Sinne meni viikko 14

Heipparallaa!

Apua, minneköhän aika kuluu mutta viime viikko tuntui menevän minulta täysin ohi ja silmiäkin sain hieroa kahteen otteeseen tänään aamulla kun tajusin, että on jo 10.4 – eli eletään lähes puoliväliä huhtikuuta! Lifestyle-oppaissa neuvotaan aina elämään joka hetkessä kuin se olisi viimeinen, eikä elämässä kannata empiä tai elää sitku-tyylillä ja ne kannustavat päinvastoin ottamaan härkää sarvista, elämään täysillä ja tekemään niitä asioita, joita oikeasti haluaa. Ajan kuluessa näin nopeasti alan pikkuhiljaa sisäistämään nuo kehoitukset ja niiden tarkoituksen: jos loppuelämä tulee sujumaan yhtä nopeasti kuin tämä alkuvuosi on, on parasta kääriä hihat ja ryhtyä tekemään asioita sen sijaan, että odottaa sopivaa hetkeä. Tällä vauhdilla pelkään, että hetket voivat lipua ohitseni.

Viime viikko meni tosiaan kuin pikakelauksella, mutta se johtunee siitä, että tekemistä ja ajateltavaa oli paljon – niin hyvässä kuin pahassakin.

Maanantaina olin vapaalla, mutten tottapuhuakseni muista lainkaan mitä tein – ellen käynyt kenties lenkillä? Kävin! Ja alkuillasta käytiin miehen ja Ronjan kansa metsässä. Keskiviikkona alkoi alamäki: kävin työhaastattelussa, joka sujui osaltani mielestäni hyvin ja olin 110% varma että paikka olisi minun. Valitettavasti onni ei ollut myötä ja jäin puille paljaille. Otin uutisen todella raskaasti ja se heijastui loppuviikkoon väsymyksenä ja alakuloisuutena: itkua tuli pitkästä aikaa tihrustettua Niilin verran, lenkkeily ei sujunut ollenkaan eikä untakaan meinannut saada kun asiat pyörivät mielessä. Keskiviikkona kävelin kuin horroksessa, torstaina yritin hölkätä mutta univaje ja sen aiheuttama niskajumi ja huimaus pakottivat minut parin kilsan päästä jo tyytymään kävelyyn ja perjantaina hölkkäsin ja kävelin vuoronperään, koska kroppa oli edelleen tukkoisen tuntuinen. Yritin olla itselleni armollinen liikunnan suhteen, mutta kyllä minua perjantaina alkoi jo ripoa kun keho edelleen oli kuin tukki, eikä hölkästä, jonka oli tarkoitus tyhjentää mieltäni. tullut YHTÄÄN mitään. Ulkoilma teki kuitenkin hyvää ja vuorottelin juoksun ja kävelyn välillä ja päätin, että viikonloppuna askel sitten kulkisi.

En nyt sen kummempaa tuo työasioita tänne blogiin, mutta suunnitelmani ovat nyt hieman auki ja kontrollifriikkinä se tuntuu todella pelottavalta, jopa ahdistavalta, mikä aiheutti edellämainittuja fiiliksiä. Viikonloppuna pari solmua tuntui aukeavan ja nyt voin maanantaina todeta – vaikkei konkreettisesti yksikään asia ole muuttunut – että mieli on levollisempi ja ajatuksiin on jo hivuttautunut ”asioilla on tapana järjestyä, kyllä mä pärjään”-lause. Ikävä fakta on se, että nykypäivänä vakinaista toimea on (etenkin nuorena) TODELLA vaikea saada koska työkokemusta on vanhempiin kollegoihin verrattuna huomattavasti vähemmän ja pätkäsoppareita tehdessä täytyy yrittää olla välittämättä siitä epävarmuudesta, joka sopparin lähestyessä loppua aina iskee. Asioilla on (kai) tapana järjestyä.

