Maksoin äsken lapsen vakuutusmaksut ja tajusin, että olisi aika yrittää tehdä edes pieni blogipostaus. Kynnys palata näppiksen eteen kasvaa kasvamistaan kun huomaan tauon venyneen liiankin pitkäksi, mutta myös siksi että koen painetta kirjoittaa ”tarpeeksi pitkiä” postauksia. En siedä keskeneräisiä asioita; oli kyseessä sitten tiskit, mainokset ruokapöydällä tai järjestelyä kaipaava vaatekaappi – en vain pidä siitä että hommat jäävät kesken tai tehdäänhutiloiden. Joko hommat tehdään kunnolla tai sitten ei ollenkaan. Tässä analysoin samalla itseäni todeten, että tässähän on syy myös sille että jätän tietyt projektit kokonaan aloittamatta. Hyvä esimerkki porisee juuri para-aikaa selkäni takana: isomummilasta poimitut omenat pääsivät VIHDOIN hävyttömän pitkän odotuksen jälkeen paloiksi kattilaan ja kiehumaan hellalle. Sanoin miehelle omppuja pilkkoessani, että syy sille että tämä(kin) proggis on saanut odottaa on yksinkertaisesti se etten yksin vauvan kanssa ollessani halua edes aloittaa mitään asiaa, joka saattaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäädä kesken. Syy siis sille, etten ole edes avannut koko blogia on yksinkertaisesti se etten halua aloittaa tekstiä ja joko jättää sitä kesken tai julkistaa sitä keskeneräisenä. Persoonallisuuteni perfektionistina taisi juuri paljastua, mutta olkoot menneeksi; onhan se meinaan samalla eräs kaikista asioista joita olen beibi-B:n syntymän myötä saanut alkaa työstämään: lapsen kanssa asiat vain jäävät välillä kesken ja sen asian kanssa on elettävä.
Okei aasinsiltaa nyt kipinkapin otsikosta löytyvään aiheeseen: rahankäyttö lapsen syntymän myötä.
Beibi B:n synnyttyä elin hetken totaalisessa kuplassa, jolloin olisi jopa jättänyt ruoat kauppaan jos sitä olisi vaadittu hänen hyvinvointinsa tähden (onneksi ei). Noh, eihän siinä pitkään mennyt kun hairahduin jo pikkuhiljaa nettikirppareille ja selailemaan alennusmyyntien antia ja seilasin pikkuhiljaa kuplastani ulos: täytyyhän minun jotenkin muistuttaa itseäni siitä että olen arvokas ja muutakin kuin äiti – miten olisi siis uusi paita tai second handina ostettu laukku? Kyllähän minä ansaitsen nämä kun hoivaan vauvaa.
Minulla on tuuria, koska työnantajani maksaa 3 ensimmäiseltä kotona vietetyltä kuukaudeltani palkan, jonka jälkeen siirryn sitten Kelan tukemalle äitiysrahalle. Äitiyslomani loppuu (muistaakseni) toukokuussa, jonka jälkeen alkaa vanhempaintuki. Voi olla että puhun nyt puuta heinää, mutta muistaakseni meidän kotikunnassamme voi lasta kotona hoitava saada kotihoidontukea, joka on huikea n 200 euron kokoinen summa. Siis 200 eurollako sitä pitäisi lapsilisän lisäksi pärjätä?! Pieneen päähäni ei millään voi takoa kuka tälläisen yhtälön on edes keksinyt koska sanomattakin on selvää, ettei parilla sadalla saa edes ruokaa pöytään, saati sitten makseta parin sadan laskuja tai lyhennetä lainoja tai makseta kämpän vuokria. Raskaana ollessani mietin jo jonkin verran tätä raha-asiaa ja totesin, että säästäminen täytyisi aloittaa jo äitiysloman alussa (mieluiten jo sitä ennen) jotta sitten olisi pesämunaa jolla voisi elää kun suurimmat tulot loppuisivat. Itsehän en täysin huonossa tilanteessa ole – onhan meitä kaksi aikuista taloudessamme ja mieheni saa kohtalaista palkkaa. Palkkaa, jolla ei tosin makseta kahden aikuisen kuluja, laskuja, kahden auton kuluja sekä vauvan menoja asumiskuluista puhumattakaan. Sitä paitsi en haluaisi olla täysin mieheni elätettävä, vaikkakin hyväksyn sen että hän tulee tulevaisuudessa vastaamaan minua suuremmasta lohkosta kulujamme (ainakin näin hän on kertonut, että tulee tekemään – mielellään).
Olen aloittanut säästämisen jo nuorena – onneksi – ja jonkun sortin pesämunaa säästötililtäni löytyy. Itselläni on kuitenkin periaate, ettei säästöihin kosketa kuin vasta todellisen tarpeen tullen (kuten esimerkiksi kävi kun ostin auton: mieluummin otin omista säästöistäni kuin nostin lainaa, josta sitten joutuisin maksamaan lainaa lyhentäessäni korkoa). Mietin tässä koska ”todellinen tarve” voisi olla suurempi kuin oman lapsen kanssa kotona ollessani, mutta edelleen haluaisin antaa säästöjen olla niin pitkään kuin mahdollista; ovathan ne pohjakassani ja todisteeni pankille siitä, että olen potentiaalinen ja hyvä lainan ottaja ja lyhentäjä sitten kun asuntolainan ottaminen tulee ajankohtaiseksi.
