Sunnuntain suolainen piirakka ja huonojen ominaisuuksien pohdintaa

Huomenta maanantai ja tervetuloa uusi viikko! Nousin jo ennen 6:30 imetettyäni pojan – koska olin niin pirun nälkäinen! Heräilin eilen samoihin aikohin järkyttävään kuvotukseen, mutten tajunnut, että kyseessä taisi olla NÄLKÄ – päinvastoin pelkäsin kuin pikkuhiiri kattia, että kyseessä oli orastava vatsatauti. Maalasin jo mielessäni kauhuskenariota siitä miten kävisin vuoroin yrjöämässä, vuoroin imettäisin vauvaa ja mietin kuinka hitossa minusta saisi maitoa enää irti jos antaisin ylen kaiken sen vähänkin, minkä sisääni saisin. Voiko jo pieni vauvakin sairastua oksennustautiin? Miten siitä selviää? Kertokaa kokeneemmat! Anyhow pelkoni osoittautui ONNEKSI vääräksi ja sain pahoinvoinnin taltutettua syömällä. Taitaa olla tämän muikin kohdalla niin, että kulutukseni on noussut imetyksen ja ulkoilujen myötä sen verran, että minun on hankala muistaa syödä kaikkia menetettyjä kaloreita takaisin. Pitää nyt skarpata sen suhteen, jotta meillä kaikilla säilyy hyvä mieli: sekä Benjamin että minä saamme ravintoa ja pysymme iloisina ja pirteinä (olemme molemmat todellisia pers.. nälkäisinä).

Kaverukset aiemmin päivällä. Leikimaton päällä pidän pyyhettä, koska pojalla on tapana puklata hieman hetken aikaa ruokailun jälkeen. Rontti-ihana hakeutuu AINA pojan viereen kun tämän laskee leikkimatolle – ja tuo useimmiten oman lelunsa mukanaan 😀 Taitaa kestää vielä hetken ennenkun leikkivät yhdessä noilla, mutta hyvähän se on jo ajoissa poika kouluttaa 😉

Mietin eilen illalla suosikki-piirakkaani (jonka ohjeen jaan tännekin) valmistaessani, mitä luonteenpiirrettä itsessäni sekä inhoan että ihmettelen. JAHKAILU. Muistan miten jo pikkupikkutyttönä seisoin yöllä vanhempieni makkarissa äitin puolella sänkyä – tai jopa vain ovenraossa – sanomatta sanaakaan. Mieleni teki kysyä, saanko mennä väliin nukkumaan nähtyäni esim. painajaista, mutten saanut sanoja suustani. Seisoin vain siinä itseäni ruuvaten. Äiti heräsi AINA ja kysyi mikä oli hätänä, jolloin sain asiani kerrottua. Vanhemmiten ja näin taaksepäin asiaa historiassani (hah, ihan kuin olisin tosi vanha :D) mietiskellen tajuan, että sama kaava on jatkunut: olen tanssinut kuin kissa kuuman puuron ympärillä ja halunnut kysyä, kertoa tai pyytää asioita, mutten ole koskaan sanonut sanottavaani heti – vaikka olen aina pitänyt itseäni suorasukaisena ja avoimena ihmisenä. En pelkää kertoa mielipidettäni (edelleenkään) ja seison sanojeni takana, mutta etenkin kiperissä tilanteissa minusta kuoriutuu se sama pikku-Jossu, joka seisoo vanhempien makkarin ovensuussa toista jalkaa ruuvaten ja huultansa purren.

