Heippa taas!
Päivät ja aika kuluvat kuin siivillä – mitä nyt tämä loputtomalta tuntuva helle alkaa verottaa voimia katkonaisiin uniin yhdistettynä. Vauva kiehuu, mamma kiehuu ja eilisen kaltaista imetysmaratonia en ihan joka päivälle toivo – meinaan poika oli tissillä KOKO päivän kahta arviolta 2 tunnin pituista taukoa lukuunottamatta. Lasta ei tällä hetkellä vain VOI pitää sylissä imettäessä, joten imetykset hoidetaan makuuasennossa sängyn päällä. Onneksi joku fiksu on miettinyt näitä imetysasioita ja -asentoja läpi ennen meikäläistä, ettei tarvitse keksiä pyörää uudestaan.
Täytyy muuten hiljaa hehkuttaa viime yötä, jolloin olin nukahtanut poika rinnalleni klo 22 jälkeen, heräsimme miehen kotiutumiseen klo 23, jolloin siirsin pojan omaan petiinsä (äitiyspakkauksen laatikko pinniksessä) ja heräsimme seuraavan kerran pojan itkuun puolilta öin – ja sitten vasta 3:20! Aamulla alkoi show ja ”jutteleminen” siinä klo 6, jolloin yritin tarjota tissiä mutta pojalla oli selvästi vain asiaa – ei nälkä. Tähän asti poika on herättänyt meidät itsekseen 1-3h välein ja varuiksi meillä on ollut herätyskellot soimassa 3 tunnin välein, jolloin poika olisi määrä syöttää ellei tämä heräisi itsekseen. Tiistaina käytiin 2 viikon neuvolassa, jossa selvisi että poika on ylittänyt syntymäpainonsa peräti 130g (saa hehkuttaa! WOOOOP!!) ja saimme luvan pidentää syöttövälejä 4 tuntiin. Voitte vain kuvitella sitä ilon (ja ylpeyden!) määrää joka meidät valtasi kun kuulimme nämä uutiset: kelatkaa että meidän kuukauden etuajassa syntynyt keskosemme saa kaiken ravintonsa suoraan meikäläisen tissistä ja jaksaa kasvaa noin hyvin! Hell yeah! Noh, tuo lupa pidempiin syöttöväleihin pitäisi toki vielä saada sisäistettyä bebellekin, mutta jo tieto siitä että SAAMME odottaa kummatkin osapuolet jopa 4 tuntia on huojentava uutinen. Ja toisaalta näin kuumalla kelillä olen vain tyytyväinen jos poika itse ymmärtää pyytää nestettä, jottei kuivu.
Muttajoo mun ei pitänyt tulla kirjoittamaan pelkkää arkikuulumis-postausta, mutta koska bloggaustahti nyt on hyvinkin vauvantahtinen, täytynee aina hoitaa nämä arki- ja diippijutut samassa postauksessa. Onko hei teillä muuten toiveita, kirjoitanko sekameteli-sillisalaatti-postauksia vai pidänkö mieluummin arkiset ja diipimmät jutut erillään?
Synnytyksestä on nyt kulunut reilut 2 viikkoa ja ajattelin tulla kertomaan mitä muutoksia olen sen myötä itsessäni huomannut. Jotta tämän mamman ajatukset pysyvät kasassa, jaetaan muutokset henkisiin ja fyysisiin.
KROPPA – miltä se tuntuu 2 viikkoa synnytyksestä?
