Jos paluun mä tekisin, mitä silloin kertoisin? Parisuhteesta. Tauosta. Tahdosta. Tarpeesta.

Heippa kaverit!

Ja valehtelematta: long time, no see. Aika on kulunut, blogi on hiljentynyt, itse olen muuttunut. Se vaati pitkän hiljaisuuden, kokonaisen kesän. No eikä! Kaikki ketkä mut tuntee on kyllä nähnyt (ja kuullut!) miten olen hölissyt Insta Storiesini pullolleen koiralenkkivideoita ja kuulumisia 😀 haha, ei tässä ihan kalkkiutumaan vielä olla päästy 😉 Fakta on toki se, että tälläinen pitkä tauko on tehnyt hyvää, mutta blogia olen ajatellut valehtelematta viikottain ja miettinyt monissa eri tilanteissa ”ei vitsi, tästä haluaisin kirjoittaa ja kertoa blogissa!” mutta ajatuksen tasollehan se on jäänyt. Paljon on ehtinyt suhteellisen lyhyessä ajassa tapahtua ja valehtelematta voin myöntää, että tämä syksy 2017 on vaatinut meiltä enemmän kuin yksikään muu: avopuolisoni aloitti työharjoittelut täyspäiväisen työnteon ohessa ja voin vinkata kaikille jo nyt (kuukauden kokemuksen perusteella): EN SUOSITTELE!!!!! Mies lähtee aamuvuoroon harjoitteluun, josta jatkaa illaksi + yöksi omaan työhönsä, kotiutuu aamulla nukkumaan pari tuntia kotiin ja lähtee sitten iltavuoroon. Itse herään hänen kelloonsa ennen aamukuutta, ehdin sanoa heipat ja lähden itse virka-aikaisen työhöni, josta palaan 16-17 aikaan lähteäkseni ulkoiluttamaan koiraa ja illan tullen mennen yksin nukkumaan. Seuraavana aamuna herään yksin sängystämme, lähden töihin enkä siis hyvässä lykyssä näe avokkiani pariin vuorokauteen. Kaikki varmasti ymmärtävät rivien välistä, että tämä on raastanut meitä kahta t-o-d-e-l-l-a pahasti emmekä voineet kuvitellakaan miten rankka tämä putki tulisi olemaan, vaikka tiesimme, että aikataulut tulisivat olemaan tiukkoja. Mies lähti äsken taas iltavuoroon ja ekaa kertaa kuukauteen löydettiin toisemme toistemme sylistä – sieltä mistä itsensä tulisi löytää päivittäin! Pinnat kireällä, suut mutrulla, sydämet verta vuotavina, tylyjä viestejä, itkua, epätoivoa. Nostan hattua ja kumarran kaikille, ketkä kestävät ja ovat long distance-suhteissa, koska meille sellainen ei sopisi. Itse tarvitsen toisen läheisyyttä ja läsnäoloa arjessani – muuten erkaannun hänestä niin fyysisesti (as if, koska hän ei ole paikalla) että psyykkisestikin. Hassua on siis sitten se, että kun toinn vihdoin on kanssasi tunnin ajan kotona, valitset älypuhelimen näpyttelyn ja mulkoilun hänen sylinsä sijaan. Miksi? Koska toinen tuntuu vieraalta, etäiseltä. Kuukauden mököttelyn jälkeen päätettiin, että nyt on PAKKO puhaltaa yhteen hiileen. Ja kuten InstaStoriessa totesin, täytyy yrittää lohduttautua sillä tiedolla, että tämä on vain hetkellistä – temporary – ja että tämä VAIHE menee ohi. Kuukauden kuluttua. Huh.