Vauvan kanssa kotona ollessa ei ihminen loppupeleissä kyllä mitään kovin kummoista tarvitse: ruokaa pöydälle, jotta molemmilla tulee masut täyteen. Kaappi pullistelee vaatteita, joilla kyllä pitäisi pärjätä (off topic: luitteko Hufvudstadsbladetista jutun joku viikko sitten jossa kerrottin kuinka pientä osaa vaatevarastostamme todellisuudessa käytämme? Hävettävän pientä. Montakohan vaatekappaletta minunkin kaapissani lymyää, jotka vain siirtyvät vuosi vuodelta ”kyllä mä tätä vielä joskus pidän”-kasaan kaappia siivotessani?) joten uusienkaan hankintaa ei kyllä voi millään perustella. Hyötyliikuntaa tulee harrastettua koiran ja vauvan kanssa sen verran, ettei kalliisiin salikortteihin tarvitse nyt laittaa rahaa, joten liikunta ja harrastaminen on ilmaista.
Mihin rahaa siis käytännössä arjessa menee? Ruokaan ja pakollisiin hankintoihin kuten vaippoihin ja noihin alussa mainitsemiini vakuutuksiin, jotka tuntuvat toisinaan turhilta mutta jotka sitten tarpeen iskiessä ovat kultaakin arvokkaampia. Vauva itse pärjää aika pienelläkin garderoobilla; syy sille, että vauvojen vaatekaapit pullistelevat aikuisten kaappeja enemmän on tasan tarkkaan meidän aikuisten turhamaisuus. Olen jo aiemmin kertonut että ostan enemmän kuin mielelläni pojan vaatteet kirpparilta koska en näe järkeä siinä, että maksan parikymppiä vaatekappaleesta, jota hän käyttää pari kertaa ennen kuin se jää pieneksi. Auto ja sen kulut ovat meidän taloudessamme ISO menoerä, mutta toisaalta myös se joka mahdollistaa arjen luksuksen ja liikkumisen: meilläpäin kun välimatkat ovat sen verran pitkiä (ja jopa vaarallisia vaunuilla kuljettavaksi tienpientaretta pitkin) ettei autotta pärjää. Joku saattaa kyseenalaistaa miksi kahden aikuisen taloudessa ”pitää” olla kaksi autoa – emmekö pärjäisi yhdelläkin? Maksavathan kaksi autoa tuplasti enemmän kuin yksi. Kyllä pärjäisi, mutta kuten sanottua miehen tehdessä vuorokauden mittaisia työvuoroja, tuovat kaksi autoa minulle ja bebelle vapauden liikkua kotoa pururatoja kauemmaksi myös hänen töissä ollessaan. Julkisista kun ei täällä maalla voi edes puhua.
Omia kulutustottumuksia on loppupeleissä helppoa säätää, kunhan niitä ensin pohtii ulkoapäin. Havahduin tänään aiemmin miettimään mikä saa minut ostamaan kaikenlaista – myös turhaa tavaraa. Ostaminen tuo mielihyvää. Ostamalla esim. hyvin mainostetun tuotteen toivon salaa saavuttavani saman onnen kuin esittelijä (onnen, jota hän ainakin esittää hyvin). Mitä enemmän näkee, sitä enemmän himoitsee – eli jollei näe, ei myöskään tiedä menettävänsä mitään: pitäisi siis vältellä nettikirppuja ja mainoksia (koska ne herättävät ostoshimoja ja saavat minut luulemaan, että tarvitsen jonkin tuotteen). Tuossa ovat ainakin päällimmäiset syyt sille, että minä ”sorrun tuotteeseen”. Haha hassua – ostanhan minä esimerkiksi ruokaa kaupastakin, mutten luokittelisi niitä himojen kohteeksi koska ne ovat oikeasti tarpeellisia – mitä taas ei parinkympin muka-tarpeellinen toppi ole. Pitäisi siis selkeästi alkaa pohtimaan ostoksiaan kuten ruokaostoksia: tarvitsenko tätä paitaa yhtä kipeästi kuin jauhelihapakettia?
En vielä tiedä kauanko haluan tai pystyn olemaan pojan kanssa kotona, mutta sitä vielä pohtiessani on mielestäni jo hyvä katsoa tulevaisuuteen ja ennakoida – ja alkaa säästämään, jotten sitten harmittele että joudun ikään kuin pakon edessä palaamaan aiemmin työelämään vain siksi, että olen ostellut kaikkea turhaa kotiimme tuomaan hetkellistä mielihyvää (ja myöhemmin -pahaa: kuka nyt oikeasti turhasta kamasta nauttisi?).