Jahkailu (verbi): aikoa ja aikoa, pyöritellä mielessään, märehtiä, vatvoa, aikailla,jahkata, jahnata. (lainattu suomisanakirjasta)

Uuden vauva- ja perhearjen alettua olen huomannut olevani aivan ulapalla ja hukassa itseni kanssa, enkä oikein tiedä miten aikaa tulisi käyttää – tiedän vain miten HALUAISIN sitä käyttää. Haluaisin edetä elämässä nyt vauvantahtisesti ja tehdä asioita vauvan tarpeiden mukaan – samalla kun minussa edelleen asuu se vanha, itsekäs minä joka haluaa tehdä asiat oman mielensä ja päänsä mukaan. Kun vauva nukkuu, haluaisin tehdä kivoja juttuja: leipoa, puuhata kaikessa rauhassa kotona, ulkoilla hiljaa luonnosta nautiskellen ja koiran päätä vaivihkaa silitellen. Tosielämässä paahdan tällä hetkellä kuin hamsteri pyörässään – ja kun saan vauvan vihdoin nukkumaan jopa pitkille päikkäreille, saatan istua kännykkä kourassa ja somettaa turhuuksia swaippaillen jopa tuntikausia! Samalla päässäni voi pyöriä tsiljoona asiaa, joita olisi kiva tehdä, mutta syysään niitä sivuun koska ”vauva herää kuitenkin pian” enkä halua jättää asioita kesken. Takaraivossa jyskyttää samalla neuvolasta tuttu ”lepää kun vauva lepää”-lause, jonka turvin on TÄYSIN ok makoilla sohvalla luuri kourassa. Pah. Jälkeenpäin ärsyttää suunnattomasti kun mitään järkevää ei ole saanut aikaan – on vain selannut Instaa, tehnyt sinne pari storya, selannut tori.fi:tä sekä Facebookia ja mahdollisesti lukenut pari blogipostausta. Jos miesparka on kotona, saa hän kuulla kunniansa siitä miten kaikenlaista PITÄISI tehdä ja jos hän kotiutuu vasta seuraavana aamuna töistä, saatan vain avautua ekat 20 minuuttia siitä miten en ole saanut MITÄÄN järkevää aikaiseksi. Huh. Tiedostan ongelmani, eli jahkailun ja asioiden pitkittämisen ja sen, mihin se johtaa: suunnattomaan ärsytykseen. Tiedostan myös hyvinkin helpon ratkaisun – nimittäin sen, että asioita alkaisi vain tehdä sen sijaan että jahkailisi ja empisi niiden aloittamista. Jos jokin jää kesken – so what? Tässä tulee julki toinenkin huono ominaisuuteni, eli se etten siedä asioiden keskeneräisyyttä. Asiaa voisi toisaalta tarkastella oravanpyöränä: kun jahkailen, asiat nimenomaan jäävät kesken – ja ärsyynnyn kahta kauheammin. Sen sijaan että empisin jonkin asian aloittamista, tuntisin mielihyvää ja saisin tyydytystä jo aloitetusta työstä täysin aloittamattomasta enemmän. Loogista? Jep. Helposti toteutettavissa? No itseasiassa on! Vaatii vain hieman persuksille potkimista. HIEMAN. Mutta voi kai lähes kolmekymppinenkin koira vielä oppia istumaan?