 

Joo, mitä muuta? Kesällä käytiin Ahvenanmaalla ja loma oli AWESOME! Olen käynyt Ålandissa viimeksi ala-asteella ja voi että, miten ihana paikka kahviloineen, punaisine teineen, maisemineen oli. Rentouduttiin kympillä, ajeltiin ympäriinsä, leikittiin siskonlasten kanssa, syötiin ja relattiin jälleen. Kesällä vietin elämäni ekaa kesälomaa ja se tuli todella tarpeeseen, koska syksy on tunnetusti arkeen paluun koittaessa aika hektistä kaikkien kohdalla: uudet koulut, eskarit, päiväkodit, kuviot. En tiedä asettavatko ihmiset enemmän vaatimuksia ja odotuksia lomaa vaiko loman jälkeisen arjen kohdalle, mutta sen tiedän, että mitä enemmän odotuksia niihin asettaa, sitä enemmän sitä usein saa pettyä: arki ei sujukaan yhtä rennosti kuten arki, koska arkea rytmittää ympäröivä elämä ja heidän aikataulunsa, kun taas lomalla voi mennä oman mielen ja aikataulun mukaan. Itselläni kesäkuun alussa aloittamani duuni jatkuu nyt syksyllä ja koska kuviot ovat uudet, huomaan työn vielä verottavan minulta paljon voimia, koska päivittäin tulee eteen tilanteita, jotka ovat uusia ja jotka vaativat minulta aivonystyröiden hieromista.

Kesä meni relatessa ja tietyllä tasolla relaamisen sisällyttämistä myös muuhun elämään: lopetin juoksun. Huomasin jälleen, miten suoritin lenkkeilyä, jonka kuului olla rentoutumiskeinoni arjessa. Juoksu jumitti kehoni, vei kaiken aikani ja täytti pääni. Juoksusta tuli huumeeni. Siinä missä jollekin sokeri tai alkoholi voi olla addiktoivaa, sorruin itse (taas) harrastamaan liian rankkaa liikuntaa muun elämän vaatimustasoon nähden ja olin hilkulla uupua. Tasan 2 kuukautta olin ottamatta yhdenkään yhtä juoksuaskelta (!!!!) ja viime sunnuntaina havahduin suoranaiseen tarpeeseen juosta. Lähdin pelokkaana lyhyelle lenkille ja palasin n 40 minuuttia myöhemmin Naantalin aurinkona kotiin: tein sen! Jonkun mielestä on varmasti hoopon kuuloista, mutta kerronpa kuitenkin: lähdettyäni lenkille tärisin silminnähden, koska pelkäsin niin paljon sitä, miltä juoksu tulisi tuntumaan ja pystyisinkö siihen enää. Alkupuolikas lenkistäni on pelkkää sumua enkä muista siitä mitään, mutta sen tiedän, että keskityin hengittämään ja sparraamaan itseäni: pystyt siihen kyllä, et menetä tajuasi tai kaadu, kuntosi ei ole kadonnut kesätauon aikana – olethan hittovie kävelyttänyt koiraa vähintään 5km päivittäin reippaasti kävellen! Kesätauon aikana ehdin pohdiskella paljon ja iso osa ajatustyöstä on edelleen kesken, mutta sen tiedän jo, ettei juoksu, jota pitkään syytin oireistani, ole ainoa syypää siihen, että kehoni lihakset ovat niin pahasti jumissa. Ongelmani on liian kova treeni lepoon ja ravinnonsaantiin suhteutettuna, sekä liian yksipuolinen treeni. Hyvin helppoa, mutta samalla niin tajuttoman vaikeata korjata. Kuukausien tauko teki psyykkisesti hemmetin hyvää vaikka on tehnyt tiukkaa huomata, miten keho on pehmentynyt rentoutuneen syömisen ja vähemmän rankan liikunnan takia, mutta tiedostaen että tämä on juuri sitä mitä kehoni tarvitsee, jotta se joskus voisi parantua täysin, pystyn jatkamaan. On todella ihanaa syödä suklaata keskellä viikkoa tai hakea kaupasta lounaan kaveriksi tuore rouheciabatta (kiitos Fazer-leipomot!). On ihanaa kävellä koiran kanssa pitkiä lenkkejä, koska kävellessä ehdin ajattelemaan ja pohdiskelemaan enemmän kuin juostessa. Kävellessä en pelkää, kuten juostessa välillä teen. Pelkään vetäväni överit, kävellessä en. Isoja ajatuksia, suuria harppauksia parempaan suuntaan. Ylpeyttä.