Kiitos, kummallisen omalta. Ainakin ekan viikon ajan keskivartalo on TOOODELLA löysän, epävakaan ja löllykän tuntuinen ja muistan miten kävelin Naistenklinikan käytävillä vatsastani kiinni pitäen, jottei se heiluisi niin pahasti. Heilumisesta viis noin ulkonäöllisesti, mutta hitto miten hölmön tuntuista kun ylä- ja alakropan välinen alue oli täysin tuntemattoman ja vieraan tuntuinen. Sairaalassa oloni oli muutenkin heikko kiitos huolen, matalan hemoglobiinin ja vähien yöunien ja minua huimasikin aivan julmetusti (nimim. kuljin seinistä kiinni pitäen). Kotiin päästyämme lähdin heti pikkuhiljaa liikkeelle ja ulos; eka lenkkini oli peräti naapuritalon ympäri ja silloinkin minua huimasi niin, etten uskonut pysyväni pystyssä – mutta siitä se lähti! Nyt olemme pojan kanssa kävelleet 30-60 minuutin vaunulenkkejä ja aamuisin käytän Ronjaa ulkona vaihtelevasti 10-30 minuuttia tassutellen. Mitään kiirettä päästä hurjiin suorituksiin minulla ei vielä ole – enkä kyllä hetkeen pääsekään koska jösses tätä kuumuutta! Lenkkeilyt koiran kanssa tosiaan hoidetaan aamulla 8-aikaan (minun osaltani) ja myöhään illalla 22-23-aikaan (miehen osuus). Vaunulenkit ovat toistaiseksi enemmän imetyksen jäljiltä jumiutuneen kropan mobilisointia kuin kuntoilua – ja tärkeimpänä ulkoilu on mielen hyvinvoinnin hoitoa, jonka vuoksi hakeudummekin pojan kanssa varjoisaan reittiin pururataa pitkin: saamme kokea sekä metsän terveyshyödyt hiljaisuuksineen, emmekä kiehu asvalttiteitä pitkin kulkiessamme.
Olen vaivihkaa seurannut kropan muodonmuutosta peilin kautta ja olen ääneen ihmetellyt, miten naisen keho voi 8 kuukauden venytyksen jälkeen palautua näin nopeasti lähelle lähtökohtaansa. Toki keskivartalo pömpöttää edelleen – ja niinhän sen kuuluukin kiitos toisistaan eronneiden vatsalihasten – mutta kummallisen littanaksi tässä on muututttu 2 viikossa. Ainoastaan vaatteet paljastavat, että peffani, reiteni ja vyötäröni ovat leventyneet raskauden ja synnytyksen jäljiltä, eivätkä koon 34 eivätkä 36 mahdu – nyt vaaditaan 38 ja jopa 40! Toki harmittaa jolleivät entisen lempifarkut mahdu enää jalkaani ja joudun uusimaan KAIKKI alaosani vaatekaapista – mutta toisaalta hittoako sitä! Kelatkaa mitä sain tilalle: oman lapsen ❤ Sitäpaitsi olen aina ollut yläkropastani hieman alaosaa leveämpi, joten ehkäpä tämä alakropan leveneminen jopa tasapainottaisi kehoni mittasuhteita hieman 😉 Moni tosin sanoo, ettei kropan palautumisesta ja muutoksista voi varmaksi sanoa vielä hetkeen – toisillahan keho palautuu täysin samoihin mittoihin kuin ennen raskautta. Itselläni ei totta puhuakseni ole siihen edes pyrkimystä – päinvastoin toivon, että paino pysyisi lähtökohtaa korkeammalla jotta voisi olla mahdollista, että saisin kehoni oman hormonitoiminnan joskus vielä käyntiin. Painoa olen nyt hieman seuraillut, mutta pyrkimykseni on myös päästä siitä tavasta eroon; pääsinhän siitä jo kerran kokoaan irti raskauden myötä, jolloin seurasin painoa vain neuvolakäynneillä! Paino on tällä hetkellä 3 kg lähtökohtaa korkeampi, eli ei häävi. Tankkaan siis nyt ruokaa kaksin käsin, jottei maidon tulo ja sen myötä meidän hieno imetystaipaleemme tyssäisi. Pyrkimykseni on syödä terveellisesti, mutta myös sallivasti. Edelleenkin periaatteitani vastaan taistelee päivittäinen sokeriherkuilla herkuttelu, mutta yritänpä päästä eroon siitäkin; ei annos jätskiä tai pari palaa suklaata ketään ojaan kaada, jos päivän muut ateriat on koostettu fiksusti.
Entäs mieli, mitäs sille kuuluu näin reilun 2 viikon äitiystaipaleen myötä?