Eilen illalla sama jahkailu-juupas-eipäs-rumba meinasi jälleen jatkua. Ilmoitin miehelle, että nyt olisi hänen vauvankaitsimisvuoronsa, jotta minä saisin tehdä jotain omaa hetken aikaa. Mies nappasi Benjan kanssaan olkkariin ja minä jäin pyörittelemään peukkujani keittiöön pöydän ääreen. Nälkä alkoi jo kurnia vatsassa ja verkkokalvolleni lävähti kuva suolaisesta piiraasta, jota minun on tehnyt mieli valmistaa jo varmaan puolen vuoden ajan – en vain ole saanut asiaa aikaseksi! Leipominen ja ruoanlaitto ovat minulle mieluisia juttuja, mutta etenkin tämän uuden arjen myötä, jolloin täytyy kokoajan olla pienessä hälytysvalmiudessa ja valmis jättämään kesken kaiken mitä tekee ja rynnätä tyydytämään beben tarpeet, olen huomannut jahkailun nostavan yhä enemmän päätään tekemisessäni. Hetken meinasin jo jumiutua samaan vanhaan tuttuun kaavaani: istua pöydän ääressä ja swaippailla puhelimella kaikkia kivoja reseptejä ja kadehtia muiden suolaisia leipomuksia – ja antaa kallisarvoisen oman aikani valua hukkaan! Ajan, jonka voisin käyttää piirakkani leipomiseen! Aineksien puuttuminen kotoa ei olisi tekosyy, koska aineksia sellaiseen nyt löytyy aina (kunhan kaapissa on jauhoja, rasvaa, kananmunia, maitoa tai kermaa ja jotakin, jota voisi laittaa täytteeksi) ja suolaisten piirakoiden paras ominaisuus onkin se, että niihin voi piilottaa lähes mitä vain – ja aina niistä tulee yhtä hyviä! Sitä paitsi lähin kauppa sijaitsee tien toisella puolen, joten mahdolliseen kauppareissuun hukkuisi korkeintaan – hitaasti löntystellen – 10 minuuttia, eikä se verottaisi minulta voimia (väsymys on aina hyvä tekosyy jättää menemättä kauppaan hakemaan niitä aineksia, joista olisi sitten kiva valmistaa jotakin. I admit it. Olen laiska.) Eilen päätin kuitenkin potkaista itseäni persuksille ja tehdä tasan niinkuin OIKEASTI halusin ja miten olisi fiksuinta tehdä ja potkaisin lenkkarit jalkaan, laitoin kestokassin olalle (ja nappasin vielä roskiksenkin toiseen käteen!) ja läksin kauppaan. Lähtiessäni napsautin jo hitaahkon uunimme lämpenemään, jotta se olisi jo valmiiksi lämmin kun olisin valmis nakkaamaan pohjan uuniin esipaistumaan. Kauppakoriin poimin ainekset suosikkipiirakkaani (tai erääseen niistä – to be honest taidan rakastaa lähes kaikkea suolaista – paitsi pekonia!) eli pikkutomskuja, fetaa ja pinaattia pakkasesta. Kassalla tajusin ruokakerman jääneen hyllyyn, mutta totesin, että voisin korvata sen maidolla, jota kotoa muiden ainesosien ohessa löytyisi. Aikaa taisi kulua korkeintaan sen 10 minuuttia. Pohjaan googlasin ohjeen ja kokeilin uutta ohjetta, jota jouduin hieman säätämään (koska siitä tuli älyttömän löysä eikä sitä millään olisi saanut pysymään piirakkavuoan reunoilla, joka on mielestäni tärkeä ominaisuus piirakkaa tehdessä ;)) ja sillä aikaa kun se esipaistui 10 minuutin ajan, päätin vauhdin ollessa yllä tiskata tiskialtaaseen lojumaan jääneet, mieltäni suunnattomasti ärsyttäneet tiskitkin. Kun tiskit oli hoidettu, oli jälleen 10 minuuttia kulunut ja nakkasin esipaistuneen pohjan päälle täyteainekset sekä munamaitoseoksen ja laitoin takaisin uuniin.