Meni nyt kieltämättä tosi diipiksi tämä mutta hittovie – mä tein comebackin blogin pariin! Kuinka mahtavan ihanaa?! No aivan!!! Nyt lähden ulos happihyppelylle ja sitten palaan kotiin pohtimaan mistä olisi kätevintä tilata protskujauheet sekä chiasiemenet. Ootteko törmänneet siihen ongelmaan, että parhaat tarjoukset saadakseen täytyisi aina tilata sadasta eri kaupasta tuotteet ja kun kaikista joutuu kuitenkin maksamaan postarit, menettää siinä loppupeleissä. Nyt täytyisi hankkia Excel jotta joisin tehdä taulukon ja vertailla mistä on ENITEN kannattavinta tilata tuotteensa (ja säästää ne naurettavat pari euroa, mitä todennäköisimmin tulen tekemään säästöä.. #tarjoushaukka) 🙂

pus!

Mainokset

Vapaapäivän saldo: röhnöttelyä, liikuntaa, itsensä ylittämistä ja blur-efektiä

”Ai sulla on vapaapäivä? Mitä meinaat tehdä?” Ahdistus iskee. Kehtaanko vastata ”en mitään”? Poliittisen leijuvasti vastaan ”en ole vielä lyönyt mitään suunnitelmia lukkoon” ja mumisen jotakin siivoamisesta tai lepäämisestä. Takaraivossa pulputtaa ajatus sohvalla makaamisesta, lenkillä käymisestä – mahdollisesti siivoamisesta – mutta ei sen kummempaa. Kehtaako nykypäivänä edes paljastaa viettävänsä vapaapäivää kotona tekemättä ”mitään”? Ja mikä sen ”minkään” määrittelee?

Joo-o. Sinne se eilinen vapaapäivä meni ja vaikkei minulla alkuun ollut muita fiiliksiä kuin ahdistusta kaikkien kysymyksistä 😀 tai suunnitelmia, osoittautui päivä arjesta poikkeavaksi monellakin tavalla. Aamulla tosin nukuin pitkään ja nousin vasta kun mies teki lähtöä töihin 7:30, hoidin aamutoimia koirineen aamupuuroineen – ja makasin sohvalla klo 11 asti vuoroin somea ja uusinta Elleä selaillen. Tekisi mieli laittaa huutomerkki tuohon perään koska minut tunnetaan tättähääränä, joka ei juuri sohvalla iltaa lukuunottamatta viihdy. Eilen tuntui kuitenkin enemmän kuin oikealta vain maata sohvalla röhnötellen vailla huonoa omaatuntoa (joka tosin hiipi pikkuhiljaa mieleeni kellon lähestyessä 11, sillä tiesin, että hetken makoilu tekee hyvää – mutta tuntien makoilu päinvastoin väsyttää ja ärsyttää etenkin kun ulkona paistaa aurinko!) joten tein niin. Sohvalta lähdin lenkille, jossa pyrin kuulostelemaan juoksuasentoani. Minun ongelmani juostessa on ryhdin ylläpitäminen ja lantion koholla pitäminen ja ”istahdan” usein etenkin lenkin loppua kohden. Juoksuvalmennuksesta tuskin olisi haittaa, koska huomaan usein miettiväni lenkillä miten himpskatissa saisin koko paketin toimimaan kevyesti ja niin, ettei yksikään liike tai ruumiinosa haittaisi toista. Tajusitteko? Tarkoitan siis sitä, että jos lantiota ei jaksa pitää yllä, kärsii selkä. Jos keskivartalon pito pettää, pettää lantio ja ryhti lysähtää. Samoin mietin usein miten olkapäät voi käytännössä pitää rentoina ja alhaalla, jos käden tulisi samalla heilahtaa kuitenkaan liikaa vispaamatta tai päinvastoin jäkittämättä paikoillaan. Huh. Teoriassa nämä jutut ovat helppoja, mutta käytännössä eivät niinkään..