Lauantaina nousin T:n kellon soidessa jo varhain ja tein normaalit aamutoimet ja leivoin sunnuntaisia synttärikahveja varten sirtuunajuustokakun. Aamupäivästä lähdin hölkälle ja vihdoin keho tuntui siltä, että paria kilsaa pidemmästä juoksusta voisi tulla jotain ja annoin askeleen viedä. Valehtelisin jos väittäisin, että juoksu sujui kuin pilvillä, koska jalat olivat jostain kumman syystä tukkoisen tuntuiset, mutta sen sijaan, että olisin fokusoinut siihen miten pahalta liike tuntui, siirsin ajatukseni olkapäihin. ”Pidä olkapäät rentoina alhaalla”, sanoin itselleni metri toisensa jälkeen ja kuvittelin tilaani ”juoksuzeniksi”. Nimikkeestä en nyt ole varma, mutta luin KPK24/7-kanavalta Facebookista jonkun suomalaisen keksimästä juoksumeditaatiosta, jonkun sorttisesta runfullnessistä, jossa idea on siis rentoutusharjoitteiden tavoin keskittää ajatuksensa tiettyyn kehonosaan joka tuntuu jumittavalta ja keskittyä pitämään se rentona tai ajattelemaan kaikkia niitä hyviä, positiivisia tuntemuksia, joita juoksu herättää sen sijaan, että keskittyisi ajattelemaan puuskutusta, kolottavia polvia tai ulkonäköä. Jonkun korvaan voi kuulostaa hoopolta ja turhalta, mutta itselläni tuo toimi! Hölkkäsin reilun tunnin, käväisin suihkussa ja pakkasin itseni ja koiran autoon ja 25 minuutin kuluttua olimme jo vanhempieni mökillä saaressa.

Välillä pitää kyllä nipistää itseään käsivarresta – niin lottovoitolta tuo vanhempieni kesäpaikka etäisyydellään tuntuu! Vaikka välimatka kotoa on tosiaan vaivaiset 25 minuuttia, pääsee sitä kuin uuteen maailmaan kun astuu veneestä kalliolle ja tuijottaa horisonttiin. Mökiltä löytyy mukavuuksina sähkö (ja palju – hah!), mutta muuten eletään puucee-perunat pestään meressä-meiningillä. Mökillä syötiin hyvin, heitin talviturkin mereen (ääk! Naapuri oli mitannut lämpötilaksi +1,2, eli voitte kuvitella, että meressä tosiaan tuli vain käytyä – ei oltua), heiteltiin Ronjalle keppejä ja istuttiin isin kanssa paljussa lämmittelemässä. 5 tuntia tuli siellä yhteensä vietettyä ja alkuillasta kotiinpaluun jälkeen huomasin, miten timanttinen veto mökille lähtö oli: aivot nollaantuivat, jokunen solmu löyhentyi ja ajatus siitä, että meikäläinen pärjää jotenkin alkoi syntyä. Loppuilta meni kotia järjestellessä ja sohvalla röhnätessä.

Eilinen sunnuntai sujui leivonnan, ruoanlaiton ja siivouksen merkeissä meidän viettäessä T:n synttäreitä etuajassa. Olin koko päivän todella väsynyt eikä energiaa tuntunut riittävän mihinkään, mutta vääntäydyin hetki ennen vieraiden tuloa vielä kuntonyrkkeilytunnille (harmittaisi jättää välistä kun kurssista maksaa). Tunnilla tykitettiin täysillä ja ihme kyllä löysin itsestäni vielä paukkuja juosta, punnertaa ja lyödä 10-9-8..-tyylillä. Illalla vieraiden lähdettyä selasin hetken Paulo Coelhon Alkemisti-kirjaa ja nukahdin kuin lapsi toivottamatta miehelle hyvät yöt. Oho.

 

Työpäivä sujui leppoisasti, joten sen jälkeen jaksettiin kävellä koiran kanssa reipas 1h 20 minuutin lenkkikin! Nyt kun istahdin viimeistelemään tätä postausta huomaan toki, että raukeus alkaa jälleen vaivaamaan. Kai tuo viime viikkoinen rupeama pettymyksineen, treeneineen verottaa edelleen voimia, joten loppuillaksi ei nyt taideta keksiä kummempaa ohjelmaa.

 

Paluu arkeen

Voihan aivopieru mitä parin päivän lomailu voi pienelle ihmiselle teettää. Olin lomalla torstai-iltapäivästä aina eiliseen maanantaihin asti ja vaikkei ohjelmistooni kuulunut mitään kummempaa, olin näköjään onnistunut nollaamaan aivoni täysin – olisittepa nähneet millaista menoni on tänään tiistaina ollut 😀 Jälkeenpäin voin vain hymyillä itselleni.