Benjamin oli tämän prosessin ajan itkuinen ja katsahtaessani kelloa totesin miehelle, että olisi parasta pukea poju lämpimästi ja laittaa hänet terassille pikkupäikkäreille uinumaan vaunuihin (joissa hän nukkuu parhaiten!) jottei loppuilta olisi yhtä huutoshowta – olihan poika herännyt päikkäreiltä n klo 16 ja kello oli nyt 18. Pojan nukahdettua huikkasin miehelle, että hei otathan imurin kouraasi – ja huomasin, että siinä hän jo viikkaili pyykkejä. Kerroin hänelle huomiostani koskien omaa saamattomuutta ja jahkailuani ja sitä, miten nämä piirteet minua itsessänikin ärsyttivät – ja että minusta oli hauska huomata, että jos toinen alkoi touhuta jotakin, alkoi toinenkin kehottamatta touhuamaan jotakin kännykkää swaippausta fiksumpaa. Kai se menee jotenkin niin, ettei sitä kehtaa istua sohvalla peffaa leventämässä kun huomaa toisen tehdessä jotakin yhteisen hyvän eteen. Yhteisellä hyvällä tarkoitan juuri siivoamista tai muita kotitöitä, jota tulevat väistämättä jossain kohtaa eteen tehtäviksi, ja joiden tekemisellä voi helposti ilahduttaa niin itseään kuin toistakin osapuolta. Itse ainakin stressaan enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä kotitöitä – ja inhoan siivottomuutta siivoamista enemmän. Kerroin miehelle lukeneeni jostakin, että jos siivoaa joka päivä EDES parin minuutin verran, saa kodin jo näyttämään todella paljon kivemmalle eikä siivo pääse koskaan jäävuorimaisen kokoiseksi, kun sen hoitamisen pilkkoo pieniin osiin. Itsestäänselvyys, eikö? Vaan niin vaikea toteuttaa. Nyt haluaisin ja itse asiassa AION tehdä tässä kohtaa ryhtiliikkeen koska äitiyslomalla kun tulee vietettyä eniten aikaa nimenomaan kotona, haluan todella nauttia täällä olosta – ja siihen pystyn vain jos koti on siisti. Tällä en tarkoita kliinistä putipuhdasta – ehhei – vaan sellaista perussiistiä kotia, jossa tavarat ovat omilla paikoillaan, pahimmat koirankarvat imuroidaan heti kun ne nähdään lattialla lojumassa ja vaatteet laitetaan joko pyykkikoriin pesua odottamaan tai kaappiin – ei epämääräisiin kasoihin tuoleille.

Illalla oli suorastaan maaginen hetki kun päikkäreiltä herännyt, imetetty poikamme istui ”huuh!”:ta jutellen seurassamme ruokapöydän ääressä Stokken Newborn-tuolissaan (suosittelen niiiin lämpimästi!) meidän syödessä lämmintä piirakkaa vastasiivotussa kodissa niitä näitä jutellen – pitkästä aikaa hymyssä suin. Olo oli kevyen vastarakastunut; yhdessä loimme tämän. Tunnelma oli kevyt, iloinen ja rauhallinen. Sellainen, joksi olin sen haavekuvissani maalannut. Ja mitä se vaati? Hieman viitseliäisyyttä ja ripauksen potkua peffaan. Verottiko se voimia? Ei. Mitä se minulle antoi? Voimaa, energiaa ja mielihyvää. Täydet 6/5.

Mukavaa maanantaita ja alkavaa viikkoa ❤ 🙂

Tomaatti-pinaatti-feta-piirakka

Pohja

3-4 dl jauhoja (minulla spelttijauhoja, joita oli kaapissa)

1 dl vettä

1 dl öljyä (vähempi varmaan riittäisi, ehkä 3/4 dl?)

1 tl leivinjauhetta

1 tl suolaa

Sekoita aineet, painele jauhotetuin sormin piirakkavuoan pohjalle ja reunoille, pistele haarukalla pohjaan reippaasti reikiä ja nakkaa uuniin 225 asteeseen 10 min esipaistumaan.

Täyte

1-2 pussia pakastepinaattia (mulla 2, koska tykkään pinaatista)

1 köntti fetaa (minulla Arlan)

rasia pikkutomaatteja

2 dl maitoa/kermaa

2 kananmunaa

Sulata pinaatit, mössää sekaan fetat ja levitä esipaistetun piirakkapohjan päälle. Painele seokseen pestyt, puolitetut tomaatit ja kaada keskenään sekoitetut maidot ja munat. Maustaa voit esim. pippurilla tai kuivatulla yrtillä, mutta vältä suolaa – fetan suola riittää! Paista komeus uunissa n 40 minuutin ajan ja anna vetäytyä hieman ennen herkuttelua.