Lenkillä kului tosiaan tunti vuoroin asvaltilla, vuoroin pururadalla hölkötellen ja kotiin palasin sateen ja rakeiden kastelemana huomattavasti pirteämpänä ja totesin, että parhaan latauksen keholle saa kun ei valitse JOKO sohvaa tai pururataa vaan valitsee molemmat 😉

Lounastankkauksen jälkeen mies tuli pyörähtämään kotosalla ja juotiin kahvit ennenkun hän lähti uudestaan töihin (välillä tuntuu, ettei hänelllä muuta elämää kuin tuo työ olekaan.. No ei vaines. Huhtikuu on ollut hänellä todella intensiivinen sekä työn että koulun puolesta ja minä olen saanut viettää parisuhteen laatuaikaa yksinäni. Onneksi Toukokuusta pitäisi helpottaa) ja minä yritin ladata itseeni energiaa viedäkseni koiran ulos. Pinnistelen usein juoksijoille tutun probleeman kanssa: miten sovittaa sekä omat, että koiran ulkoilutukset yhteen niinä päivinä kun koira on minun vastuullani ja vuorossa olisi juoksupäivä? Tässä olen alkanut hölläämään: ennen pidin kiven kovaa kiinni suunnittelemistani juoksupäivistä ja vein siis vuoroin koiraa, vuoroin itseäni ulos. Ronjan kanssa olen pari kertaa hölkännyt, mutta hän ei pysy vierellä vaan jää ärsyttävästi fleksinarun verran taakseni juoksemaan eikä kumpikaan meistä sitten loppupeleissä nauti yhdessä juoksemisesta. Nykyään pyydän, että mies ulkoiluttaa koiran niinä päivinä kun hän on kotona illan, jolloin minä voin juosta ja jos mies on illan pois, ”tyydyn” kävelyyn. Olen yrittänyt psyykata itseäni siihen, ettei kävely ole ”pelkkää kävelyä” vaan ihan liikunnaksi laskettava laji (haha, anteeksi kuulostaa järkyttävältä kävelyn dissaukselta mutta kävelystä en vain yksinkertaisesti saa samaa endorfiinikikkiä kuin hölkästä)  ja alkanut tekemään pitempiä kävelylenkkejä Ronjan kanssa. Tämä on osa tätä minun ”opettele sallivammaksi”-projektia, jossa yritän opetella hölläämistä ja voin ylpeänä kertoa, että olen pikkuhiljaa saanut otettua askeleita siihen suuntaan. Olen m.m. huomannut, ettei kehoani kivistä lainkaan pitkänkään kävelyn jälkeen samalla lailla kuin hölkän jälkeen, mikä on motivoinut minua kävelemään enemmän. Siinä missä vielä viime kesänä hölkkäsin 3×10 km, ”tyydyn” nyt pariin kertaan, enkä ole niinkään varma että lenkkini enää yltävät tuohon maagiseen 10 km. Ah tästä täytyykin kirjoittaa oma postauksensa eiliseen hs.fi:ssä lukemaan juttuun viitaten! Pakko yrittää vetää raja näissä aiheissa johonkin, koska muuten on vuorossa sellaista sillisalaatti että omakin ajatus katkeaa ja pää-pointit jäävät pois 😀