Iltalenkillä koko toilailu hymyilytti, eikä auringonpaiste sitä hymyä ainakaan hyydyttänyt 😉 Ihana aurinko! Ja koira!

Aamulla heräsin jo aamuyöstä aamulehden kolahtamiseen, mikä on minulle enemmän kuin tyypillistä viikonlopun tai loman jälkeisenä ekana töihin paluu päivänä. Uneni on tosi herkkää ja ikään kuin odotan kellon soivan ja herään varuiksi vähintään pari tuntia sitä ennen ja nuokun sitten aina kellon pirinään asti. Niin tänäänkin. Eilen maanantaina kroppa (ja nuppi) selvästi tiesivät, että saan nukkua pitkään eikä töihin ole kiire – ja nukuinkin 7:36 asti! Tämä vain vahvistaa uskoani siitä, ettei kroppa välitä mikä viikonpäivä seuraavana aamuna on, vaan siitä tuleeko kello soimaan vai ei. Jos kello soi, se heräilee itsekseen jo hieman aiemmin ja jos saa vapaasti, on uni raskaampaa ja tulee nukuttua pidempään. En oikein tajua logiikkaa, mutta ehkä kroppa lepää vapaapäivää varten, jotta se jaksaisi tehdä kaikkia kivoja juttuja, joita ei arkena ehdi touhuta? (en suostu uskomaan siihen, että keho olisi rennompi kun se tietää, ettei kello ja arjen aherrus ja stressi koita seuraavana päivänä – se olisi liian ennalta-arvattua ;))

Aamulla olin aivan pöpperöinen kun hoipertelin kylppäriin tekemään aamutoimia ennenkun lähdin viemään Ronjaa ulos – eikä se koira mitenkään häävimpi ollut, vaan makoili matolla aina siihen asti, että nappasin remmin käteen ja osoitin, että oli aika lähteä ulos. Vaikkei miestä aikaisempi aamuherätys aina tunnu reilulta saati sitten kivalta, en enää osaa olla ilman aamulenkkiä: kun vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa ja tassuttelee hissukseen koiran kanssa 10-15 minuuttia virkistyy sitä kummasti paremmin kuin jos oleskelisi sisällä koko aamun – kokeiltu on! Aamupuuron valmistaminen onnistuisi varmasti vaikka silmät sidottuina, mikä on hyvä asia, koska vaikka aamulenkki piristikin huomasin lehteä lukiessani, etten tainnut olla täysin hereillä vieläkään: luin samoja lauseita moneen kertaan ymmärtämättä mitä siinä sanottiin. Aamulehti on tästä huolimatta tärkeä ja olennainen osa aamuani ja esim. hotelliaamupalalla, jossa miljöö ja ruoat ovat ihan toista kaliiperia kuin kotosalla, huomaan kaipaavani kahisevaa lehteä, joka kertoo minulle maailman menosta. Lehdestä voin valita mitä haluan tietää ja mitä en, verrattuna TV:hen, joka puhua pälpättää uutisia välittämättä siitä, kiinnostaako juuri kyseinen uutinen tai juttua minua tai ei. Muutenkin boikotoin TV:tä ja kännyköitä aamuisin, koska niitä tulee tuijotettua päivän mittaan ihan tarpeeksi ja ne tuntuvat jollain tasolla jopa hieman stressaavan minua.. Taidan olla henkeen ja vereen niitä tyyppejä, jotka puolustavat sanomalehtiä viimeiseen asti ja toivon ja pidän peukkuja, ettei niitä KOSKAAN lakkautettaisi täysin. Pahoin pelkään vain muuta, jos on guruihin uskominen. Nauttikaamme siis paperisista aamulehdistä niin pitkään kun voimme!