Kiitos hyvää sillekin. Mieli on kyllä kropan lailla kummallinen kapistus: siinä missä etenkin eilinen hyvinkin tiheä tissirumba alkoi jo ärsyttää kun en käytännössä MITÄÄN muuta voinut tehdä kuin imettää, suli ja sulaa sydän samantien kun poika pyytää ruokaa. Aiemmin en tajunnut toisten puheita siitä miten hienoa ja ihanaa imettäminen on, mutta nyt voin jo sanoa olevani väitteiden kanssa samaa mieltä: niinhän se on. Aikaavievää, rasittavaa ja välillä turhauttavaakin, mutta samaan aikaan niin hienoa ja ihmeellistä ja ylpeyttä ja itsetuntoa kohottavaa ❤
Pari kolme päivää synnytyksen jälkeen taisin kokea sen klassisen babybluesin ja vollotin ihan kaikkea. Kummallisen nopeasti pääsin siitäkin yli, enkä enää tirauttele kuin enkä kauniita lapsiaiheisia runoja tms lukiessani. Eilen kun kirjoittelin kiitos-kortteja sairaalassa tapaamillemme ihanille kätilöille, tuli tippa linssiin – sekin ehkä lähinnä synnytystä samalla ajatellessani. Väsymyksen myötä tiuskin ja olen paha suustani – en pojalle enkä oikeastaan muille kuin miehelleni – mutta hiemankin paremman yön tai päivälevon (lue: lepo, ei päiväunet – niitä en valitettavasti osaa pitää) tunnistan jälleen itseni: moiskautan pusun poskelle, taputan olkapäälle, kehun ja kiitän. Väsymys ja turhautuminen nostattavat ärsytys-lukemaa, mutta poikaa kohtaan en koe niitä kuin ehkä nanosekuntien ajan juuri silloin kun olen nukahtamaisillani ja hän parahtaa itkuun tai ”juttelemaan” – mutta samaan aikaan jo toinen osapuoleni herkistyy ja suorastaan ryntään pojan luo vastaamaan hänen tarpeeseensa. Varmasti tullaan vielä itkemään molemmat itkemään yhdessä turhautumista, mutta otetaan hetket niin kuin ne tulevat vastaan.
Aikaa vietämme enimmäkseen kotona, koska kuumuus – ja minua ei kertakaikkiaan inspiroi nyt lähteä täältä mihinkään. Toisaalta pelkkä sisällä istuminenkin tekee minut hulluksi, mutta koska ulkona on niin tajuttoman kuuma ja oma kuumuudensietokykyni on pahasti pakkasen puolella (jep, käyn suihkussa arviolta 3 kertaa päivässä), en viihdy ulkona ellei siellä käy tuulenvire. Eli biitsillä oloilut ja kaupunkireissut saavat meidän osalta vielä odottaa: bebe kiehuu vaunuissa, mamma niitä työntäen. Ehdimme tehdä kaikkia noita juttuja jahka keli hieman viilenee – kuten myös treffailla kavereita ja käydä pikkuretkillä. Toistaiseksi elämme näin – ja se tuntuu hyvältä ja kelpaa. Poikaa ei välttämättä niin paljoa tarvitsisi enää varoa, mutta varuiksi emme vieläkään vie häntä kauppoihin ja yleisiin tiloihin infektioherkkyyden takia, vaan toinen meistä vanhemmista jää hänen kanssaan ilmastoituun autoon, toisen käydessä kaupassa. Apua, tuntuupa vieraalta puhua meistä vanhempina. Itseäni kutsun jo sujuvasti äidiksi vaikken sitä aina muista olevani – mutta miehestäni minun on vielä jotenkin hassua puhua isänä. Tästä puheenollen pakko kertoa: ilmoitin miehelleni jo ennen pojan syntymää, ettemme KOSKAAN puhuttelisi toisiamme mammana ja pappana; toisillemme olemme partnereita, pojalle vanhempia. Eli pojalle jutellessani voin sanoa ”menisitkö tonne isin syliin” mutta miestäni puhuttelen kuten aiemminkin hänen etunimellään. Tästä on monta versiota ja mielipidettä olemassa, mutta näin meillä.
Hei tälläisiä kuulumisia tästä vauvapesästä tällä hetkellä. Kiinnostaako teitä jokin tietty aihepiiri niin let me know! Synnytyskertomuksen aion ehdottomasti toteuttaa, samoin kuin esitellä meidän viime tipassa hankkimamme tämän Cybexin turvakaukalon sekä hmm.. niin, ehkä nämä arkipostaukset tulevat olemaan tärkeä osa blogia tästä eteenpäin 🙂
Mitä teille kuuluu? Hiostavatko vai hellivätkö helteet? 😉
En dag ska jag bli stor 