Pienen latauksen jälkeen puettiin jälleen goretex-vaatteet ylle ja lähdettiin Ronjan kanssa paikallisen järven lähimaastoon samoilemaan. Vajaan tunnin kuluttua palattiin likaisina, märkinä mutta onnellisen näköisinä kotiin ja oli taas aika rojahtaa hetkeksi nojatuoliin makoilemaan. Takaraivossani pyöri kuitenkin kokoajan ajatus ”pitäisikö?” ja n 20 min asiaa arvottuani päätin, että hittoako tässä miettimään, vaihdoin vaatteet ja suuntasin autonnokan kohti Helsinkiä. En muista koska olisin viimeksi – itse asiassa en KOSKAAN ole! – ajanut yksin ja itse Kruununhakaan (Kamppiin, Töölöön ja Meikkuun sitäkin enemmän..) ja haastoin itseni: tästähän selvitään! Olen se ihminen, joka jännittää aivan naurettavia asioita PALJON ja se, kuka tunnistaa itsestään samanlaisen persoonan voi vain kuvitella sitä ylpeyden määrää kun parkkeerasin autoni Vironkadulle selvittyäni ”muuttuneista tiejärjestelyistä” (ugh, tuo huonon suuntavaiston omaavan suurin pelko!) ja kävelin kohti Mariankatu 26 ja Sara H:ta. Viime käynnillä sain testerit Vital Defense-kasvovoiteesta sekä Gel Nettoyant-putsarista ja 2 viikon testauksen jälkeen tiesin, että halusin nämä osaksi arkeani. Juteltiin Saran kanssa jo viimeksi, että kokeiltaisiin Kjaer Weisin meikkivoidetta seuraavan hoidon yhteydessä mutta enhän minä sinne saakka malttanut 😀 Eli taisi ostoksieni lomasta löytyä korumainen meikkivoiderasiakin.. Hhii! Kjaer Weis on ensimmäinen luonnonkosmetiikka-meikkituotteeni (ellei yläasteella olleita The Body Shopin juttuja lasketa?) joten vertailua muuhun luonnonkosmetiikkaan en voi tehdä. Tämä meikkivoide on pakattu mitä kauneimpaan metalliseen korumaiseen rasiaan, joka voiteen loputtua voidaan täyttää uudella värinapilla (on siis n.s refill-rasia). Sara neuvoi levittämään meikkivoidetta vähän kerrallaan synteettisellä meikkisiveltimellä kasvoille, jolloin sitä voi kerrostaa oman ihon kunnon mukaan. Koostumukseltaan voide on vahamainen, mikä aiheutti minulle alkuun hieman hämmennystä mutta kun kokeilin sitä tänään aamulla, pystyin huokaisemaan helpotuksesta: eihän tämän käyttö vaikeata ollutkaan, vaikka se eroaa täysin nestemäisistä meikkivoiteista! Kasvot tuntuvat pehmeiltä ja kosteutetuilta ja näyttävät hehkuvilta, mutta tasaisen värisiltä – vähän kuin hyvällä IG-filtterillä blurratuilta! 😀 Suosittelen!

 

Tadaa! Joku ylpeä, joka ajoi yksin Helsinkiin ja joka sai kasvoilleen mitä parasta meikkivoidetta kokeiluun. Tykkäys! 🙂

Kotimatkalla kurvasin vielä äkkiä Plantageniin hakemaan rehevän basilikan (saisinpa sen kasvamaan!) sekä ruusuja – ennenkun suuntasin kotiin Ronjan luo. Illalla istuttiin rauhassa alas syömään yhdessä miehen saavuttua kotiin (vihdoin!). Yhdessä syöminen on minulle todella tärkeätä, koska ruokapöydän ääressä voi sujuvasti vaihtaa kuulumiset ja pohtia asioita huomattavasti helpommin kuin sohvalla TV:n ääressä. Kuinka moni tunnistaa itsestään tilanteen jossa keskustelun molemmat osapuolet katsovat vuoroin kännykkää, vuoroin TV:tä ja yrittävät vielä mukamas ylläpitää keskustelua? Aivan. Ei toimi.

Hihi, pakkohan se oli aamulla heti taas kokeilla uutta meikkivoidetta ja ihailla hehkua, jonka se kasvoille luo 🙂

Uni maittoi hetken lukemisen jälkeen ja aamulla oli ihanaa herätä pirteänä sumuiseen keliin, joka nyt tätä postausta kirjoittaessani on kirkastunut ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta 🙂 Nyt keitän itselleni kupin aamupäiväkahvia ja sitten katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi tänä vapaapäivänä. Kuten ylläolevasta sepustuksesta huomaa, ei vapaapäiväksi välttämättä tarvitse tai kannata tehdä suurempia suunnitelmia – voi se olla toiminnan täyteinen ilmankin!

Sinne meni viikko 14

Heipparallaa!

