja koittanut sitten hoitaa pahaa mieltä kuluttamalla itseäni yhä enemmän? Näin asia valitettavasti on, mutta koska taustoilleen ei mahda mitään on nyt pakko yrittää porskuttaa päivä kerrallaan eteenpäin ja olla katsomatta taaksepäin. Edellisessä blogissa kerroin yksityiskohtaisestikin ihmissuhteista, omista mustista ajatuksistani ja pahasta olosta, josta kärsin, mutta olen nyt reilun parin kuukauden asian sulattelun jälkeen päätynyt lopputulokseen, että on parasta kun puran niitä pienimpiä yksityiskohtia täällä ”oikeassa maailmassa oikeiden ihmisten” kanssa ja säästän tänne nettiin nämä hieman silotellummat ja kivemmat jutut. Ei ei, älä vielä lähde! En aio enkä halua alkaa pitämään pintahipaisu-blogia, jossa kaikki on positiivista ja ihanaa ja kukantuoksuista, mutta haluan pitää blogia, jossa olen juuri se aito oma, hölönpölö itseni – en se ajoittain itkuinenkin nuori nainen olen ja haluan, että blogi on se paikka, jossa voin muistuttaa itseäni siitä kuka oikeasti olen. Sopiiko? Varmasti tännekin tulee joskus kirjoitettua ja purettua pahaa oloa, mutta koska olen sisimmissäni positiivinen ihminen, jonka ajoittain olen elämässäni kadottanut, haluan näyttää sekä sinulle, että itselleni, että täällä se sama hömppä minä edelleen olen. Elämä kohtelee toisia hieman kovempaa kuin toisia ja se tuntuu etenkin meistä ketä se hakkaa pöllillä päähän todella epäoikeudenmukaiselta, mutta olen kaiken pahankin keskellä muistuttaa itseäni siitä, että kaikella varmasti on merkityksensä ja että kaikki johtaa johonkin. Mihin, sitä en vielä tiedä. Aika kai näyttää.

Joo. Elän siis tällä hetkellä ajassa, jossa opettelen (edelleen) syömään riittävästi, välttelen aiemmin kiellettyjen ruokien välttelemistä ja opettelen kuuntelemaan kehoa ja sen tarpeita ja viestejä. Rakastan liikkumista ja siitä tulen hyvälle tuulelle ja vastapainoksi muutun tosi kärttyisäksi ja ruttuiseksi, jollen saa liikkua. Sydäntäni lähinnä on nimenomaan ulkoilu, enkä voi kuvitella päivääkään, jona en kävisi ulkona. Tiedätkö ne kuvat Instagramissa, jossa tyypit hehkuttaa lojuvansa sisällä koko päivän pyjama päällä TV:n ääressä jätskiä syöden? Voi montakohan kertaa olen kadehtinut noita tyyppejä ja kuvia ja kelannut, että vähänkö olisi ihanaa maata koko päivä sohvalla Netflixin ääressä jädepurkki kädessä? Vähintään yhtä monta kertaa olen havahtunut jo puolilta päivin sohvalta vaatteet pukeneena siihen, että nyt olisi kyllä aika tehdä jotain fiksua ja lähtenyt ulos. Ja lähtenytkin. Ulkoilu tuo mulle aidosti tosi hyvän ja rennon fiiliksen ja olen paljon parempi tytär, avovaimo, emäntä ja nainen jos liikun edes hieman ja rentoudun paljon enemmän ja paremmin ja VOIN paljon paremmin, jos liikun verrattuna siihen, että viettäisin koko päivän sohvalla Benin ja Jerrysin kanssa. Myönnettävähän se on, että olen väärinkäyttänyt tuota ”liikunta ja endorfiinit tuo mulle niiiiiiin hyvän olon” ja liikkunut kovempaa kuin mitä kroppa olisi oikeasti jaksanut, mutta olen ylpeä siitä, että olen nyt päässyt tähän tilaan, jossa voin myöntää että VOIN paremmin jos liikun – ja osaan liikkua ja tyytyä myös kevyempään. Toki minulla monen väärin tehdyn vuoden jälkeen edelleen menee homma joskus pyllylleen, mutta parannus entiseen on huima. Toki pidempi lenkki tuo paremman fiiliksen, mutten enää pakota itseäni juoksemaan jos olen nukkunut huonosti, paikkoja särkee tai jomottaa tai keho tuntuu väsyneeltä. Silloin valitsen juoksun sijaan kävelyn ja kävelen tunnin. Harvemmin tulee käveltyä sitä lyhyemmin, mutta joskus kyllä. Enkä koe huonoa omatuntoa siitäkään vaan päinvastoin osaan todeta, että tänään väsyttää ja olen tyytyväinen siihen pieneenkin mitä olen tehnyt. Liikun joka ikinen päivä ja se tuntuu yhtä luonnolliselta tarpeelta kuin hampaiden harjaus, mutta hampaat irvessä liikkuminen on saanut jäädä vähemmälle. Ylpeä, kiitollinen siitä.

Ehkä jätän jutustelun tällä kertaa tähän, lähden harjaamaan hampaita ja nappaan koiran kainaloon ja lähdetään pienelle kävelylle. Iltapäiväksi mennään vanhempieni luo syömään ja myöhemmin menen kuntonyrkkeilemään. Nyrkkeily on minulle täysin uusi aluevaltaus ja kurssikertoja on takana vasta yksi, mutta halusin kokeilla miltä uusi laji tuntuisi ja ainakin viime kerran jälkeen olin tyytyväinen! Yläkroppa sai vähän tehdä töitä ja lihaskuntoa tuli tehtyä kuin huomaamatta (saatte vielä nähdä miten patalaiska jumppari olenkaan..) ja oli kivaa liikkua pitkästä aikaa toisten kanssa 🙂 En tiedä onko tämä laji, jota tulen jatkossa harrastamaan, mutta käynpä nyt ainakin tämän 10 kerran kurssin loppuun.

Toivottavasti viihdyit kanssani täällä ja palaat vielä 🙂 Aiempaan verraten en aio ottaa bloggaamisesta nyt stressiä tiedostaen jo sen, että vietän työpäivän aikana liki 8 tuntia koneen ääressä – ei meinaa hirveästi sen jälkeen kiinnosta istua jälleen koneen ääreen naputtamaan 😀 Mutta blogia tulen aika ajoin päivittämään ja nimenomaan arkisten juttujen merkeissä. Minun elämäni on tällä hetkellä arkista ja opettelen nyt lisäämään siihen pieniä timantteja, joita sitten opettelen havainnoimaan. Ei sen elämän tarvitse yhtä juhlaa olla, mutta arki ei saa olla tasapaksua ja tylsää – se kun muodostaa suurimman osan elämästämme!