Olin jo illalla päättänyt, että lähtisin hyvissä ajoin töihin jotta ehtisin rauhassa selata loman aikana saapuneita sähköpostia ja orientoitua työntekoon. Vaan kuinkas siinä kävikään? Tulihan mulle hoppu. Meikkipussia kaivellessani tunsin itseni aivan hoopoksi, enkä tiennyt mitä tuotteita käyttäisin ja miten – minä, joka arkisin meikkaan AINA samalla tavalla! Tunsin itseni aivan aloittelijaksi siinä meikkejä pyöritellessäni ja ehostin kasvoni kevyesti ja tiesin, että jokin osa jäi puuttumaan, mutten voinut keksiä mikä (myöhemmin töissä tajusin, että jätin toisen meikkivoiteen kokonaan pois). Päätin napata roskikset matkaan parkkikselle mennessäni ja huomasin siinä samalla, että koiran ruoat oli laittamatta valmiiksi päivää varten (Ronja syö 2 annosta ja turvotamme aina kuivanappulat) ja kun vihdoin istahdin autoon nämä hoidettuani katsahdin kelloa ja totesin, että olin noh, en nyt myöhässä mutta normaalissa aikataulussani. Väänsin autonavainta ja samalla mieleeni juolahti: onko minulla lompakko mukana? Kaivelin äkkiä laukkua läpi ja manasin itseäni – eihän sitä löytynyt. Ei kun takaisin sisälle etsimään – kuin heinä neulasuovasta. Onnekseni aivoni olivat jo pari kertaa raitista ilmaa saaneena sen verta, että pystyin poissulkumetodia käyttäen löytämään lompakkoni sunnuntaisesta treenikassista ja pääsin vihdoin kurvaamaan kohti työpaikkaa.

Huikkasin huomenet kahvilamme tytöille ja pyysin tapani mukaan heitä valmistamaan minulle lounassalaatin – mutta ilman sitä parasta osuutta: juustoa. Kävin viime viikolla verinäytteissä, joissa todettiin kohonnut LDL-kolesteroliarvo. Tätä tuskin kukaan uskoisi minut näkiessäni tai ruokailutottumukseni tuntien, mutta meillä on suvussa todella kova sukurasite kohonneille kolesteroliarvoille ja tämän tiedostaen olen viime aikoina popsinut runsaasti niin täysrasvaisia juustoja, kananmunia kuin Oivariiniakin – ja tässä se lopputulos sitten näkyi. Surkuttelin tytöille, että nyt täytyy kiristää vyötä juustojen suhteen ja syödä niitä hieman harvemmin ja säästää nuo edellämainitut spesiaalihetkiin.

Töissä minulla on tietokoneen vieressä pumppupullollinen käsivoidetta ja käynnistettyäni koneen painoin pumpun pohjaan rasvatakseni käteni – sillä seurauksella, että pumppu ruiskautti rasvaa koko näytön täyteen! Siinä vaiheessa en voinut kuin nauraa ääneen itsekseni koko tilannetta – niin koomiselta tämä kaikki hullunkurisuus tuntui! 😀

Aamusta ja näistä toilailuista otin sitten opikseni, että turha sitä olisi stressata töihinpaluuta ja otin loppupäivän rennommin. Pidin vastaanottoa, vastailin meileihin ja puheluihin pitkin päivää ja lähdin kellon ylittäessä 16 vihdoin kotiin.

Alkuillasta kävimme Ronjan kanssa pitkällä kävelyllä ja saatiin nautiskella mitä ihanimmasta auringonpaisteesta (ja katupölystä..). Selkää ja jalkoja juili viikonloppuisen treenirupeaman (lauantaina reilu tunnin juoksu, sunnuntaina kuntonyrkkeily) jälkeen siihen malliin, että tiesin että olisi aika huoltaakin kehoa hieman ja foamrollasin ja venyyttelin lenkin päätteeksi.

Miksi ottaa pieni keppi kun voi ottaa ison? 😀

Päivä kääntyy jo iltaan ja tässä kohdassa voin vain hymyillä itselleni ja toilailuilleni: onneksi en ottanut turhaa stressiä ja painetta tähän arkeen paluusta 😀 Taidan ottaa opikseni tästä ja laittaa ensi kerraksi pidemmän lomailun jälkeistä arkea ajatellen itselleni muistilistan kaikesta, mitä (ja miten) minun aamuisin kuuluu tehdä 😉

Mites sinun tiistaisi? 🙂