Apua, minneköhän aika kuluu mutta viime viikko tuntui menevän minulta täysin ohi ja silmiäkin sain hieroa kahteen otteeseen tänään aamulla kun tajusin, että on jo 10.4 – eli eletään lähes puoliväliä huhtikuuta! Lifestyle-oppaissa neuvotaan aina elämään joka hetkessä kuin se olisi viimeinen, eikä elämässä kannata empiä tai elää sitku-tyylillä ja ne kannustavat päinvastoin ottamaan härkää sarvista, elämään täysillä ja tekemään niitä asioita, joita oikeasti haluaa. Ajan kuluessa näin nopeasti alan pikkuhiljaa sisäistämään nuo kehoitukset ja niiden tarkoituksen: jos loppuelämä tulee sujumaan yhtä nopeasti kuin tämä alkuvuosi on, on parasta kääriä hihat ja ryhtyä tekemään asioita sen sijaan, että odottaa sopivaa hetkeä. Tällä vauhdilla pelkään, että hetket voivat lipua ohitseni.

Viime viikko meni tosiaan kuin pikakelauksella, mutta se johtunee siitä, että tekemistä ja ajateltavaa oli paljon – niin hyvässä kuin pahassakin.

Maanantaina olin vapaalla, mutten tottapuhuakseni muista lainkaan mitä tein – ellen käynyt kenties lenkillä? Kävin! Ja alkuillasta käytiin miehen ja Ronjan kansa metsässä. Keskiviikkona alkoi alamäki: kävin työhaastattelussa, joka sujui osaltani mielestäni hyvin ja olin 110% varma että paikka olisi minun. Valitettavasti onni ei ollut myötä ja jäin puille paljaille. Otin uutisen todella raskaasti ja se heijastui loppuviikkoon väsymyksenä ja alakuloisuutena: itkua tuli pitkästä aikaa tihrustettua Niilin verran, lenkkeily ei sujunut ollenkaan eikä untakaan meinannut saada kun asiat pyörivät mielessä. Keskiviikkona kävelin kuin horroksessa, torstaina yritin hölkätä mutta univaje ja sen aiheuttama niskajumi ja huimaus pakottivat minut parin kilsan päästä jo tyytymään kävelyyn ja perjantaina hölkkäsin ja kävelin vuoronperään, koska kroppa oli edelleen tukkoisen tuntuinen. Yritin olla itselleni armollinen liikunnan suhteen, mutta kyllä minua perjantaina alkoi jo ripoa kun keho edelleen oli kuin tukki, eikä hölkästä, jonka oli tarkoitus tyhjentää mieltäni. tullut YHTÄÄN mitään. Ulkoilma teki kuitenkin hyvää ja vuorottelin juoksun ja kävelyn välillä ja päätin, että viikonloppuna askel sitten kulkisi.

En nyt sen kummempaa tuo työasioita tänne blogiin, mutta suunnitelmani ovat nyt hieman auki ja kontrollifriikkinä se tuntuu todella pelottavalta, jopa ahdistavalta, mikä aiheutti edellämainittuja fiiliksiä. Viikonloppuna pari solmua tuntui aukeavan ja nyt voin maanantaina todeta – vaikkei konkreettisesti yksikään asia ole muuttunut – että mieli on levollisempi ja ajatuksiin on jo hivuttautunut ”asioilla on tapana järjestyä, kyllä mä pärjään”-lause. Ikävä fakta on se, että nykypäivänä vakinaista toimea on (etenkin nuorena) TODELLA vaikea saada koska työkokemusta on vanhempiin kollegoihin verrattuna huomattavasti vähemmän ja pätkäsoppareita tehdessä täytyy yrittää olla välittämättä siitä epävarmuudesta, joka sopparin lähestyessä loppua aina iskee. Asioilla on (kai) tapana järjestyä.