Olisi kiva kuulla millaisia ajatuksia ja konkreettisia tekoja teillä muilla on vastaavasta tilanteesta? Hoitoalalla työskennellessäni toki voisin hyvässä lykyssä keikkailla myös pojan hoitamisen ohessa (miehen vapaapäivien aikana esimerkiksi) – ja siitäkin olisi kiva kuulla käytännön kokemuksia jos sellaisia löytyy 🙂
Nyt poika heräilee, mutta ilokseni voin todeta että tämä postaus on aika lailla taputeltu ja valmis – niin valmis, kuin olin sen ajatellut olevankin. Toivon, että olen saanut ne tärkeimmät pointit kirjoitettua tänne koska pahinta mitä keskeneräisissä teksteissä tiedän on se kun huomaan, etten ole saanut kaikkia ajatuksiani ”paperille” vaan ne ovat jääneet ajatuksen tasolle.
Mitä kivointa keskiviikkoa sulle! 🙂
En dag ska jag bli stor 
I kyrkslätt får man kommuntilläg 150€ så alltsom allt får ja 480 med kelas kotihoidontuki å kommuntillägg. Vi gjorde så att vi räkna lite ut att hur länge ja sku stanna hemma(följande höst som nu ändå blev längre) att hur mycke pengar behövs de ti alla större utgifter(försäkringar, elräkningar osv) å den summa dela vi sen på den tiden ja fick mera pengar, så spara vi de med barnbidrag å så satt vi båda en viss summa. Så reashoppar ja nästa allt vi behöver, vinterkläder/höstkläder. Och köper ofta -30% matvaror i butiken. Jag tänkte själv allti att hur kan nån nånsin stanna av att va längre hemma, men de har nog gått förvånansvärt bra 😊
TykkääTykkää
Ojdå – så vi får här t.o.m mer kommuntillägg 😮 Jag har funderat över detdär att hur ska man förstå hur man på sniikkigast möjliga sätt ska kunna räkna ut NÄR pappan ska ta ut sina pappaledighetsdagar, men räkningarna lönar det ju sig att utnyttja förmånen att kunna styra förfallodagarna med – så inte alla räkningar förfaller samma dag. På gott å ont med reor i butikerna (rea innebär ju ett överflöd i butikerna = överproduktion = onödig produktion), men själv är jag också den som utnyttjar reor å rabattkoder så långt som möjligt å kan bli riktigt bitter om jag inte hittar nån kod å MÅSTE köpa för fullt pris :’D
Härligt att vara hemma – barnen är ju små bara en gång ❤ Men jag trodde du åkt tillbaks på jobb..?
TykkääTykkää
Hei voin vähän helpottaa sun tuskaa! Kunnassamme maksetaan 200e kotihoidontuen kuntaLISÄÄ, eli se tulee Kelan maksaman n. 330e lisäksi, jolloin sä saisit hoitovapaalla reilut 500e (miinus verot). Meillä on siis moneen muuhun kuntaan verrattuna asiat hyvin. (Tai no, meillä ja meillä, itse en kuntalisää saa, koska mulla on isompi muksu päiväkodissa – emme koe, että olisi ollut reilua tai edes lapsen edun mukaista ottaa viisivuotiasta pois sieltä, missä kaikki hänen ystävänsä ja kodin ulkopuolinen sosiaalinen elämänsä on, vaikka rahallisesti takkiin tulee ja pahasti.)
Mutta joo, onhan kotihoidontuella eläminen ihan oma taitolajinsa ja todella valinta, joka täytyy haluta tehdä. Mun vinkki on, että jos miettii hoitovapaalle jäämistä, kannattaa pohtia tarkkaan isän isyysvapaiden, isän lomien, äidin mahdollisesti kertyvien lomien jne. sijoittelu. Niin voi yrittää minimoida sitä aikaa, joka täytyy kitkutella pelkällä kotihoidontuella.
TykkääTykkää
Moikka Elli ja hahaa, mä muistan sut – odotas vaan kun jaksetaan joskus roudautua N:lään beibitreffeille niin kyttään kaikki mamat läpi ja mietin kuka niistä olet 😉
Ehkä mä olen ollut aivan liian skeptinen tän meidän kotikunnan suhteen -ja käsittänyt väärin. Kotihoidon tuen lisäksi saa siis myös korvausta jos jää hoitovapalle (eli sitten kun vanhempainraha päättyy kun lapsi on 9kk ikäinen)? Eihän tuo reilu 500e mikään megapotti ole, mutta miehen palkan lisäksi sellainen summa että ehkä sillä hetken sinnittelisi – kun ei mitään mega-raflaavaa laskua mistään pöllähdä tai ei lähde maailmanympärysmatkalle! Mä olen kelaillut tuota miten sen laskelmoi mahdollisimman sniikisti että saa Kelasta enimmät ilot irti noita isyysvapaita ja omia lomia pitäessään – ehkä sä opastat mua sitten kun aika koittaa? 😉 Kiva kun kommentoit! ❤
TykkääTykkää