Lauantaina nousin T:n kellon soidessa jo varhain ja tein normaalit aamutoimet ja leivoin sunnuntaisia synttärikahveja varten sirtuunajuustokakun. Aamupäivästä lähdin hölkälle ja vihdoin keho tuntui siltä, että paria kilsaa pidemmästä juoksusta voisi tulla jotain ja annoin askeleen viedä. Valehtelisin jos väittäisin, että juoksu sujui kuin pilvillä, koska jalat olivat jostain kumman syystä tukkoisen tuntuiset, mutta sen sijaan, että olisin fokusoinut siihen miten pahalta liike tuntui, siirsin ajatukseni olkapäihin. ”Pidä olkapäät rentoina alhaalla”, sanoin itselleni metri toisensa jälkeen ja kuvittelin tilaani ”juoksuzeniksi”. Nimikkeestä en nyt ole varma, mutta luin KPK24/7-kanavalta Facebookista jonkun suomalaisen keksimästä juoksumeditaatiosta, jonkun sorttisesta runfullnessistä, jossa idea on siis rentoutusharjoitteiden tavoin keskittää ajatuksensa tiettyyn kehonosaan joka tuntuu jumittavalta ja keskittyä pitämään se rentona tai ajattelemaan kaikkia niitä hyviä, positiivisia tuntemuksia, joita juoksu herättää sen sijaan, että keskittyisi ajattelemaan puuskutusta, kolottavia polvia tai ulkonäköä. Jonkun korvaan voi kuulostaa hoopolta ja turhalta, mutta itselläni tuo toimi! Hölkkäsin reilun tunnin, käväisin suihkussa ja pakkasin itseni ja koiran autoon ja 25 minuutin kuluttua olimme jo vanhempieni mökillä saaressa.

Välillä pitää kyllä nipistää itseään käsivarresta – niin lottovoitolta tuo vanhempieni kesäpaikka etäisyydellään tuntuu! Vaikka välimatka kotoa on tosiaan vaivaiset 25 minuuttia, pääsee sitä kuin uuteen maailmaan kun astuu veneestä kalliolle ja tuijottaa horisonttiin. Mökiltä löytyy mukavuuksina sähkö (ja palju – hah!), mutta muuten eletään puucee-perunat pestään meressä-meiningillä. Mökillä syötiin hyvin, heitin talviturkin mereen (ääk! Naapuri oli mitannut lämpötilaksi +1,2, eli voitte kuvitella, että meressä tosiaan tuli vain käytyä – ei oltua), heiteltiin Ronjalle keppejä ja istuttiin isin kanssa paljussa lämmittelemässä. 5 tuntia tuli siellä yhteensä vietettyä ja alkuillasta kotiinpaluun jälkeen huomasin, miten timanttinen veto mökille lähtö oli: aivot nollaantuivat, jokunen solmu löyhentyi ja ajatus siitä, että meikäläinen pärjää jotenkin alkoi syntyä. Loppuilta meni kotia järjestellessä ja sohvalla röhnätessä.

Eilinen sunnuntai sujui leivonnan, ruoanlaiton ja siivouksen merkeissä meidän viettäessä T:n synttäreitä etuajassa. Olin koko päivän todella väsynyt eikä energiaa tuntunut riittävän mihinkään, mutta vääntäydyin hetki ennen vieraiden tuloa vielä kuntonyrkkeilytunnille (harmittaisi jättää välistä kun kurssista maksaa). Tunnilla tykitettiin täysillä ja ihme kyllä löysin itsestäni vielä paukkuja juosta, punnertaa ja lyödä 10-9-8..-tyylillä. Illalla vieraiden lähdettyä selasin hetken Paulo Coelhon Alkemisti-kirjaa ja nukahdin kuin lapsi toivottamatta miehelle hyvät yöt. Oho.

 

Työpäivä sujui leppoisasti, joten sen jälkeen jaksettiin kävellä koiran kanssa reipas 1h 20 minuutin lenkkikin! Nyt kun istahdin viimeistelemään tätä postausta huomaan toki, että raukeus alkaa jälleen vaivaamaan. Kai tuo viime viikkoinen rupeama pettymyksineen, treeneineen verottaa edelleen voimia, joten loppuillaksi ei nyt taideta keksiä kummempaa ohjelmaa.